Minä olen se, joka ei tervehdi vastaantullessa. Ei ole huomaavinaankaan. Ja jonka kantapäillä se sama leuhkan mimmin maine heiluu paikkakunnalta toiselle. Kerta toisensa jälkeen tutustun ja taas kadotan ihmiset ja kuljen ohi kuin en olisi ikinä tavannutkaan.
Taidekoulussa oli kauhean näppärää se, että kaikilla oli niin omintakeinen tyyli. Ei lainkaan tarvinnut tunnistaa naamaa erottaakseen ihmisen toisesta. Työyhteisöissä ei tarvitse kuin olla kohtelias kaikille, eikä ole välttämättä niin paha, vaikka esitteleekin itsensä asiakkaalle kerta toisensa jälkeen. Mutta tämä lasten päiväkoti- ja koulumaailma, se on täyttä tuskaa!
Silmälasipäisiä tavallisesti pukeutuvia kaverien äitejä on tusina. Toinen tusina hoikkia vaaleita tyylikkäitä ponnaripäitä. Me tapaamme aina lasten syntymäpäivillä, vanhempainilloissa ja koulun tapahtumissa moikkailemme toisiamme. Minä erotan pääluokat toisistaan: tavalliset ja tyylileidit. Ja siihen se sitten jääkin. Joten minä olen se mutsi, joka ei tervehdi sinua kadulla vastaantullessa, vaan ainoastaan silloin, kun istut vanhempainillassa lapsesi nimellä varustetussa pulpetissa. Ja myös se äiti, jota sinä olet jo lakannut tervehtimästä, koska olen aina yhtä hämmentyneen näköinen mutistessani myöhästyneen vastauksen.
Opin kyllä ajan mittaan tunnistamaan ihmiset, kunhan saan mahdollisuuden, eikä minulla siis todennäköisesti ole prosopagnosiaa, kasvosokeutta. Mutta jonkinlainen pulma minulla on. Ehkä ongelma on ärsyketulvassa, joka vaikeuttaa sivuseikkojen, kuten kasvojen, rekisteröintiä?
Jos olisin rempseä tyyppi, huutelisin tervehdyksiä ihan varmuuden vuoksi jokaiselle vastaantulijalle. Mutta kun en ole. Siispä olen se leuhka mimmi edelleen.
Googlaillessa selvisi, etten ole ainoa adhd, jonka on vaikea muistaa kasvoja. Selvisi myös, että meillä addeilla on usein huonompi kyky tunnistaa kasvojen tunnetiloja kuin normityypeillä. Tässähän on taas pohdittavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti