Ei tapahdu mitään, ei mitään

Sain viestin, että tätä tarkkaavaisuushäiriötä aletaan hoitamaan vasta ensi vuoden puolella. Meni fiilikset ihan kaikkeen. Menen talviunille.

Appi ja anoppi ilmoittivat tulevansa meille muutamaksi päiväksi joulua viettämään. Laitankohan heidät ruokakaappiin, se kun on ainoa siisti paikka tässä talossa? Ja kiitos siitä miehelleni, kun siivosi sen. Tämä miniä on sellainen talousihme, että anopin silmät vain pyörivät päässä. Mutta antaa pyöriä. Meidän talous on omanlaisensa, uunissakin on savustustoiminto, hiilet pohjalla ja kaikki. (Anoppi kurkkaa sinne taas ensi töikseen.)

Palailen, kun alkaa taas tapahtua. Tämä kaamos on hidastanut kaiken aivotoimintani minimiin, ja add:lla se minimi on hyvin mikroskooppinen määrä mitään liikettä. Minusta tuntuu, että päässä kolisee, kun käännän sitä, ja se onkin ainoa, mitä siellä tapahtuu. Silloin kun pitäisi tapahtua.

Yöt sen sijaan ovat kiihkeää aikaa, sen sata pientä yksityiskohtaa kiertää karusellia ja joululaulut raikaavat. Olen nukkunut viimeksi marraskuussa yli neljän tunnin yöunet. Eli ne talviunet olivat oikeasti puijausta. Tämä tila muistuttaa enemmän sammakoiden ja kaikenmaailman ruutanoiden horrostamista. Ainoa, mikä liikkuu on ajatukset, ja nekin jossain huurusfääreissä.

Add ja lapsi

Olen hämmentynyt. Ekaluokkalaisellani mitä todennäköisimmin on add. Näen hänellä päivittäin samat haasteet, joiden kanssa olen itse koko elämäni sinnitellyt. Hän kuvailee itseään sanoilla sählääjä ja hajamielinen. Hän on kömpelö, tapaturmia sattuu päivittäin. Hän vaipuu usein unelmiinsa, koulussa etenkin. Hänellä on aistiyliherkkyyksiä, kaksi päivää sitten saatu pikkunaarmu sattuu edelleen ihan kamalasti, sukan saumat painavat sietämättömästi, videopelit ja telkkari saavat pollan ihan ylikierroksille.

Iltaisin nukahtaminen on usein hankalaa ja pää alkaa tyynyyn painuessaan helposti vilistä "pahoja ajatuksia", etenkin, jos virikkeitä on ollut päivän aikana edes tipan verran liikaa. Rauhoittumiseen tarvitaan aikuisen apua. Nämä ovat kaikki piirteitä, joihin meillä kotona on totuttu, ne huomioidaan ja niiden kanssa myös pärjätään. Perhe-elämä eletään niin, että tällainenkin kaveri voi hyvin. Elämä pidetään leppoisana, sehän sopii äidillekin. Ja lapsi voi hyvin.

Koulussa opettaja sanoo lapsen olevan mielikuvituksekas. Ah niin herkkä. Taiteellinen. Hajamielinen ja poissaoleva, kyllä, mutta normaalin rajoissa selvästikin, koska hänellä ei ole suuria oppimisvaikeuksia. Sentään. Ei ole kyse siitä, että yltääkö hän omien kykyjensä tasalle, vaan siitä, sopiiko hän normeihin. Partaveitsenterävä ja nokkela lapsukaiseni sinnittelee luokan viimeisten joukossa, ja on siis täysin normaali. Ja kuulkaa: minulle on ihan yksi ja sama, tuleeko niitä kymppejä vai kutosia, kunhan lapsi vain ei turhautuisi koko ajan.

Ja nyt se syy, miksi olen hämmentynyt: adhd:n hoidossa painotetaan varhaista puuttumista. Sitä, että toimitaan ajoissa, ettei lapsen itsetunto vaurioidu. Kuntoutetaan aistiyliherkkyyksiä pienillä, kun se kuntoutus näihin pieniin kerran parhaiten tepsii. Mutta: diagnostiikkaan vaaditaan se, että lapsella on merkittäviä vaikeuksia vähintään kahdessa paikassa, koulussa ja kotona. Nyt meillä on tilanne, jossa me tiedämme ja tunnemme lapsemme haasteet, me toimimme niiden mukaan, ja elämä sujuu. Ei siis vaikeuksia kotona. Koulussa lapsi pärjää; hän on älykäs ja rauhallinen, ja vaikka haasteita onkin, ne eivät pistä mitenkään tikulla silmään. Hän on hiljaa paikallaan. Ei siis luokan ongelmatapaus.

Lapsemme ei tule saamaan diagnoosia, koska hänellä ei ole "ongelmia". Kuitenkin, minä tiedän, että hänellä on neuropsykiatrinen ominaisuus, joka vaatii häneltä jatkuvaa ponnistelua. Minusta tuntuu, kuin lapsen sisällä tikittäisi aikapommi, ja se päätyy siihen, että tilanne räjähtää kerralla, kun koulun haasteet kasvavat viimein liian suuriksi. Ja se hetki on se, kun me todennäköisesti tulemme saamaan apua. Mutta se on turhauttavaa. On turhauttavaa odottaa sitä hetkeä, että lapsen ongelmat ylittävät huomiorajan. Minusta hoitoa pitäisi saada ennen kuin ongelmat ylittävät huomiorajan.

Ugh. En ole luovuttanut, mutta vedän henkeä, ja muistan myös olla onnellinen siitä, että ongelmat eivät ole niin suuria, etteikö lapsi pärjäilisi. Me pärjäillään, kyllä vaan. Mutta toivotaan silti, että ei vain pärjäiltäisi, vaan menisi jopa hienosti.

Tähtenä

Voi pojat, pääsin sanomalehteen. Harvinainen tapaus se. En näistä adhd-asioista tosin, vaan tylsemmistä aiheista. No, joka tapauksessa, sovittiin toimittajan kanssa, että haastatellaan tällä viikolla ja siihen pisteeseen se toistaiseksi jäikin, tarkennusta odottelemaan (niin luulin).

Eilen aamulla sitten huljuttelin itseäni tyytyväisenä suihkussa, ja puhelin soi. Annoin soida. Puhelin soi taas. Onpas joku itsepintainen. Lotistelin vastaamaan, ja puhelimesta kuului hitusen närkästynyt ääni: - Missä olet? Haastattelu alkoi puoli tuntia sitten.

Hip hei, niinpä tietysti! Kaahasin yläkertaan, vedin ensimmäisenä käteen sattuneet kissankarvaiset ja ruttuiset rytkyt päälleni, sudin hopulla vähän ripsiväriä ripsien suuntaan (valitettavasti ei ihan ripsiin, huomasin perillä) ja säntäsin juoksuun. Kymmenkunta minuuttia kaahausta ja olin perillä. Siellähän ne sitten istuivat napakassa ojennuksessa muut haastateltavat, ryhmäkuvaa odottelemassa. Ja sitten olin minä: hikinen, punainen, läähättävä. Takkuinen, pörröinen, kissankarvainen. Säntäilevä ja levottomasti vitsaileva. En varmaan napakkaa nähnytkään. No niin. Etsi kuvasta se, joka ei kuulu joukkoon. Nappasin kainalooni pehmolelun ja yritin parhaani mukaan piiloutua sen taakse.

Kuvauksen jälkeen toiset jo poistuivat kiireesti ja jäin ilman taustatukea haastatteluun. Ehkä heidän ei olisi kannattanut tehdä niin. Olin sellaisilla kierroksilla, ettei puheesta oikein ollut tulla loppua, ja harkintakin taisi unohtua lähtökiireissä kotiin. Projektiin liittyvien turinoiden ohessa kuvailin kotini sekamelskaiseksi, itseni sählääjäksi ja käveleväksi kaaokseksi, joka ei oikeastaan tehnyt koko projektissakaan yhtään mitään. Napsakoita osumia saada moni muukin seikka. Muun muassa vanhemmistani veistelin tavalla, jonka lempeä ironia ei ehkä välity painetussa sanassa. Taisin jossain välissä vähän liiotella ja jossain narratakin. Toimittaja hihitteli lähes koko haastattelun ajan, ja minä toivon hartaasti, että piristin hänen päiväänsä sen verran, ettei hän julkaisisi ihan kaikkea. Kuulemma voitaisiin tehdä vielä toinenkin juttu. Ihan vaan minusta. In your dreams, babe. Tai sitten kirjeitse. Kirjeitse olen ihan järkevä.

Taistelukannu ja muut kielikukkaset

Suusammakot ovat mietityttäneet viime aikoina. Niitä tuntuu plumpsahtelevan suusta yhä enemmän. Olen ihan tosissani alkanut pohtia, että ovatko aivoni happanemassa. Mieheni kyllä ymmärtää, mitä tarkoitan, jos pyydän, että laita taistelukannu kylmenemään, mutta moni muu ei ymmärtäisi, että paistinpannu pitäisi laittaa kuumenemaan.

Voiko adhd tosiaan aiheuttaa tällaistakin? Tiedän kyllä, että se saattaa sotkea piuhoja ajatuksen ja sen puheeksi muuttumisen välissä, mutta ajattelin, että tämä tarkoittaisi vain sanojen hitaampaa löytymistä. Vaan sen lisäksi, että etsin ja haen tuttujakin sanoja, sekoitan usein sanan jonkin saman aihepiirin sanan kanssa. Etsin lopulta eilen netistä tietoa tästä, ja törmäsin termiin semanttinen parafasia. Semanttinen parafasia on sitä, että vahingossa korvaa sanan jollakin saman aihepiirin sanalla; kissan koiralla, kylmän kuumalla ja vaikka hanskan pipolla. Juuri näin minä teen! Minulla siis on semanttista parafasiaa.

Googlasin huolissani aihetta, ja löysin seuraavanlaisen tekstin, jossa neurologi vastaa samasta aiheesta kiinnostuneelle:
"Dementian oiretta nuo lähisanojen sotkemiset (eli semanttiset parafasiat) eivät ole. Joillakin ihmisillä on ylipäänsä taipumus tehdä enemmän tuon tyyppisiä "virheitä" puheessaan kuin toisella. Toki niiden lisääntyminen voi liittyä stressitekijöihin ja keskittymiskyvyttömyyteen."
http://www.muistiasiantuntijat.fi/page.php?page_id=35&submit=displayDoc&documentId=70&view=new

Sana keskittymiskyvyttömyyteen bongattu! Ehkä uskallan huokaista helpotuksesta.

Vielä vähän lisää googlaamalla löydän seuraavanlaisen hyvin kiinnostavan keskusteluketjun. http://connect.additudemag.com/groups/topic/word_retrieval_problems_and_adhd_meds/
Ketjussa todetaan mm.:

"I’m always searching for words and just can’t seem to unjumble my thoughts and ideas to have a sensible conversation. I know what I want to say in my head but never seem to be able to articulate it."

"I’m a college-educated, pretty intelligent woman, and there are times in conversations where I struggle for simple words to express my thoughts. I’ve always loved writing and am pretty good at conveying thoughts on paper (or screen..haha)"

"My words (as you all w/ ADHD can relate) get jumbled, and many times I say a word ahead in a sentence. Or, if I’m looking at a plant, and want to say, “Please get me a drink.” I end up saying, “Please get me a plant.” Or, of course the sentence can be something like, “Please plant me.” Ugh. So embarrassing, but for those that know me, I can easily laugh. If I’m trying to make an impression… embarrassing!"

"I’m in my mid 30’s and have a horrible time with remembering simple words and have had this problem for the last several years at least- if not longer."

"I’m a female in my late twenties and have ALWAYS had this issue. And I only started taking Ritalin last year, so I know it is not tied to meds. I say the wrong words, I put the words out of order, I associate two things that are unrelated. This is why I prefer writing, I have the extra time to process everything."

Eläköön internet. Olen edelleenkin addi, en vieläkään dementikko.

En kestä -päivä

Tämä on niitä päiviä, jolloin kaikki tuntuu ankealta ja itsesyytökset kukkivat. Perheen aamu meni pyllylleen, koska äiti paineli unissaan torkkunappia. Lapset olivat syystä kiukkuisia. Työpöytäni on sekaisin. Kotini on sekaisin. Parisuhteeni on sekaisin. Kaikki on niin sekaisin, etten tiedä, mistä aloittaa. Olen huomannut, että adhd-diagnoosia voi käyttää myös tekosyynä. Ok, se auttaa siinä, että ymmärrän, miksi teen, miten teen, joka on jo paljon, mutta ei diagnoosista ole mitään apua asioiden kuntoon laittamisessa. Se saattaa antaa jopa uuden syyn antaa sotkun kukkia.

Kaadoin äsken teetä kuppiini, ja koska usein unohdan keittää veden ensin, tarkistin veden lämpötilan, tällä kertaa laittamalla käteni kiehuvan vesivirran alle. Lämmintä oli. Kättäkin särkee.

Kävin tällä viikolla tärkeässä työpalaverissa, ja vaikka kuinka vannotin itseäni etukäteen, en osannut olla päästelemättä sammakoita. Lopulta ex-yhteistyökumppani alkoi katsella minua vähän tuumivasti. Olisi useimmiten fiksuinta pitää vaan suu kiinni ja hymyillä. Se onkin taktiikkani normaalisti, ja minua pidetään joko

a) vähän yksinkertaisena
b) viisaampana kuin olen
c) ylimielisenä

Jotka kaikki ovat parempia vaihtoehtoja kuin poukkoilevan, jäsentymättömän ja usein asiaankuulumattomankin ajatusketjun pulauttaminen ihmisten ilmoille. Näitä kyllä pääsee, mutta selkeää, loogista ja jämäkkää puhetta harmillisen vähän. Osaan kyllä olla kaikkea sitä paperilla. Kirjoittamalla myyn itseni mihin vaan, mutta sitten, kun menen paikalle, on monesti tuurista kiinni, osaanko käyttäytyä niin, että kirjoittamalla tehty ensivaikutelma säilyy.

Ja siksi tilanteet jännittävät. Ja koska ne jännittävät, ne menevät helpommin pieleen. Ja kun ne alkavat mennä pieleen, niin ne todella menevät. Olen lukenut, että jotkut adhd:t osaavat puhua kuin ruuneperit. Kadehdin. Minulta hukkuvat sanatkin helposti, puhun mitä sattuu, sekoitan sanoja, unohtelen nimiä ja asioita. Töksäyttelen hämäriä vitsejä, joita kukaan ei ymmärrä. Helpot asiakysymyksetkään eivät ole helppoja. Mieleeni juurtuu kaikenlaisia erikoisia yksityiskohtia, mutta saatan unohtaa sukulaistenikin nimet, saati sitten muiden. Välillä pohdin, onko minulla jokin kolmikymppisen dementia, mutta saan lohtua siitä, että olen aina ollut mestari sekoittelemaan sanoja. Ehkä tämä tila ei siis etene.

Varsinkin väsyneenä puhun sellaista koodikieltä, että perheenikin on välillä ihmeissään. Nimitän valkoista mustaksi ja mustaa valkoiseksi. Kylmä ja kuuma menevät sekaisin. Jos pitää sanoa pipo ja hanskat, sanon pipo ja pipo. En itse edes huomaa mitään, koska tohisen niin nopsaan edespäin, lauseet lentelevät ulos suunnilleen sinne päin hahmoteltuina.

Odottelen edelleen tietoa, saanko joskus sitä lääkitystä vai en. Odotustilakin on tietynlainen jumin aiheuttaja, sillä olen jakanut jo päässäni elämäni termeihin e.e.l. ja e.l.j.. Elämä ennen lääkitystä ja elämä lääkityksen jälkeen. Ehkä odotan lääkitykseltä aivan liikaa. Mutta pianhan sen tietää, sillä näinä viikkoina asian pitäisi viimein notkahtaa eteenpäin. Ja on edelleen aivan mahdollista, että lääkitys kielletään minulta aina ja iankaikkisesti.

Maalia päin

Minun ekaluokkalaiseni pelaa koulussa liikuntatunneilla jalkapalloa, on pelaillut futista päiväkodista asti. Se on ollut ihan ok-hauskaa. Mutta nyt se on muuttunut oikeasti kivaksi.

Lapseni eteen avautui aivan uusia näköaloja tässä joku aika sitten, kun opettaja liikuntatunnilla huikkasi hänen nimensä ja selitti selväsanaisesti erään aika oleellisen asian. Voitteko kuvitella, miten lapsi hämmästyi, kun hän kuuli, että oma puoli ei tarkoitakaan sitä, että sinne yritetään saada maali?

Tyttö on nämä vuodet pelannut ja pelannut, sinnikkäästi omaa maalia kohti, ja välillä onnistunut hienosti. Harmi kyllä kaikki onnistumiset palkittiin tuuletusten sijaan perusteellisella mulkoilulla. Pelaaminen on ollut aika lailla hämmentävää. Ainoa, joka lapsestani pelikentällä tykkäsi, oli vastapuolen maalivahti, sillä tyttäreni on hyvä pakki ja torppasi näppärästi oman puolensa hyökkäyksiä.

Hurraa tarkkanäköinen ope!
Nyt olen saanut kuulla, että "Äiti, mä tein maalin!" "Me onnistuttiin pelissä!" "Olin ainoa tytöistä, joka pärjäsi pojille!"

Joten jos tämän luet, opettaja tai vanhempi, niin tässäpä taas uusi esimerkki siitä, että mikään ei ole itsestäänselvää. Tämä on myös esimerkki siitä, miten sinnikäs adhd-lapsi joutuu olemaan, kun sinnittelee muiden lasten mukana. Joskus käy näinkin onnellisesti, pulmat ratkeavat yhtäkkiä, kun vain joku huomaa. Siihen tarvitaan aikuinen, joka näkee.

Kömpelö juttu

Lapsena olisin halunnut olla ballerina. Ankanpoikanen, joka olisi halunnut liihotella Joutsenlammessa. Olin harvinaisen kömpelö lapsi, mutta eihän se unelmia haitannut. Koulun jumppatunneilla se todellisuus sitten iski; olin todellakin lapsi, jolla oli kaksi vasenta kättä ja kaksi vasenta jalkaa. Liikuntatunnit olivat nöyryytystä alusta loppuun. Pelitunnit sentään menivät muun joukon mukana hölkötellessä, eikä minua juuri häiritty palloa heittelemällä sen jälkeen, kun olin tehnyt hajamielisyyksissäni muutaman maalin väärään päähän pelikenttää. Refleksit olivat kyllä salamannopeat, mutta pelinlukutaitoa ei ollenkaan. (Ja tämähän pätee muuallakin kuin pelikentällä.)

Aikuisenakin olen tottunut olemaan se tyyppi, jolle sattuu ja tapahtuu ja joka kyllä onnistuu nolaamaan itsensä. Jos joku porukasta kaatuu nenälleen niin, että tavarat leviävät pitkin ja poikin, se olen minä. Aika usein herätänkin aitoa ihmetystä: miten edes onnistuit tuossa? Mustelmattomia koipia en ole omistanut ikinä. Mutta ei se ole koskaan haitannut, kaikkein kamalintahan olisi, jos olisi tylsää.

Tutkimusten valossa adhd-ihmisillä on usein puutteita sekä karkea- että hienomotoriikassa. Kyllä. Hei vaan, te kaikki ylimääräiset tunnit, joina harjoittelin kaunokirjoitusta koulun jälkeen, ja käsialanumero oli silti aina se kuusi, armosta. Hei vaan, käsityön ope, joka itketit minua jokaisella kässätunnilla, kun yritin kutoa tossua. Piilotin tekeleen kaapin taakse, mutta pakotit laittamaan sen esille koulun käytävälle, näyttelyyn muiden tyttöjen sievien tossujen rinnalle: sen koppuraisen, solmuisen möykyn, tossu-frankensteinin, ja sen parin, opettajan suurimmaksi osaksi neuloman, joka oli sitä kolme kertaa isompi. Tunsin silloin suurta yhteenkuuluvuutta tossumutanttini kanssa, me totisesti pistimme silmään.

Nyt minulla on kaksi lasta. Toinen reputti neuvolassa karkeamotoriikan, mutta siihen ei kiinnitetty huomiota. Liikuntatunnit ovat kurjia. Toisen käsialavihko on nuhruinen, hartaasti kieli keskellä suuta täytetty, ja kirjaimet vaeltelevat silti villisti riveiltä ulos ja vaihtavat muotoa. Näyttäisi siltä, että toinen veti lyhyen tikun karkeamotoriikassa ja toinen hienomotoriikassa. Voi muruset, tiedän niin hyvin, miltä se tuntuu.

Meillä vanhemmilla onkin aika hyvä tilanne, jos tiedämme mistä päin tuulee. Myös silloin, kun mietimme, mihin harrastuksiin lapsosemme laitamme. Minä laitoin toisen lapseni tanssiharrastukseen, ja tyyppihän on siellä pihalla kuin lumiukko. Silti tykkää tunneista ja siksi mietin edelleen, että olisiko niistä jotain hyötyäkin. Rankkaa se joka tapauksessa on muksulle, joka ei muista suuntia, ei oikein hahmota puhuttuja ohjeita ja unohtuu usein ajatuksiinsa. Hyvin tärkeää ainakin tässä tapauksessa on, että opettaja tietää, mistä on kyse ja osaa kannustaa ja kehua lasta tämän saavutuksista.

Ja toivoa on. Minustakin tuli ihan taitava neuloja, kun aikuisena ihan itse (taikasanat!) päätin opetella taidon. Neulominen on kätevää, sillä neuloessa pystyy katselemaan elokuvaa paljon paremmin kuin lukemalla tai surffaamalla samanaikaisesti. Kun sen vaihtoehdon kuitenkin voi unohtaa, että ei tekisi jotain muuta samalla, kun katselee leffaa.

Unettoman yön pakinat

Aina joskus näitä tulee, öitä, joina mikään ei tepsi. Herään, eikä uni enää tule. Ajatuksia on vain ihan liikaa, kuin katsoisi telkkaria samaan aikaan neljältä kanavalta, eikä virtaa saa pois päältä. Silloin on lopulta paras nousta ylös ja nauttia yön rauhasta. Pimeässä talossa ei kuulu kuin kissan kehräys ja teepannun pihinä. Hyvä hetki tehdä töitä. Niiden kimpussahan ne ajatukset jo olivatkin.

Olen vuosien varrella koonnut itselleni sopivan kasan konsteja, jotka yleensä auttavat nukkumiseen. Ehkä tärkein niistä on liikunta. Ja sen puutteessa tänä yönä valvonkin. Syyssadesää vei patikointihalut, ja sitä kautta yöunet. Liikunnanpuutteen olisi voinut korvata seksillä. Se tyhjentää yleensä ruuhkaisenkin pään. Mutta sekään ei nyt kiinnostanut.
Hereillä siis. Joskus öisin saan huijattua itseni uneen laskemalla kymmenestätuhannesta alaspäin; kymmenentuhatta, yhdeksäntuhatta yhdeksänsataa yhdeksänkymmentä yhdeksän, yhdeksäntuhatta yhdeksänsataa yhdeksänkymmentä kahdeksan... Tappavan tylsää ja samaan aikaan keskittymistä vaativaa, siis juuri sopiva keino ylimääräisiä kanavia sammuttamaan. Mutta jostain syystä tänä yönä en edes yrittänyt. Ehkä haluankin pitää tämän hiljaisen hetken.

Nukahtamiseen minulla on keino, joka onneksi toimii aika pomminvarmasti, ja se on kirja. Luen ei-liian-kiinnostavaa opusta kunnes kirja putoaa käsistä, sammutan unisena valon ja olen tainnutettu. Ilman kirjaa pystyn nukahtamaan vain fyysisesti ihan loppuun asti väsytettynä. Kirjan kanssa vehtaaminen on välillä tosi rasittavaa, mutta silti niin toimivaa, että ilman kirjoja elämäni ei vaan pyöri. Pakkaan kirjan mukaan minne ikinä menenkin, sillä muuten odotan unta saapuvaksi aamuun asti. Uni alkaa tulla vasta sitten, kun tulee valoisaa, sillä ilmeisesti aivoni toimivat niin, että ne tarvitsevat näköärsykkeen mennäkseen lepotilaan, outoa kyllä. Pystyn joskus vähän petkuttamaan niitä niin, että en lue kirjaa, mutta pidän sitä kädessä, ja tähänkin tyytyväisenä silmät alkavat sumentua. Joskus työmatkoilla on ollut iso harmi, kun kirja on unohtunut ja työ on pitänyt tehdä vuorokauden valvoneena.

Ehkä mekanismi on sama kuin silloin, kun saan valveilla ollessa liikaa ärsykkeitä ja ajaudun kevyeen, silmät sumentavaan transsiin. Kuulen ja koen, mutta olen kuin huurteisen lasiseinän takana ja kaikki on etäällä. Joudun ravistelemaan itseäni palatakseni toimintaan. Tyttäreni kertoo samasta jähmettymisen tilasta niin, että hän läpsii itseään poskiin koulutunneilla, että pysyy toimintakykyisenä. Tervetuloa luennoimaan tälle äiti-tytär-parille, joista toinen ravistelee itseään ja toinen läpsii itseään poskiin. (Jos ylipäätään vaivaudumme heräämään nykyhetkeen.) Aviomieheni voisi kertoa muutaman sanan siitä, miten helposti meille saa puhutun sanan perille, kun olemme maailmoissamme.

Tässä tekstissä adhd-transsia verrataan tietokoneen ruudunsäästäjään. Miksipä ei!

Idioottiautoilija ja vaarallinen voimistelija

Aamulla käännyin taas suoraan toisen auton eteen. Katsoin molempiin suuntiin, ajoin risteykseen ja töötti soi. Ei ollut ensimmäinen kerta, mutta toivottavasti viimeinen. En pysty ymmärtämään, miten aivoni voivat jättää kokonaan rekisteröimättä bussinkokoisen möhkäleen, joka etenee minua kohti. Minä kuitenkin katsoin suoraan siihen. En vaan nähnyt. Idioottiidioottiidiootti.

Voiko lääkityskään korjata näin isoa aukkoa tarkkaavaisuudessa? Tässä (jo edelliseen autoilutekstiin liittämässäni)  New York Timesin artikkelissa ehdotetaan, että adhd-ihmisillä ajolääkityksen olisi hyvä olla aika lailla pakollinen. Nuori adhd-kuski romuttaa autonsa 2-4 kertaa todennäköisemmin kuin perusjäppinen, eli helpommin, kuin pikkusievässä ajeleva. Mutta ei meitäkään ole kaikkia samasta puusta veistetty. Olisi ihme, jos joukossa ei olisi ainakin muutama rallikuski.

Tuo artikkeli oli taas yksi niistä tuskaa vähentävistä tietopläjäyksistä, joihin olen törmännyt. Nyt vielä kun voisin palata ajassa taaksepäin kertomaan voimistelunopelleni, että kaikelle sille mokailulleni oli syynsä. Olin kyllä ihan hyvä peleissä ja kaikessa, joka ei vaatinut sen kummempaa ruumiinhallintaa tai ohjeiden noudattamista. Mutta välinevoimistelussa sain välillä seistä syrjemmällä häpeärivissä, etten loukkaisi kohkaamisellani enempää itseäni tai muita. Nyrjähdykset paranivat kyllä, mutta voimistelu on kidutusta alusta loppuun, vaikka sen kuinka otti huumorilla. Välineet lensivät päin opettajaa ja puolivoltissa sattui aina. Olen nyt aikuisena käynyt tanssitunneilla, ja olen niissä yhä edelleen pihalla kuin lumiukko. Silti tanssiminen on hieno juttu, sillä se vaatii niin totaalisen keskittymisen, että tunnin jälkeen päässä vallitsee täysi ...rauha.

Adhd autoilee

Menin kahdeksantoistavuotiaana ajokouluun luottavaisin mielin, kaikki kaverit ja tutut kun oppivat ajamisen salat tuosta noin vain, enkä minä ole ikinä ollut hidas oppimaan. No, löysin ihan uuden puolen itsestäni.

Ystäväni pääsi liikenteen sekaan ensimmäisen ajotunnin jälkeen. Minä vietin ensimmäiset kymmenen oppituntia parkkipaikalla käännellen rattia ja vaihtaen vaihteita, itku silmässä. Lopulta pääsin kadulle. Pienellä maalaispaikkakunnalla oli teoriassa helppoa, ei ollut monikaistaisia teitä, ei ruuhkia. Avaraa maalaismaisemaa ja pikku taajamia. Käytännössä ajamisessa ei ollut mitään helppoa. Minä en huomannut olevani erityisen huono, mutta opettaja kyllä huomasi. En tarkkaillut tarpeeksi muuta liikennettä, en osannut arvioida nopeuksia tai pysyä edes omalla kaistalla kovinkaan hyvin. Auta sammahteli ja ärjyi. Me harjoittelimme, harjoittelimme ja harjoittelimme. Ajotunnit olivat painajaismaisen rankkoja ja tunsin itseni idiootiksi.

Inssi ajettiin pienessä naapurikaupungissa, jossa oli yhdet liikennevalot. Harjoittelimme tätä kaupunkia niin paljon, että opin sen ulkoa. Siltikään en päässyt läpi. Tein autokoulun tuntiennätyksen. Viimein onnistuin ja sain kortin. Autokoulun opettaja sanoi minulle lähtiäisiksi pelkäävänsä sekä minun että muiden puolesta liikenteessä. Hän oli aivan oikeassa. Olin yhdistelmä yllytyshulluutta, arkuutta, tarkkaamattomuutta ja huonoa autonkäsittelyä. Vein samana iltana poikaystäväni ajelulle, ja hän päätyi huutamaan - Sä tapat meidät molemmat! ja heittäytyi auton lattialle. Se teki särön suhteeseen.

Kakkosvaihe piti ajaa ihan oikeassa kaupungissa. Kakkosvaiheen opettaja sanoi minulle ajo-osuuteni jälkeen: - Olemme hengissä. Mutta se ei ole sinun ansiotasi. Ei se ollutkaan. Olin rikkonut lakia kymmenen kertaa kahdenkymmenen minuutin aikana ja tehnyt sen lisäksi huomattavan määrän muita ajovirheitä.

Kakkosvaiheen jälkeen aloin ajatella, että ehkä minun paikkani ei todellakaan ole ratin takana. Siitä huolimatta, että suku ja perhe painostivat jatkamaan vaan reippaasti, kun kallis ( tosiaan oli minun kohdallani hyvin arvokas) kortti kerran oli hankittu. Varmasti oppisin. Mutta minusta tuntui koko ajan ratin takana siltä, että auto vie, en minä. Minä vain yritin pysyä menossa mukana. Kävi niin, että vaivuin ajatuksiin, ja unohdin, kummalla puolella tietä minun pitikään ajaa. Tai kävi niin, että sekoitin kaasun ja jarrun ja ajoin päin puuta. Kävi myös niin, että hätäännyin keskellä moottoritietä ja löin jarrut pohjaan. Kävi aika monilla tavoilla, mutta onneksi vauriot tulivat vain pelteihin. Jätin ajamisen muille.

Olen nyt viime aikoina harjoitellut taas ajamista, tällä kertaa aikuisen harkintakyvyllä ja huomaan paremmin puutteeni. Siispä en aja kuin alueilla, joissa on matala nopeusrajoitus. Yritän pitää itseni hereillä, herpaannun ja vaivun kevyeen tylsyystranssiin kovin helposti. En keskustele kenenkään kanssa kun ajan. Ja odotan lääkityksen tuomaa parannusta kuin kuuta nousevaa.

Erinomainen linkki adhd:sta ja autoilusta:
http://www.nytimes.com/2012/03/27/health/add-and-adhd-challenge-those-seeking-drivers-license.html

Adhd, tämä uusi ilmiö

Minua niin ärsyttävät nämä joka nettikeskusteluun sikiävät kommentit siitä, miten adhd on keksitty nykyajan "sairaus", ja siitä kärsivät lapset ovat
a) ihan tavallisia vilkkaita lapsia, joita vanhemmat eivät vain osaa kasvattaa tai
b) huonojen vanhempien pilaamia muksuja. Ja lääkityshän luonnollisesti on sitä varten, että nämä laiskat vanhemmat tahtovat huumata lapsensa hiljaisiksi. Että lisääntyneet adhd-diagnoosit johtuvat vain siitä, että vanhemmuus on nykyään niin hukassa. Hohhoijaa! Up yours, sanoisin, jos en olisi niin mukava ihminen.

Otetaanpa pieni sukuhistoriikki tähän väliin. Olen aika selkeästi perinyt adhd-geenini molemmilta vanhemmiltani, mutta tarkastellaanpa tässä isäni sukua.
 

Isoisoisäni oli legendaarinen hahmo paikkakunnalla. Tunnettu bisnes- peli- ja kauppamies, jolla ei raha kauaa käsissä pysynyt, ja joka jätti arkiset maanviljelyshommat usein vaimolle ja itse reissasi markkinoilla ympäri Suomea. Hänen ympärillään oli aina vauhtia ja tapahtumaa, ja väkijuomatkin maistuivat. Supliikki oli mainio ja hanuri soi. Hauska ja lämminhenkinen, pidetty veijari tämä isoisoisäni, vaikka ei aina ihan käytännön ihminen ollutkaan.

Isoisäni taas oli uuttera maanviljelijä. Hän halusi lapsesta asti maanviljelijäksi, eikä mihinkään lukuammattiin. Jos sana ikiliikkuja voi kuvata ihmistä, olisi isoisäni ollut juuri sellainen. Hän hoiti yksin kaikki maatilan hommat, kävi sen jälkeen urheilemassa ja iltaisin osallistui aktiivisesti politiikkaan ja neljän paikalliseuran pyörittämiseen. Perhearkeen hän ei juuri ehtinytkään mukaan. Paikallaan hän ei ollut hetkeäkään, vielä vanhanakin hän uutisia katsoessaan keikkui koko ajan ees ja taas.

Oma isäni ei viihtynyt koulussa. Kiinnostavista aineista tuli hyvät numerot, mutta suurin osa aineista ei ollut kiinnostavia. Muutama ammattikoulutus aloitettiin ja lopetettiin kesken. Lopulta löytyi yrittäjyys luovalta alalta, jossa hän sai tehdä itse omat aikataulunsa ja olla oma pomonsa. Arjessa on silti välillä haasteita, nykyaikana yrittäjyys kun on aika erilaista, kuin vielä muutama vuosikymmen aiemmin.

Sitten tulen minä, joka kuulun tähän ketjuun, erilaisena kuin muut, mutta silti samanlaisena.

Ja sitten tulee tyttäreni: fiksu lapsi, jonka on välillä vaikea olla koulussa, kun aistiyliherkkyydet häiritsevät olemista. Kiltti lapsi, joka ei aina pysty nukkumaan ollenkaan. Reipas lapsi, jota saattavat poikkeamat kouluarjessa joskus jännittää niin paljon, että koulunkäynti muuttuu täysin mahdottomaksi.

Olen välillä leikkinyt ajatusleikkiä, että mitäpä, jos nämä vauhdikkaat isoisäni elelisivät lapsuuttaan nykypäivänä? Maatalousyhteiskunnassa tehtiin käytännön töitä, joihin purkaa tarmonsa, eikä koulun penkillä ollut pakko venyä. Maatalon pojalle oli eduksi olla menevä ja aikaansaapa. Vaimot ja piiat pitivät huolen arjen sujuvuudesta ja luonnon kiertokulku asetti raamit työelämälle. 1910-luvulla syntynyt menevä ja käytännönläheinen poika löysi kyllä paikkansa, mutta miten se onnistuu nykyajan tietoyhteiskunnassa?

Ah, niin, ja nämä nykyajan lääkkeet. Kultaisina vanhoina aikoina lapsia lääkittiin lääkkeillä, joissa oli heroiinia ja morfiinia (yskänlääkkeet, joita oli joka lääkekaapissa) sekä amfetamiinia (mm. suosittu särkylääke Hota-pulveri). Oopiumia sai ostaa kulkukauppiailta eri vaivoihin, ennen kuin apteekkijärjestelmä vakiintui, ja kokaiini oli hyvä tapa vieroittautua tupakanpoltosta. Että jos puhutaan nykyajan huumelääkkeistä, niin kannattaapa tuota vähän tutustua historiaan. Pieni annos metyylifenidaattia on vain pieni annos metyylifenidaattia, se ei huumaa lasta, vaan ainoastaan auttaa lapsen aivoja toimimaan samaan tapaan kuin muidenkin lasten aivot toimivat.

... tai ei sittenkään hoito alkuun

Niinhän siinä sitten kävi, että lääkärikäynti, jolla oli tarkoitus katsoa minulle sopivaa adhd-lääkitystä siirtyi taas kuukausien päähän. Ymmärrän kyllä perustelun: jossakin Norjassa syynätään nyt silmä tarkkana geenejäni ja yritetaan selvittää, onko minulla piilevä rytmihäiriöriski. Se vie aikansa. Mutta harmittaa, harmittaa se silti.

Riepoo, että täysin teoreettinen mahdollisuus saada vakava rytmihäiriö vaikuttaa niin kouriintuntuvasti siihen, että voinko koskaan käyttää arkeani helpottavaa lääkitystä. Stimulantit kun saattavat nopeuttaa sykettä ja se on minulle miniskidisriski. Ikinä minulla ei ole mitään sydänongelmia ollut, eikä todennäköisesti tule ikinä olemaan, mutta silti - ei onnistu.

Se on tällaiselle sukkelalle riskinottajalle melko hankala yhtälö ymmärrettäväksi. Yritän. Ymmärrän. Mutta. Silti.

Sokea ohjaa sokeaa

Heräsin tänään, kuten joka aamu, väsyneenä ja päänsärkyisenä. Illalla pää ei tainnutu ajoissa, ja aamulla aamuvirkku tyttäreni herää kukonlaulun aikaan ja tulee sängyn viereen kyselemään, kuinka paljon aikaa on vielä siihen, että herätyskelloni soi. Tai sitten hän kömpii viereen ja lauleskelee aikansa kuluksi. Tai jos pyydän hiljaisuutta, hän kutsuu kaikki perheen eläimet samaan sänkyyn ja telmii niiden kanssa kuiskaillen. Lopulta kellokin sitten soi, ja kerään itseni sängyn pohjalta, suukotan unisesti tyytyväistä tytärtäni ja raahaan itseni teepannun viereen ja laitan veden kiehumaan. Ihan hyvä aamu.

Huonompi aamu on se, että herään siihen, kun joku karjuu korvaani. Tämä samainen virkeä lapseni. Hän on ollut reippaana, koettanut itse hoitaa aamutoimet ja ajautunut kriisiin. Kriisi tulee joka aamu kuin aikapommi, ennemmin tai myöhemmin, kerran, tai kolme kertaa. Lapsi on aina stressannut siirtymätilanteita, ja jokainen kouluaamu on sellainen. Kaiken pitäisi olla juuri oikealla tavalla, eikä kukaan meistä oikein tiedä, mikä on se oikea, ei hänkään. Ja kun asiat eivät ole kohdallaan, turhauttaa, ja kun turhauttaa, alkaa kiukkuaminen. Kuopus menee useimmiten myöhemmin kouluun kuin esikoinen, ja hän uskaltautuu yleensä sängystään vasta, kun isosisko paiskaa etuoven kiinni ja lähtee.

Tänä aamuna esikoinen meni myöhään kouluun. Aamu alkoi harvinaisen hienosti, hän valitsi ja puki vaatteensa ihan itse. Ehkä jotkut kymmenvuotiaat tekevät sen joka aamu, mutta meillä siitä voisi piirtää ison rastin seinään. Tästä rohkaistuneena pyysin, että josko tänä aamuna yritettäisiin sitä, että vaikka harmittaisi miten, ei tulla ihan ensimmäiseksi karjumaan äidille ja paiskomaan ovia. Että koetetaan olla rauhassa. Meni niin hienosti, että äidiltä tirahti tippa silmäkulmaan.

Maalasimme sen jälkeen yhdessä vesiväreillä. Kissan. Selitin, miten hahmotellaan piirros, ja miten kuvaa voi edelleen työskennellessä tarkentaa. Hän ei pystynyt ymmärtämään tätä, että miten voi olla jotain, joka ei jo ole juuri oikeanlainen. Olin hennosti hahmotellut selittäessäni summittaisen kissan hahmon paperille, ja hän alkoi saman tien jäljentämään hahmoa suoraan ääriviivoja pitkin. Yritin selittää uudelleen, että luonnostelemani hahmo on vain ohje siitä, missä hahmo on, hän saa piirtää itse kuvan. Hän ei ymmärtänyt. Käsi alkoi viuhtoa, ja kynä suttasi paperin. Lapsi alkoi huutaa, äiti närkästyi, nappasi sutatun paperin ja ruttasi sen sytykekoriin. Lapsi alkoi huutaa kovempaa: - Sä ruttasit mun piirustuksen! Äiti huusi takaisin: - Sinä itse suttasit piirustuksesi!

Huokaus. Tässä sitä mentiin. Äiti mokasi, koska oli unohtanut, miten tämän lapsen kanssa toimitaankaan, että tämä lapsi ei ota ohjeita vastaan ihan niin kuin muut. Äiti mokasi, koska menetti malttinsa. Tehtiin sitten niin, että tämä kyseinen äiti siirtyi puuhailemaan toiseen huoneeseen ja lapsi jatkoi maalaamista omin päin. Hetken päästä alkoi kuulua tyytyväinen hyräily, ja siinähän se oli paperilla, komea katti, joka iski iloisesti silmää. Sopu oli taas syntynyt.

Pian sen jälkeen lapsi paukkasi kouluun (välissä selviteltiin muutama pukeutumiseen liittyvä kriisi), ja minä jäin jälleen kerran miettimään näitä samoja. Että millainen on normaali lapsi. Tai millainen on add-lapsi. Millainen on normaali vähän temperantikkaampi lapsi. Ja että millainen tempun tekisinkään lapselle, joka pärjää vallan mainiosti koulussa, jos lähtisin selvittelemään hänen kohdallansa add-diagnoosin mahdollisuutta. Hyvän tempun? Pahan tempun? En edelleenkään tiedä, mitä ajattelisin.

Hoito alkuun

Se oli metka kokemus, olla omiensa parissa. Ihmisten, jotka näkevät meitä päivittäin. Tällaisia, jotka säntäävät myöhässä paikalle kiljuen, että ollaanko nyt kolmannessa vai neljännessä kerroksessa, ja jotka ovat jo yrittäneet mennä puoliväkisin sisälle ihan väärään rakennukseen.

Ensimmäinen käyntini ei sisältänyt tutkimuksia, vaan sosiaalityöntekijän suorittaman hoidonaloitushaastattelun, johon lääkäri (neurologi? psykiatri? en tiedä vielä) voi perehtyä etukäteen ennen ensimmäistä lääkärikäyntiäni tuolla yliopistollisella. Olen jo saanut diagnoosin, joten sitä kuulemma ei enää lähdetä tekemään, vaan aloitetaan suoraan miettimällä, miten minua voisi hoitaa. Hoitaa!

Stressasin ihan turhaan niitä kieli poskella täytettyjä kaavakkeita, koska kuulemma suurin osa unohtaa ne joka tapauksessa kotiinsa, ja siksi tuo haastattelu. Aika vapauttava pointti. Haastattelussa käytiin läpi historiani, nykyhetkeni ja elämäni haasteet. Toiveeni. Haaveeni. Se oli aika valaisevaa, vaikka luulen, että en ollut se oikea henkilö vastaamaan ihan kaikkeen. Se oikea henkilö vastaamaan esimerkiksi kysymykseen arkemme haasteista olisi ollut mieheni, joka ottaa vastaan, sopeutuu, kestää ja usein ymmärtääkin. Ja silti tykkää. Hullu mies!

Elämänkaarihaastattelu sai minut myös ymmärtämään, miten onnekas loppujen lopuksi olen keskittymishäiriöni kanssa. Ihan hannuhanhi. Ensinnäkin, aivoni ovat järjestyneet add:sta huolimatta niin, että minulla ei ole ongelmia luetun tekstin kanssa, ja toiseksi, olen rauhallinen, pään sisäistä kuhinaahan ei kukaan näe päälle päin. Ihan kohtuullisen hyviä ominaisuuksia koulumaailmaan, joka kuitenkin hyvin pitkälle määrittää sen, miten elämä itse kullakin lähtee käyntiin. Kolmanneksi, olen päässyt koulutuksen porsaanrei'istä läpi kivuttomasti, sillä alkuopetukseni pienessä kyläkoulussa oli luontaisesti sopeutettua ja taideopetus aikuisiällä myös ihan yhtä lailla sopeutettua (kiitos vain te monet ymmärtäväiset opettajani, jotka annoitte armoa niin, että sain kurssini hyväksytyiksi).

Neljänneksi se, että tapasin mieheni, joka on jämpti ja ymmärtäväinen kaveri, ja antanut elämääni lainaselkärangan jo viimeiset kuusitoista vuotta. Ja viidenneksi lasken sen, että ylipäätään olen pääsemässä hoidon pariin. Tämä on perinnöllinen ongelma, ja olen sukuni vähiten ongelmaisia keskittymishäiriöisiä, ja silti (siksi?) ainoa, joka on hakemassa ja saamassa hoitoa.

Se on huutava vääryys, ja jos pystyn, yritän tehdä asialle jotain. Ehkä sekin auttaa, jos ja kun kerron avoimesti, että mitä ja koska ja milloin ja miten ja mitä hyötyä minulla on ollut. Suut ja korvat vaan täyteen, niin ehkä jokin pieni aivosolu aktivoituu toimintaan ja saa jelppiä.

Kutsu tutkimuksiin

Tätä on odotettu. Joulukuussa sain add-diagnoosini kunnan terveydenhuollosta, mutta hoitoa ei voitu vielä aloittaa, vaan tehtiin lähete eteenpäin. (Sydämeni oudot ominaisuudet estivät suunnitellun metyylifenidaattilääkityksen.) Ja nyt viimein viime viikolla, puolivälissä syyskuuta, tipahti kutsu tutkimuksiin keskussairaalaan neuropsykiatrian osastolle. Ne ovat tällä viikolla jo!

Olen odottanut tätä siis kauan. Kutsun mukana tuli kolme nippua esitäytettäviä kaavakkeita. Ne eivät olleet adhd:ta kartoittavia, kuten olisi voinut luulla, vaan ilmeisesti yleistä psyyken tilaa mittaavia, koska joukossa oli aika hätkähdyttäviä kysymyksiä, kuten olenko joskus kiduttanut eläimiä, tai kuulenko ääniä.

Kaavakkeiden täyttö oli ihan hauskaa, olen aina tykännyt tyttöjenlehtien testeistä. Suihkin raksit ruutuihin saman tien lattialla pylly pystyssä könöttäen. Näistä vain ei pääse kurkkimaan oikeita vastauksia. Eikä sellaisia taida ollakaan. Useimpiin kysymyksiin vastaaminen vaati aika hyvää itsetuntemusta, ja jäin pohtimaan monia kysymyksiä, enkä silti löytänyt oikeaa vastausta. Reaktioni riippuvat tilanteista, siitä, kenen seurassa olen ja siitä, mikä on oma mielentilani.

Minua kiinnostaisi tietää myös se, että miten se, millaisella tuulella olin kaavakkeita täyttäessäni, vaikutti siihen, miten täytin ne kaavakkeet. Tutkimusten mukaan adhd-ihmisillä on tapana tulkita esimerkiksi toisten ihmisten kasvojen ilmeitä omia tunnetilojaan heijastaviksi. Ja jotenkin itseni kohtuullisen hyvin tuntien vastauksissani varmasti näkyi se riemastus, jonka vallassa olin niitä täyttäessäni. - Kutsu! Ei voi olla! Kutsu! Ai että!!! Ai olenko kipeä? En just koskaan!!!

Ehkä luen kysymykset uudelleen maltilla joskus, kun olen neutraalilla tuulella. Mutta vastauksia on vaikea muuttaa, niitä on jo moneen kertaan sutattu kuulakärkikynällä...

Pää sekaisin shoppailemalla

Lastenkasvatus on aika usein sitä, että oppii virheistään. Sitä kuvittelee hetken olevansa tilanteen tasalla ja sitten saa taas muistutuksen siitä, että voisihan sitä olla fiksumpikin.

Meillä tässä viime viikolla ekaluokkalainen oli aamulla sairas. Kahdeksaan olisi pitänyt mennä kouluun, mutta lapsi horjahteli kalpeana ja valitteli pahoinvointia. Seisoi pytyn äärellä tippa silmässä. Kotipäivähän se sitten oli, ei tuollaista olisi kouluun voinut laittaa.

Päivän mittaan olo alkoi parantua. Ruoka maistui ihmeen hyvin vatsatautiseksi. Äitisalapoliisi alkoi tutkailla asiaa tarkemmin, ja selvisi, että lapsi ei juuri ollut nukkunut koko yönä. Kuulemma pää oli vilissyt ajatuksia, eikä niitä saanut hidastumaan. Ei pahoja ajatuksia, ihan tavallisia, mutta hurjan vauhdikkaita. Jaha, selvähän se sitten on, että aamulla on huono olo, jos ei kerran nuku.

Opettajalta kyselin, että mitäpä sinne kouluun mahtaa kuulua, kun lapsen pää on niin kierroksilla, ettei unta saa. Ei mitään erityistä, kuulemma. Ja sitten viimein alkoi raksuttaa: illalla tehtiin ostoskeskusreissu. Meidän perheen tyyliin ravattiin paikasta toiseen ja ihmeteltiin vaihtoehtoja eessuntaassun ja kiirekin siinä taisi olla. Tavaroita oli sen sata, ja värejä, muotoja, kylttejä, kuulutuksia, huutavia vauvoja. Ja vaikka kuinka oltiin ajoissa iltapalalla ja ajoissa pedissä ja iltasadutkin rauhassa luettuina, niin eipä tuo shoppailukierroksen tuoma ärsyke-overload mihinkään liuennut. Aivoilla riitti sulateltavaa koko yöksi.

Lopulta allekirjoittanut hogasi, että ihan samanlaisen yönhän sitä taisi viettää itsekin kuin lapsensa. Ding-dong-bling-blong, meillä ei enää ikinä käydä illalla kaupassa.

Kylä täynnä kadonneita ihmisiä

Olen monesti tavannut hauskan tyypin. Jutellut pitkään. Ja sitten seuraavana päivänä en enää tunnista tätä lainkaan. Vaatteet ovat vaihtuneet, kampauksessa ei ollut mitään erityistä merkillepantavaa, ja kasvot, ne nyt eivät vain jääneet mieleen lainkaan.

Minä olen se, joka ei tervehdi vastaantullessa. Ei ole huomaavinaankaan. Ja jonka kantapäillä se sama leuhkan mimmin maine heiluu paikkakunnalta toiselle. Kerta toisensa jälkeen tutustun ja taas kadotan ihmiset ja kuljen ohi kuin en olisi ikinä tavannutkaan.

Taidekoulussa oli kauhean näppärää se, että kaikilla oli niin omintakeinen tyyli. Ei lainkaan tarvinnut tunnistaa naamaa erottaakseen ihmisen toisesta. Työyhteisöissä ei tarvitse kuin olla kohtelias kaikille, eikä ole välttämättä niin paha, vaikka esitteleekin itsensä asiakkaalle kerta toisensa jälkeen. Mutta tämä lasten päiväkoti- ja koulumaailma, se on täyttä tuskaa!

Silmälasipäisiä tavallisesti pukeutuvia kaverien äitejä on tusina. Toinen tusina hoikkia vaaleita tyylikkäitä ponnaripäitä. Me tapaamme aina lasten syntymäpäivillä, vanhempainilloissa ja koulun tapahtumissa moikkailemme toisiamme. Minä erotan pääluokat toisistaan: tavalliset ja tyylileidit. Ja siihen se sitten jääkin. Joten minä olen se mutsi, joka ei tervehdi sinua kadulla vastaantullessa, vaan ainoastaan silloin, kun istut vanhempainillassa lapsesi nimellä varustetussa pulpetissa. Ja myös se äiti, jota sinä olet jo lakannut tervehtimästä, koska olen aina yhtä hämmentyneen näköinen mutistessani myöhästyneen vastauksen.

Opin kyllä ajan mittaan tunnistamaan ihmiset, kunhan saan mahdollisuuden, eikä minulla siis todennäköisesti ole prosopagnosiaa, kasvosokeutta. Mutta jonkinlainen pulma minulla on. Ehkä ongelma on ärsyketulvassa, joka vaikeuttaa sivuseikkojen, kuten kasvojen, rekisteröintiä?

Jos olisin rempseä tyyppi, huutelisin tervehdyksiä ihan varmuuden vuoksi jokaiselle vastaantulijalle. Mutta kun en ole. Siispä olen se leuhka mimmi edelleen.

Googlaillessa selvisi, etten ole ainoa adhd, jonka on vaikea muistaa kasvoja. Selvisi myös, että meillä addeilla on usein huonompi kyky tunnistaa kasvojen tunnetiloja kuin normityypeillä. Tässähän on taas pohdittavaa.

Parempia sananlaskuja

Suurin osa suomalaisista sananlaskuista on tyyliä: -Aamun virkku, illan torkku, se tapa talon pitää. Ollaan niin jämptisti jotta. Masentavaa. Mutta onneksi joukossa on muutama ihan pätevä.

• Aina roiskuu kun rapataan.
• Antaa tulla lunta tuppaa, männää sängyn alle!   
• Asialla on kaksi puolta.
• Autuaita ovat puupäät sillä he eivät huku.  
• Ei aamusella tiedä, kuinka lystiä illalla on. 
• Ei elämä irvistellen somene.
• Ei ikävä tapa vaikka se vähän kivuttaa.
• Ei se pelaa joka pelkää.
• Ei vierivä kivi sammaloidu.
• Enempi on maailmaa kuin ikkunasta näkyy.
• Ensin mies tutkitaan, sitten vasta hutkitaan.
• Etiäpäin, sanoi mummo lumessa.
• Hommat hanskassa, hanskat hukassa.
• Hullulla halvat huvit, idiootilla ilmaiset.
• Hätäkös tässä valmiissa maailmassa.
• Joka viimeksi nauraa, se parhaiten nauraa.
• Jokainen pisara muovaa kiveä.
• Jokainen taaplaa tyylillään.
• Kahvi on hyvää aamulla ja sitten koko päivän.
• Kaikkia meitä hassuttaa mutta eri lailla kutakin.
• Kolmas kerta toden sanoo.
• Konstit on monet sano akka ku kissalla pöytää pyyhki.
• Vaihtelu virkistää sano kissa ku eukolla pöytää pyyhki. 
• Kukkiihan se perunakin.
• Kun on sama pää kesät talvet, niin sattuuhan niitä vahinkoja.
• Kyllä niitä töitä pian tekis, ajatukset ne on kun ajan vie.
• Mikään ei kuivu nopeammin kuin kyynel.
• Muisti on hyvä mutta lyhyt.
• Nauru pidentää ikää. 
• Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
• Sattuuhan sitä paremmissakin perheissä. 
• Se mikä ei tapa, se vahvistaa. 
• Se parhaiten nauraa, jolla on kovin lääkitys. 
• Sikakin kyllästyy yhteen ruokaan. 
• Vahingosta viisastuu. 
• Yhdestä korvasta sisään, toisesta ulos. 
• Yrittänyttä ei laiteta. 
• Älä hättäile, istu mättäälle, keitämmä kahvit, kyllä se pipo löytyy. 
• Älä murehdi. Anna hevosen murehtia, sillä on isompi pää. 
• Äänellänsä se variskin laulaa. 

Kipeä napa

Maanantai-iltana se alkoi, navan kivistys. Tiistaina sitä ihmettelin, voivottelin ja peilistä pällistelin. Vähän punoitti. Yöllä heräsin, kun naapuruston kissat tappelivat, ja muistin napani. Navel pain -haulla löytyi internetistä vaikka mitä. Napatyrää, umpisuolentulehdusta, sappikiviä. Napatyrä kuulosti oikein osuvalta, olihan sitä punoitustakin, ja napatyrässä saattaa iho muuttaa väriä. Mitään sieltä ei pullottanut, mutta jostakinhan se alkaisi. Pieni ovi oli jo raollaan ja pian sieltä tursahtaisi koko hoito. Opiskelin saman tien, millainen napatyräleikkaus on ja kuinka pitkä on toipumisaika. Aamulla tiesin aiheesta jo kaiken.

Vein lapset kouluun, sidoin itselleni huivista tukivyön, ja navan kohdalle laitoin pienen pussukan täyteen pakasteherneitä. Se viilensi kivasti ja vähensi polttelua. Tyrän polttelua. Liikuin rauhallisesti ja turhaa reuhtomista vältellen pussukkavirityksessäni ja olo tuntuikin paremmalta. Aloin ajatella tulevaisuuttani, miten hankalaa elämistä olikaan tiedossa. Illalla, apupussistani huolimatta, napani oli niin kipeä, että köpöttelin kyyryssä. Päätin mennä lääkärille. Sain ajan tälle päivälle.

Mukava ja korrekti omalääkärini kuunteli oireeni, tutki vatsani ja antoi diagnoosinsa. Napani iho on ärtynyt. Sain reseptillä kortisonivoidetta. Kuulemma perusterveet aikuiset ihmiset eivät sairasta napatyrää, varsinkaan napatyrää, jota ei ole.Vatsaani avautunut pikku ovi loksahti kiinni.

Olen tottunut siihen, että osaan olla nolo tyyppi, mutta aina se vähän kirpaisee.

Täydennystä:

koska tälle sivulle näyttää osuvan sen verran monta googlehakua termillä "kipeä napa", niin kerronpa vielä teille navan kiusaamille, että tulehtunut napa voi ihan oikeasti olla yllättävän kipeä. Jos se punoittaa, niin kokeilkaahan kortisonivoidetta ja kuivatkaa iho huolella pesun jälkeen. Napa on sellainen kolo, joka saattaa tulehtua kuulemma aika helpostikin, sanoi lääkäri. Napa saattaa kipeytyä myös liian tiukoista vaatteista. Ja raskausaikana se vasta kipeytyykin, ja se kipu paranee vasta synnyttämällä.

Aikainen lintu se madon nappaa ja muuta soopaa

Ei vaan jaksa odottaa. Mitään. Ikinä. Sitä voisi luulla, että kärsivällisyys kasvaa, kun ikää tulee, mutta ei se auta. Viet lapsesi yhtä usein kouluun myöhässä kuin itse aikanaan myöhästyit koulusta, sillä kammoat tilannetta, että odottelisit koulun pihalla jotain tapahtuvaksi. Ja toisekseen sytyt eloon ja lähtötoimintaan vasta, kun myöhästymisen uhka on jo ilmassa. Niin vain käy.

Lääkäriltä. Junasta. Työkeikoilta. Tapaamisista. Jos et myöhästy, tulet viime tipassa, juosten. Kiireen hurma on koukuttavaa, kun taas paikallaan odottaminen kiduttavaa. Lähdön lähestyessä häslätään kiireessä, unohdutaan sivuraiteille ja kellonviisarit tikittävät kohti katastrofilukemia. Ja se on aina yhtä noloa. Yrität selittää ystävillesi, ettei se johdu siitä, ettetkö arvostaisi heitä. Myöhästyt myös huipputärkeistä menoista, kuten omista häistäsi tai rakkaittesi hautajaisista.

Oikeastaan, mitä perusteellisemmin valmistaudut, sen varmemmin myöhästyt, sillä lumoudut valmistelemisesta ja teet siitä taiteenlajin, keksit uusia yksityiskohtia ja mitä enemmän on aikaa valmistautumiseen, on aikaa myös keksiä muuta tekemistä, kuten sellaista, että kammataksesi hiuksesi sinun pitää järjestää koko kaappi uudelleen, koska lempikampasi on hukassa. Tai että lapsesi tarvitsevat kuviolakkaukset varpaankynsiin. Tai että pitää googlata, kuka keksi kynsilakan. (Inkat koristelivat kyntensä kotkankuvilla. Sen jälkeinen kynsilakan historia on piilossa, mutta 1800-luvulla alkoi keittokirjoihin ilmestyä kynsimaalireseptejä. 1917 alkoi teollinen kynsilakan valmistus, muttei siitä välitöntä hittiä tullut. Kynsilakan käyttöä pidettiin alkuun vähän epäilyttävänä, psykiatrien mielestä kynsilakan käyttö heijasteli itsetuhoisuutta ja oman ruumiin runtelemista. Lisäksi suttuiset naiset saivat kätevästi lakalla likaiset kynnenaluset piiloon.)

Kotona on käyty muutamakin keskustelu siitä, miksi eteisen kellon pitää olla vähintään viisi minuuttia edellä. Sen pitää olla edellä siksi, että se huijaisi minua. Tiedän, että se on edellä, mutta aivoni menevät silti halpaan, koska haluan uskoa, mitä näen. Siksi ryntään matkaan siinä vaiheessa, kun eteisen kellon mukaan olen myöhästymässä, ja näin minulla on viisi ekstraminuuttia aikaa olla myöhästymättä. Se riittää usein.

Tämän add-diagnoosin takia sitä joutuu nyt pohtimaan asioita uudesta näkökulmasta. Nyt tiedän, mikä minut ajaa myöhästelyyn. Se, että tarvitsen lähtökiireen adrenaliinitujauksen toimiakseni tehokkaasti, kuten myös se, että paikoillaan odottelu on niin minusta tylsää, että keksin sujahduksessa sata parempaa tapaa käyttää aikani. Ei se taida siitä sen hyväksyttävämpää tehdä muiden ihmisten silmissä, mutta itselleni se on tehnyt sen, että pelkkien itsesyytösten sijaan olen alkanut nähdä myös tiettyä huumoria tekosissani.

Muistuttajat

Jos olette yhtään samanlaisia kuin minä, niin teilläkin on muistuttajia ympäri kämppää. Ei muistilappuja, vaan niitä projekteja, jotka unohtuisivat, jos ne laittaisi siististi kaappiin. Tai edes jotenkin kaappiin. Poissa silmistä, poissa mielestä. On pakko pitää kaikki esillä muistuttamassa itsestään, jos haluaa saada yhtään mitään valmiiksi.

Keittiössä on kaksi eri käsityöprojektia. Olohuoneessa kolmas, neljäs ja viides. Makuuhuoneessa lojuu se paita, josta irtosi joskus nappi ja ne housut, joiden polvi pitää paikata. Eteisessä on kasa tavaroita, jotka ovat lähdössä ulos talosta. Ja työhuoneessa vasta läjiä piisaakin. Läjiä läjien päälle. Jokainen muistuttaja lisää muistuttelullaan stressikuormaani, joskus niin paljon, että haluaisin luovuttaa kokonaan ja antaa jätesäkin suun käydä. Mitä näille tekisin?

Joku viisas sanoisi, että merkkaat kalenteriin ajan sille, että hoidat asian kerrallaan pois päiväjärjestyksestä. Että jospa merkkaisin ylihuomiselle illalle klo 18: ompele nappi paitaan, jonka taittelit ylimmälle hyllylle vaatekaappiin. Ihan kiva, vaikka epäilyttävän järjestestelmällinen idea. (Olen jo oppinut, että järjestelmälliset ihmiset eivät pidä minusta, enkä minä heistä. Mitä jos itse muutun sellaiseksi?)

Suunnittelen seinäkalenterin hankkimista. Sellaisen, jossa on joka päivälle paljon tilaa ja johon merkkaan kaiken, suunnitelmatkin. Taskukalenteri minulla jo on. Montakin. Niissäkin on paljon tilaa, tyhjää, koska minulla ei ole aavistustakaan, missä ne ovat. Poissa silmistä, poissa mielestä.

Seinäkalenteri, jossa on sarake joka perheenjäsenelle on jo osoittautunut tosi hyväksi. Lasten sarakkeissa lukee esimerkiksi: jumppavaatteet kouluun, pianotunti klo 16. Tunnin alkaminen pitää lukea siellä, vaikka tunti onkin samana päivänä samaan kellonaikaan koko vuoden. Muuten kyllä unohtuu. Ja jumppavaatteet, absolutely. Olen aika ylpeä itsestäni, tänä järjestelmällisenä kalenterikeväänä liikuntavälineet unohtuivat vain viisi kertaa, ja sukset&luistimet, nuo riesat, muistin joka kerta!

Yrttitietoa

Lupasin kertoa, mitä tässä hankkimassani kirjassa (Brown, Gerbarg: Non-Drug Treatments for ADHD) kerrotaan luonnon stimulanteista, siis muistakin kuin kofeiinista ja nikotiinista, joita moni onkin jo omin päin oppinut käyttämään. Ihan kiinnostavaa tietoa, sillä näillä kahdella on omat huonot puolensa.

Kirjoittajat eivät lupaa taikaparannusta yrteillä, mutta kertovat kuitenkin, että tutkimustietojen mukaan jokainen näistä kasveista tukee omalla tavallaan rimpuilevien aivojemme toimintaa. Kaikki ei sovi kaikille, mutta osa add-porukoista on löytänyt apua. Tässä siis lyhyt tiivistelmä, tarkempaa tietoa haluavan kannattaa hankkia tämä kirja (tai pyytää kauniisti).

Ruusujuuri (Rhodiola rosea)

Ruusujuuri sisältää antioksidantteja ja yhdisteitä, jotka virkistävät aivotoimintaa ja parantavat keskittymiskykyä. Ruusujuuri toimii stimulanttina, joka nostaa dopamiinin, serotoniinin ja noradrenaliinin tasoa aivoissa. Sen lisäksi, yllättävästi, sillä on myös tyynnyttävä vaikutus. Kaksoissokkotutkimuksissa ruusujuuren on todettu estäneen testihenkilöiden uupumista, vähentäneen virheitä ja lisänneen tarkkuutta vaativan työn laatua.

Siperiassa ruusujuurta on latkittu teenä vuosisatoja, mutta meidän tottumattomampien pitää noudattaa varovaisuutta käytön aloittamisessa, sillä äkkinäinen käytön aloitus altistaa yliannokselle: unettomuudelle, manialle yms. ylistimulaation oireille. Ruusujuurta myydään puristeina kotimaisissa luontaistuoteliikkeissä. Kirjan ohjeiden mukaan käyttö aloitetaan näin (kirjassa käytetään 150mg:n kapseleita, en vielä tiedä missä muodossa näitä on Suomessa): yhden viikon ajan 150mg tyhjään vatsaan aamuisin. Seuraavalla viikolla annokseen lisätään 150mg  tyhjään vatsaan ennen lounasta, eli yhteensä 300mg/vrk. Jos kaikki tuntuu hyvältä: ei ärtymystä, ei uniongelmia, kohotetaan viikon päästä annosta niin, että aamulla otetaan 300mg, ja lounaalla 150mg, yhteensä 450mg/vrk. Näillä keinoin kokeillaan muutama viikko. Jos sen jälkeen tuntuu siltä, että annostusta voisi vielä lisätä, otetaan lounaalla toinen kapseli, eli aamulla 300mg, aamupäivällä toiset 300mg, yhteensä 600mg/vrk. Tätä annosta ei saa ylittää, eikä siitä ole todettu olevan mitään hyötyäkään. Kirjassa kerrotaan lisäksi ruusujuuren annostuksesta lapsilla, mutta en ala sitä nyt selostamaan tässä. Ruusujuuri toimii hyvin toisten yrttien kanssa, esim. neidonhiuspuu, ginseng, kärsimyskukka, venäjänjuuri ja ashwagandha. Ei saa käyttää verenohentajien kanssa, sillä suurina annoksina lisää verenvuototaipumusta.

Neidonhiuspuu (Gingko biloba), amerikkalainen ja aasialainen ginseng (Panax quinquefolius ja Panax ginseng)

Neidonhiuspuuta on käytetty kiinalaisessa lääketieteessä satoja vuosia erityisesti muistin ja oppimisen ongelmissa. Modernit tutkimustulokset ovat tällä kohtaa ristiriitaisia: osalle adhd-tyypeistä neidonhiuspuusta on apua, osalle ei. Omalla kohdalla tehon siis voi tietää vain kokeilemalla. Kirjan kirjoittavat suosittelevat kokeilemaan neidonhiuspuuta, jos stimulantit, ruusujuurikin, ylistimuloivat. Neidonhiuspuu rauhoittaa ja tyynnyttää, mutta myös parantaa tarkkaavaisuutta. Suositellaan käytettäväksi yhdessä ginsengin kanssa.

Yleensä, kun puhutaan ginsengistä, tarkoitetaan aasialaista ginsengiä. Sen amerikkalainen serkku on kuitenkin miedompi, eikä sillä ole yhtä paljon sivuvaikutuksia. Kirjoittajat suosittelevat amerikkalaista ginsengiä erityisesti lapsille (lääkärin valvonnassa!), ihmisille, jotka haluavat välttää ylistimuloitumista sekä niille, jotka haluavat parantaa vastustuskykyään.
Aasialainen ginseng (Panax ginseng) lisää suorituskykyä, mutta sillä on myös enemmän sivuvaikutuksia kuten ahdistuneisuutta, päänsärkyä ja sydämentykytyksiä. Neidonhiuspuu ja ginseng vaikuttavat veren hyytymiseen, niitä ei saa käyttää verenohentajien kanssa eikä ennen leikkauksia.

Pycnogenol (rannikkomännyn, Pinus pinaster, kuoriuute)

Tutkimukset osoittavat osan adhd-tutkimusryhmän jäsenistä saaneen merkittävää hyötyä tästäkin valmisteesta. Erityisesti tätä suositeltiin niille, joilla veren ferritiinipitoisuus oli matala, sillä uute tuntui jostain syystä auttavan juuri heitä eniten.

Sitruunamelissa, kamomilla, valeriaana ja kärsimyskukka

Näillä yrteillä on miedosti rauhoittava vaikutus, voivat auttaa myös uniongelmissa.

Mäkikuisma

Ei hyötyä sinänsä adhd-oireisiin, mutta voidaan kokeilla lievään masennukseen ja pakko-oireisiin henkilöillä, joille eivät SSRI-lääkkeet ole jostain syystä sopineet.

Brahmi (Bacopa monniera)

Brahmia on käytetty intialaisessa ayurvedisessä lääketieteessä tuhansia vuosia. Tämän ikivanhan tiedon mukaan se parantaa stressinsietokykyä, vähentää ahdistuneisuutta ja parantaa kognitiivista toimintakykyä. Länsimaissa brahmin tehoa ei ole testattu paljoakaan, kuitenkin erään kaksoissokkotutkimuksen mukaan se paransi jonkin verran adhd-lasten tarkkaavaisuutta, muistia ja oppimiskykyä. Kirjailijoiden mukaan brahmin vaikutus on lievä, mutta myönteinen.

Kirjailijat ovat vaikuttuneita ayurvedisen lääketieteen tuloksista adhd:n hoidossa, mutteivät avaa aihetta kirjassa sen enempää, vaan kehottavat etsimään lisätietoa suoraan ayurvedisen lääketieteen asiantuntijoilta.

Add-äideistä ja -lapsista

Mieleeni jäi kaikumaan eilisen kirjoitukseni lause "Add-äidin add-lapsi on etuoikeutettu." Jäin pohtimaan, että lauonkohan nyt niin paksusti romantisoitua potaskaa, että oksat pois. Meitä on niin monenlaisia äitejä ja monenlaisia ongelmiakin. Yksi on impulsiivinen elohiiri ja toinen asuu sohvalla - ihan vastakkaiset tavat olla, vaikka taustalla olisikin sama diagnoosi. Yksi hieroo onnenkyyneltä silmäkulmastaan nähdessään ihmis- tai eläinvauvan, toinen haluaisi juosta sprintterivauhtia karkuun. On meitä äitejäkin moneen junaan.

Haluan silti miettiä lisää sitä, miten välillä kaoottisesti toimivasta ja hajamielisestä äidistä olla samanlaiselle lapselle etua. Joku äkkinäinen voisi ajatella (ja ehkä ajatteleekin), että pelastakaa nuo toisiltaan ja laittakaa kaverit rotiin, eihän tuosta voi mitään hyvää seurata. Höpö höpö.

Kun ajattelen add-lapsiani, mieleeni putkahtavat erään ihanan balladin sanat:

Aamuyössä aistein avoimin
elämääni silmiin katselin.
Vanhan eilisen, uuden tulevaisuuden,
sen kaiken näin ja paljon oivalsin.

Meillä on lapsi, joka todellakin tarkastelee maailmaa aistein avoimin. (Usein aamuyölläkin.) Lapsi, joka kamppailee jatkuvan aistien tulvan kanssa. Sattuu. Häiritsee. Pelottaa. Ahdistaa. Naurattaa. Itkettää. Suututtaa. Satutan. Paijaan. Rakastan. Sulkeudun. Add-lapsi, kuten muutkin lapset, harjoittelee elämän taitoja. Hänen tapauksessaan sitä harjoiteltavaa vain on kovin paljon enemmän. Usein niitä taitoja, jotka muut oppivat jo lapsina, harjoitellaan edelleen aikuisinakin... Tällainen muksu tarvitsee ehdottomasti vierelleen aikuisen, joka tietää, mistä on kyse.

Jos ja kun olet itse kokenut aikoinasi sen saman, ymmärrät, ettei lastasi auta se, että jatkuvasti hoputat, komennat tai mikä ehkä pahinta; vertailet. Sinä kyllä tiedät, että näennäisen sekoilun alla on se timantti, joka paljon näkee ja paljon oivaltaa. Ja tässä on myös sinun suuri vahvuutesi vanhempana.

Toinen ihan ehdoton vahvuutesi on se, että sinä olet jo oppinut omat selviytymisstrategiasi. Tiedät jo, millaiset haasteet esimerkiksi koulussa saattavat odottaa, ja tiedät ehkä myös, mitä voisi tehdä eri tavalla kuin sinun kohdallasi. Sinulla on valtavan paljon annettavaa jo ihan oman kokemuspohjasi perusteella. Jos kukaan, niin sinä tiedät, miten hankalaa siellä tunneilla torkkuminen oli, ja miltä ne opettajan sanomiset tuntuivatkaan. Mikä toimi, mikä ei todellakaan toiminut.

Minun roolini on monesti ollut esitaistelijan rooli: huomatkaa nyt! Lapseni ovat joutuneet vaihtamaan päivähoitopaikkaa monta kertaa, koska vanhan koulukunnan hoitajat eivät kerta kaikkiaan vain ole päässeet samalla aaltopituudelle lasteni kanssa. (Juurikin sitä hoputusta, komennusta, vertailua, kerta toisensa jälkeen, kunnes ihanat, kiltit lapseni alkoivat oireilla pahasti.) Kun ei kukaan muu lapsi ole koskaan kärsinyt sellaisesta, normaalia käskytystä, muka. Mutta lopulta löytyi lastentarhanopettaja, joka näki lapseni. Oikeasti näki. Siihen loppui pakkosyöttäminen, pakkonukuttaminen, epäreilut vertailut, ja lapseni pääsivät loistamaan, sillä kykyjähän heillä on, kunhan vain osaa katsoa. Suututtaa, kun taas muistelen. Minä saatan olla sottainen hajamielisen professorin arkkityyppi, mutta lapseni voivat hyvin minun kanssani. Eikä se ole mikään itsestäänselvyys, kun puhutaan add-lapsesta.

Äitini aiheutti aikoinaan kauhunsekaista hämmennystä sukulaisissa ja tutuissa: se antaa lasten töhriä ja riehua! Rakentaa majoja ja sotkea keittiössä! Ei mitään rotia! Niiden kotona vaan hengaillaan, vaikka paikat ovat sekaisin! Luetaan satuja ja syödään jätskiä, ihan holtitonta!

Minäpä näytän pitkää nenää: niin meilläkin!

Äidillä kylässä

Kukaan muu ei onnistu ärsyttämään sinua yhtä paljon kuin oma äitisi. Se jatkuva höösäys kadonneiden tavaroiden perässä, sotkuisuus, poukkoileminen ja epämääräiset, kesken päättyvät lauseet. Sinä itse kun sentään yrität. Koti on kerran viikossa kuin sisustuslehdestä, vaikka se vaatisi kyyneleitä. Laitat puhelimeen muistutuksia soimaan tuon tuostakin, merkitset kalenteriin pienimmistä pienimmätkin asiat ja pistät ne avaimet siihen perkeleen avainkaappiin aina, kun astut ovesta sisään. Olet opetellut istumaan päivällispöydässä ja puhumaan onnahtelevaa smalltalkia. Osaat istua paikoillasi, vaikka jokainen lihas onkin krampissa. Osaat hymyillä ja katsoa silmiin niin kuin kuuntelisit tarkasti, vaikka et ole oikeasti kuullut sanaakaan. Noudatat lasten kanssa tarkkaan ruoka-aikoja ja rutiineja, koska juuri ne rutiinit pitävät sinut liikkeessä.

Ja sitten kuitenkin: äitisi kotona vallitsee ihana vapaus. Kaikki on sikin sokin, ja pinojen alimmaiset ovat saaneet olla rauhassa jo vuosia. Pölyjen pyyhinnän on voinut korvata iloisenvärisillä koristeilla, sillä eihän niitä pölyjä sitten kukaan katsele! Ruokaa syödään, kun on nälkä, jotain nopeaa ja mielellään ulos tai ympäri taloa hajaantuneena. Sekava puheenparsi on sääntö eikä poikkeus. Kun lähdetään liikkeelle johonkin, odotellaan rauhassa, että kaikki ovat valmiita ja etsineet kadonneet tavaransa. Siihen menee helposti tunti, mutta mikäs hätä meillä on. Ei todellakaan mikään hätä.

Äitini kotona eletään sovussa kaaoksen kanssa, ja siellä oma kaaoskin rauhoittuu. Osaisiko sitä joskus löytää tasapainon ulkopuolisten odotusten ja omien tarpeiden välillä?

Add-äidin add-lapsi on etuoikeutettu. Ainakin joissain tärkeissä asioissa. Opit elämään sitä elämää, johon sinut on luotukin. Ystävien ja poikaystävien kodit löivät aikanaan ällikällä: että joku viitsiikin. Varotaan murustelua, asetellaan tarjottavat, pidetään siivouspäiviä. Istutaan kahvipöytään ja kysellään kuulumisia. Ja ne kiiltävät pinnat! Ymmärsin, että meillä ollaan erilaisia. En mielellään kutsunut ystäviä kylään sen jälkeen, kun eräs kaverini totesi hämmästellen: en ole koskaan nähnyt yhtä likaista lattiaa! En ollut koskaan huomannut, että se oli likainen. Aloin katsoa kaikkea uusin silmin.Vierailut ystävien koteihin muuttuivat tiedusteluretkiksi: tuollainenko on pölyhuiska, ja näinkö tavallinen perheenäiti tosiaan touhuilee. Aloin kadehtia tätä kaikkea normaaliutta, joka tuntui yhdistyvän mutkattomaan perusarkeen ja päätin, että minun perheestäni tulee aikanaan ihan oikea, normaali perhe, joka elää oikeassa, normaalissa kodissa tasaista ja huoletonta elämää. Meillä kun oli kaoottista. Huoletonta, mutta tahmaista. Yllättävää, mutta turvatonta.

Kaverini, jotka näkivät vilahduksia minun elämästäni, olivat kateellisia rennosta äidistäni. Minä olin kateellinen heidän normien mukaisesta elämästään. Olen yrittänyt toteuttaakin sitä parhaani mukaan, mutta kuulkaas: ei ole vaivan arvoista. Palataan lähtöpisteeseen. Ja nyt, kun olen saanut diagnoosini, olen oppinut pikku hiljaa ymmärtämään äitiäni.

En enää menetä hermojani, vaan saan lohtua siitä, että meitä sekoilijoita on muitakin. Sekoilu on kotoisaa. Ja sen mukana tulee vapaus olla sellainen kuin on.

Levottomat jalat

Kävin työvoimatoimistossa. Ajattelin, että joku neuvoisi, miten järjestyisi yrittäminen ja työnhaku rinnakkain. Tai jospa vaikka saisin jonkun ammatinvalintapsykologin neuvoja siitä, millainen työelämä minulle ruuhka-aivoineni parhaiten sopisi. Niitä huonoja vaihtoehtoja on jo tullut testattua. Ei sillä, että välttämättä ollenkaan kuuntelisin neuvoja, mutta saattaisin kehittää oman, poikkeavan kantani ja saada sitä kautta ahaa-elämyksen.

Kaikki tuo jäi edelleen salaisuudeksi, sillä istuin odottamassa palvelua puolitoista tuntia. Ja mitä pidempään odotin, sitä enemmän masennuin. Puolentoista tunnin hääräilevän odottamisen jälkeen aloin olla raivonkyynelissä ja katsoin parhaaksi lähteä kotiin tyyntymään. Ehkä joku toinen kerta.

Sitä paitsi levottomat jalat tekivät yllätyshyökkäyksen kimppuuni viime yönä. Kiduttava vaiva. Ei vaarallinen, mutta kiduttava. Hivuttavaa, hienovaraista, julmaa kiinalaista kidutusta. Olen potenut sitä ajoittain pikkumuksusta asti. Nukkumaan menon jälkeen, kun olet hetken ollut paikoillasi, alkaa jäytävä kipu jaloissa, etkä pääse siitä eroon kuin liikuttamalla jalkoja.

Heilutat jalkojasi, ja saat muutaman sekunnin hengähdystauon, jonka jälkeen kipu alkaa taas keräytyä. Ja heilutat jalkojasi, ja... Tässä puuhassa aika sitten kuluukin siihen asti, että olet niin väsynyt, ettei kipu enää pidä sinua hereillä. Aamupuoleen helposti. Sama heiluminen jatkuu unessakin, ja olet aamulla täyspökkelö ja unenpuutteesta sekaisin. Joskus ketjun voi keskeyttää lähtemällä öiselle kävelylle. Mutta kun kello kolmelta yöllä ei aina todellakaan haluta lähteä kävelylle ja sitten sitä tulee jäätyä mieluummin lämpimien vällyjen alle hytkymään. Ja hytkymisestä puheen ollen: myös seksi parantaa levottomat jalat ainakin siltä yöltä. Seksiä ja suklaata, niillä näitä vaivoja parannellaan.

Jalkojen äkkihyökkäys oli takaisku, koska olen ollut jo puoli vuotta täysin oireeton niiden suhteen. Minut pelasti pätevä neurologi, joka komensi minut verikokeisiin tutkituttamaan vereni ferritiinipitoisuuden. Ferritiiniverikokeella mitataan veren varastorauta, ja se kertoo hemppaa luotettavammin, oletko aneeminen vaiko et. Minä olin, vaikka hemoglobiini keikkuikin jotenkuten normaalipuolella. Vahva rautakuuri ja voilà: jo kuurin alkupuolella oireeni katosivat ja myös pysyivät poissa (tähän asti). Joten verikokeisiinhan sitä taas täytyy suunnata. Amerikassa muuten neurologeja kehotetaan nykyään harkitsemaan, jotta voisiko levottomat jalat -potilaalla olla myös keskittymishäiriö, sillä niin käsi kädessä nämä kaksi dopamiiniaineenvaihduntaan liittyvää ilmiötä kulkevat.

Uudet ystäväni Brown ja Gerbarg mainitsevat kirjassaan, että adhd-lasten ferritiinipitoisuuksia tutkittaessa 84% lapsista pitoisuudet olivat liian matalia, ja tämäkin omalta osaltaan lisää lasten oireilua. Ferritiini voi olla matala, vaikka hemoglobiini olisi normaalin rajoissa, ja sen puute jää usein huomaamatta. Ja ilmeisesti meillä add-tyypeillä on jostakin syystä taipumusta alhaisiin varastorautapitoisuuksiin. Joten ei varmaankaan olisi pöllömpi idea tutkituttaa omaa tai oman adhd/rls -lapsensa veren ferritiiniä.

Vinkkaus ferritiinitasosta:

Wikipedian mukaan naisen normaali ferritiinitaso on 15–200 mikrog/l), miehillä puolet korkeampi.  Vilkaisin, että joillain kotimaisilla labroilla alaraja on tuotakin matalampi. Alarajoilla oleva "normaali" ferritiini on todella matala! Levottomat jalat -potilaalla suositeltu alaraja on Duodecimin Terveyskirjaston mukaan 45 mikrog/l, ihanne on 70-90 mikrog/l. Vaikka sairaanhoitaja, jolta tuloksia soittelet, kertoisi arvojesi olevan kunnossa, niin kyselehän ihmeessä tarkemmin, että minkälaisia lukemia siellä mahtaakaan olla. Minullekin juuri tällä viikolla iloisesti kerrottiin, että kaikki kunnossa, kun lukuni oli laskenut 30 mikrogrammaan/l. No, ei ihan niin, vaan rautakuurillehan sitä taas aletaan, että saataisiin yörauha takaisin.

Pahaa kahvia, hyvää suklaata

Kahvinjuonnin kanssa kävi vähän nolosti. Ensinnäkin tuo kahvinkeittokone (en nyt muista miksi sitä kutsutaan) näyttää hankalalta, rumalta ja kaikin puolin vastenmieliseltä. En halua koskea siihen. Yhhyh! Onneksi reipas äitini tuli apuun ja toi minulle purkillisen pikakahvia. Ripottelin kokeeksi vähän kahvinmuruja teeni sekaan. Join kyllä syljeskelemättä koko kupposen, vaikkei se helppoa ollutkaan, mutta... jotenkin koko ajatus kahvinjuonnista alkoi äkkiä epäilyttämään vakavasti. Miten kukaan voi ilokseen juoda tuollaista?

Sitä paitsi: myös tummassa suklaassa on kofeiinia. Tiedän ihan tarkkaan kumpi maistuu paremmalta. 80% suklaata sisältävää tumman tummaa suklaata pitäisi silti napsia yli puoli levyä, että siitä saisi saman verran kofeiinia kuin kahvimukillisesta. Eikä niin tummaa suklaata tuosta vain napostella isoja määriä. Mutta silti, vähän, lääkkeeksi.

Cristine Cadenakin on samaa mieltä siitä, että se on hyvä idea.
http://voices.yahoo.com/chocolate-cure-adhd-51937.html
Suklaa sisältää kofeiinin lisäksi samaa fenyylietyyliamiinia kuin adhd-lääkkeetkin, vaikkei kuitenkaan lääkinnällisiä määriä. Cristine haaveilee silti, että jonakin päivänä adhd-potilaille voitaisiin valmistaa parantavaa suklaata. Ennakkotilaus lähtee täältä!

Koko kahvinjuontiepisodi on niin tätä itseään. Saat mahtiajatuksen, innostut, otat siitä tarkkaan selvää ja sitten, oikeastaan ennen kuin olet saanut mitään kunnolla aikaiseksi, hylkäät koko idean ja keksit jotain uutta ja parempaa. Mutta se oli hyvä ajatus. Kai? Meni jo.

Uusia ystäviä (Non-drug Treatments for Adhd)

Olen ollut sukelluksissa tähän mainioon kirjaan viime päivät. Se on ilmestynyt tänä keväänä ja pitää sisuksissaan uusimman tiedon, mitä tällä hetkellä on saatavilla.

Teoksen kirjoittajat ovat kokeneita psykiatreja, jotka ovat hoitaneet adhd-potilaita kolmisenkymmentä vuotta ja toimivat nyttemmin opettajina. Kirjan näkökulma on ennakkoluutoton, mutta ehdottomasti tutkimustietoon nojaava. Se pyrkii tarjoamaan vaihtoehtoja niille, joille stimulanttilääkitys ei jostain syystä sovi, mutta myös lisäapua lääkityksen rinnalle.

Brown ja Gerbarg kertovat suunnitelleensa kirjan sellaiseksi, että myös adhd jaksaisi sen lukea, ja se pitää kyllä paikkansa. Tekstiä on paloiteltu sopiviin jaksoihin, vältetty jargonia ja terävöitetty kuvilla ja taulukoilla, mutta sisältö ei kuitenkaan ole muuttunut lässytykseksi. Se ei myöskään ole mitenkään erityisen hippihenkinen, vaikka kannessa kukkien keskellä joogaava napero näyttääkin epäilyttävästi siltä.

Kirjassa käydään aluksi läpi perusfaktat adhd:sta: oirekuvaa, testejä. Siinä selitetään, mikä on adhd-aivojen ja normaalien aivojen ero, kuka sairastuu ja miksi, ja miten eri adhd-tyypit eroavat toisistaan. Ja että mitä siellä päässä tapahtuukaan. Käydään läpi ne lääkkeet ja hoitomuodot, joita tällä hetkellä yleisesti käytetään, sekä joitain uudempia vaihtoehtoja.

Sitten siirrytäänkin siihen, mikä on juuri tämän kirjan juttu. Tekijät ovat koonneet tutkimustietoa luonnonlääkkeiden käytöstä adhd-potilailla, ja ovat näitä myös laajasti käyttäneet omilla potilaillaan. Kirjassa käydään läpi koko joukko yrttejä ja nootropiineja, joista on ollut apua erityisesti adhd:n hoidossa ja joiden tehoa myös tutkimustulokset tukevat. Erityisen innostuneita he ovat kannessakin kuvatun ruusujuuren vaikutuksista.

Ruusujuuri on kylmien ilmastojen kasvi, jota on hörpitty lämmikkeeksi ja mielen piristeeksi ammoisista ajoista lähtien. Neuvostoliitossa sitä tutkittiin paljonkin, mutta tieto näistä tutkimuksista on tihkunut vasta 2000-luvulla tälle puolen ex-rautaesirippua. Ruusujuuri toimii stimulanttina, joka nostaa dopamiin, serotoniinin ja noradrenaliinin tasoa aivoissa. Sen lisäksi, yllättävästi, sillä on myös tyynnyttävä vaikutus. Aika houkuttelevaa, vai mitä?

Yrttien lisäksi käydään läpi kivennäisaineiden (erityisesti niiden puutteen) vaikutukset, rasvahapot, l-karnitiini, ruokavaliot ja vältettävävätkin jutut.

Viimeinen luku sisältää erilaisia mielenharjoitteita, joihin tutustun tänä iltana. Om! Lupaan palata siihen aiheeseen, kuten lupaan myös purkaa tarkemmin auki sitä, mitä kaikkea yrtti- ja hivenaineluvut sisältävätkään.

Kirja on minulle juuri tähän tilanteeseen valtavan rohkaiseva, ja luo uskoa siihen, että kaikki ei todellakaan ole sen varassa, että sopiiko metyylifenidaatti minulle vaiko ei. Muitakin vaihtoehtoja on olemassa. Maailma on pullollaan vaihtoehtoja!