Adhd autoilee

Menin kahdeksantoistavuotiaana ajokouluun luottavaisin mielin, kaikki kaverit ja tutut kun oppivat ajamisen salat tuosta noin vain, enkä minä ole ikinä ollut hidas oppimaan. No, löysin ihan uuden puolen itsestäni.

Ystäväni pääsi liikenteen sekaan ensimmäisen ajotunnin jälkeen. Minä vietin ensimmäiset kymmenen oppituntia parkkipaikalla käännellen rattia ja vaihtaen vaihteita, itku silmässä. Lopulta pääsin kadulle. Pienellä maalaispaikkakunnalla oli teoriassa helppoa, ei ollut monikaistaisia teitä, ei ruuhkia. Avaraa maalaismaisemaa ja pikku taajamia. Käytännössä ajamisessa ei ollut mitään helppoa. Minä en huomannut olevani erityisen huono, mutta opettaja kyllä huomasi. En tarkkaillut tarpeeksi muuta liikennettä, en osannut arvioida nopeuksia tai pysyä edes omalla kaistalla kovinkaan hyvin. Auta sammahteli ja ärjyi. Me harjoittelimme, harjoittelimme ja harjoittelimme. Ajotunnit olivat painajaismaisen rankkoja ja tunsin itseni idiootiksi.

Inssi ajettiin pienessä naapurikaupungissa, jossa oli yhdet liikennevalot. Harjoittelimme tätä kaupunkia niin paljon, että opin sen ulkoa. Siltikään en päässyt läpi. Tein autokoulun tuntiennätyksen. Viimein onnistuin ja sain kortin. Autokoulun opettaja sanoi minulle lähtiäisiksi pelkäävänsä sekä minun että muiden puolesta liikenteessä. Hän oli aivan oikeassa. Olin yhdistelmä yllytyshulluutta, arkuutta, tarkkaamattomuutta ja huonoa autonkäsittelyä. Vein samana iltana poikaystäväni ajelulle, ja hän päätyi huutamaan - Sä tapat meidät molemmat! ja heittäytyi auton lattialle. Se teki särön suhteeseen.

Kakkosvaihe piti ajaa ihan oikeassa kaupungissa. Kakkosvaiheen opettaja sanoi minulle ajo-osuuteni jälkeen: - Olemme hengissä. Mutta se ei ole sinun ansiotasi. Ei se ollutkaan. Olin rikkonut lakia kymmenen kertaa kahdenkymmenen minuutin aikana ja tehnyt sen lisäksi huomattavan määrän muita ajovirheitä.

Kakkosvaiheen jälkeen aloin ajatella, että ehkä minun paikkani ei todellakaan ole ratin takana. Siitä huolimatta, että suku ja perhe painostivat jatkamaan vaan reippaasti, kun kallis ( tosiaan oli minun kohdallani hyvin arvokas) kortti kerran oli hankittu. Varmasti oppisin. Mutta minusta tuntui koko ajan ratin takana siltä, että auto vie, en minä. Minä vain yritin pysyä menossa mukana. Kävi niin, että vaivuin ajatuksiin, ja unohdin, kummalla puolella tietä minun pitikään ajaa. Tai kävi niin, että sekoitin kaasun ja jarrun ja ajoin päin puuta. Kävi myös niin, että hätäännyin keskellä moottoritietä ja löin jarrut pohjaan. Kävi aika monilla tavoilla, mutta onneksi vauriot tulivat vain pelteihin. Jätin ajamisen muille.

Olen nyt viime aikoina harjoitellut taas ajamista, tällä kertaa aikuisen harkintakyvyllä ja huomaan paremmin puutteeni. Siispä en aja kuin alueilla, joissa on matala nopeusrajoitus. Yritän pitää itseni hereillä, herpaannun ja vaivun kevyeen tylsyystranssiin kovin helposti. En keskustele kenenkään kanssa kun ajan. Ja odotan lääkityksen tuomaa parannusta kuin kuuta nousevaa.

Erinomainen linkki adhd:sta ja autoilusta:
http://www.nytimes.com/2012/03/27/health/add-and-adhd-challenge-those-seeking-drivers-license.html