Pimeä hormoni - melatoniini

Olisi mahtavaa, jos maailma pyörisi samassa unirytmissä kuin minä, tai edes oma perhe. Mieheni on aamuvirkku, illan torkku, eikä todellakaan innostu yöleffoista tai kukkumisista. Seurustelumme alkuaikoina hän yritti urhoollisesti valvoa kanssani, mutta vääjäämättä nukahti kesken kaiken. Yleensä juuri kun kerroin jotain upeaa ajatustani. Ja kun ravistelin tyypin hereille, hän nukahti kesken seuraavan hienon ajatuskukkaseni. Se kävi nuoren naisen itsetunnolle, minua unettavampaa tyyppiä ei kai ollutkaan. Lopulta luovutin, ja olen siitä lähtien viettänyt yöelämääni yksin. Luen, puuhailen, katselen telkkarista outoja yöohjelmia. Odotan, että alkaisi väsyttää edes vähän.

Esikoisellani on mieheni geenit, kaveri on vauvaiästä lähtien herännyt mielellään kuudelta, viimeistään seitsemältä. Aina hyvällä tuulella. Lauleskellen ja hyräillen. Viikonloppuisin muksu on saattanut leipaista pikkuleivät, paistaa letut, kattaa aamiaispöydän ja sytytellä kynttilät ennen kello kahdeksaa, ja lapset napottavat rivissä odottamassa, että äiti liittyy touhukkaaseen joukkoon. Näitä hetkiä varten meillä on keittiössä sohva. Kömmin paikalle, kuurona, sokkona ja mykkänä, ja hoipun kohti kofeiinikupillista. Käperryn huovan alle ja yritän ymmärtää, missä mennään. Joka paikkaan sattuu, silmien aukipitäminen sattuu, lasten iloinen hyräily vihloo korvia. Haluaisin olla mukana puuhaileva äiti, en pörröinen mörkö sohvannurkassa.

Joku aika sitten muistin, että neurologi puhui keväällä melatoniinista. Tuosta pimeähormonista, jota ihmiselimistö tuottaa itsekin, joillakin enemmän, joillakin vähemmän. Sivuvaikutuksia ei juuri ole, koska kyseessä on aine, jota elimistössä on muutenkin. Aloin pohtia, että olisiko järkeä kokeilla. Concerta auttoi aluksi tosi hyvin nukkumisongelmiin, mutta harmi kyllä se vaikutus hälveni, kun elimistö tottui lääkkeeseen. Palasin kukkujaksi ja aamumöröksi.

Onko aamuisin pakko sattua joka paikkaan? Olisiko minusta hehkeäksi aamuäidiksi? Apteekista melatoniinia saa nykyään reseptivapaana, joten kokeilin muutaman viikon.




Tässäpä tulokset.

Melatoniinin kanssa:

A) Nukun rauhallisemmin ja syvempää unta, heräilen vähemmän
B) Nukahdan paljon nopeammin, mutta
C) Melatoniini ei auta menemään ajoissa nukkumaan, se pitää ymmärtää ihan itse ja
D) Melatoniinista ei ole mitään iloa, jos sen ottaa vasta puolenyön jälkeen

Ihan kelpo apukeino siis, jos muistaa ottaa sen napin tunti ennen suht fiksua nukkumaanmenoaikaa ja menee sinne nukkumaan, eikä jää tavan vuoksi heilumaan. Vähentää aamumörköisyyttä. Parantaa huomattavasti mahdollisuuksia bongata hyräilevä äiti aamukahdeksalta meidän perheessä. Aika näyttää, miten pitkäikäinen ilo tämä on, monissa teksteissä kun puhutaan kolmen kuukauden käyttökatosta. Varmuuden vuoksi päätin, etten käytä tätä ihan joka yö.

P.S. Googlaamalla yhdistelmää melatonin ja adhd löytyy niin paljon osumia, että on mistä valita.
P.P.S. Suomenkielinen Wikipedia väittää, että melatoniini lisää unen levottomuutta. En löydä mistään muualta tällaista tietoa. Omat kokemukset ovat päinvastaiset.

Iltalehti: Lasten ADHD yleisempää köyhissä perheissä

Lehti uutisoi:
ADHD-tarkkaavaisuushäiriöt saattavat kasaantua etenkin vähävaraisiin perheisiin, tuore brittitutkimus osoittaa. Sama koskee myös yksinhuoltajien ja vähän koulutettujen lapsia.

Brittitutkimuksen mukaan sosiaaliset ja taloudelliset vaikeudet voivat olla yksi ADHD:lle altistava tekijä. Brittien tulokset julkaistiin Journal of Child Psychology and Psychiatry -lehdessä, ja niiden perusteella ADHD-diagnoosit ovat yleisempiä brittilapsilla, joiden perheen kuukausitulot jäävät keskimäärin 1 600 euroon kuin lapsilla, joiden perheen tulot ovat keskimäärin 1 900 euroa tai enemmän.
Samanlainen yhteys havaittiin nuorten äitien, vähän koulutettujen sekä yksinhuoltajien lapsilla sekä kunnan tai valtion tukemissa vuokra-asunnoissa asuvilla.
Tutkimuksen tulokset viittaavat vahvasti siihen, että lapsen ja perheen sosiaaliset ja taloudelliset vaikeudet voivat olla yksi ADHD:lle altistava tekijä. Tuloksista ei kuitenkaan voi päätellä kuinka suurelta osin tarkkaavaisuushäiriöt johtuvat perheen vaikeasta tilanteesta ja miten paljon esimerkiksi geneettinen alttius selittää yhteyttä. Perimä selittää nykytiedon mukaan 60-90 prosenttia lapsuusiässä havaittavista ADHD-tapauksista.
Uutispalvelu Duodecim

http://www.iltalehti.fi/perhe/2013112617764470_pr.shtml

Nyt hei. Pientä kriittisyyttä. Ihan kuin tutkimuksentekijöiltä olisi kokonaan unohtunut, että adhd on taloudellisille vaikeuksille altistava tekijä. Jospa perheiden vähävaraisuus johtuukin adhd:stä, eikä adhd vähävaraisuudesta?
Miksi tätä näkökulmaa ei tuoda esiin?

Tutkimuksessa havaittiin myös, että nuorilla äideillä, yksinhuoltajilla, vähän koulutetuilla ja vuokra-asunnoissa asuvilla on keskimääräistä enemmän adhd-lapsia. Voiko olla, että tiedettävästi perinnöllinen adhd on osaltaan vaikuttanut siihen, että ollaan yksinhuoltajia, teiniäitejä, vähän koulutettuja ja asutaan vuokralla? Että adhd vaikuttaa, ei vain perheen lasten, vaan myös vanhempien elämään?
Ja joo, kyllähän tuossa sivulauseessa lukee, ettei voida päätellä, kuinka paljon geneettinen yhteys selittää yhteyttä. Ja suomeksi tuo tarkoittaa että?

On ihan mahdollista, että tutkimus onnistuu nostamaan esiin jotain positiivista. Mutta epäilen muuta. Nyt voidaan taas rouvakuorossa päivitellä, että ei ihme, että lapsella on adhd, kun sillä on teiniäiti ja asuukin vuokratalossa. Saattaa katsoa liikaa telkkariakin. Ei varmaan ole kunnon rajojakaan. Argh! Ei lisää tätä!

No hupsis taas

Telve moi moljenttes, niin kuin Puluboi sanoisi.

Tässähän on kulunut seitsemän kuukautta viime visiitistä. Tällä välin tapahtunut sellaista, että sain keväällä oman kuntouttajan/kuuntelevan korvan. Hän ei ole varsinainen adhd-valmentaja, mutta hyvin fiksu nainen, jonka kanssa olemme asettaneet vuoroviikoin minulle uudet tavoitteet. Näiden tavoitteiden jämptiyttämä olen laittanut ammatillista ja vähän sielullistakin elämääni uuteen uskoon ja aika on ollut intensiivistä, uuvuttavaa ja hyvin palkitsevaa. Nyt yhteinen "Rulla raiteilleen" projektimme on loppumassa (Rulla alkaa olla raiteillaan), ja palailen jälleen omin päin pohtijaksi ja bloginkin pariin. Monia uusia mietteitä onkin putkahdellut jaettavaksi.

Siis kuulumisiin!

Just tätä arkea

Mukavan paahteinen teelaatu. Huomenta meidän keittiöstä!

Kolme fiktiivistä adhd-sankaria

Olen huvitellut viime päivinä etsimällä tietoa fiktiivisistä sankareista, joilla on adhd. Sellaisia joilla voisi olla adhd on hurjan paljon. Adhd-tyyppinen toiminta tarkoittaa vauhtia ja vetäviä juonenkäänteitä, joista mikä vain kertomus hyötyy. On Ville Vallaton, Peppi Pitkätossu, Aku Ankka ja Tikru. Meneviä, spontaaneita ja nenäänsä pidemmälle ajattelemattomia kavereita kaikki. No Tikrun lisäksi Puolen hehtaarin laakson joka ikisellä hahmolla voisi olla jokin diagnoosi, jos heidät tohtorille raijaisi.

Mutta entäs sitten "varmat" tapaukset?
Tässä kolme kiinnostavaa.

1.

Modern Family -sarjan isä Phil Dunphy tietysti. Ekalla tuotantokaudella (jakso 18) on osuva episodi, jossa perheen nuorimmalla epäillään adhd:ta, mutta isä korjaa potin. Mainio kuvaus siitä, mitä kaikkea voi sisältyä pieneen matkaan pisteen a ja pisteen b välillä, jos keskittymiskyky on hiukan tai vähän enemmänkin puutteellinen.

2.

Sitten on Rick Riordanin kirjojen sankarimaailma. Salamavaras avaa viisiosaisen USA:ssa supersuositun kirjasarjan ja esittelee Percy Jacksonin, joka kärsii tarkkaavaisuushäiriöstä ja lukiongelmista. Koulunkäynti on täyttä tuskaa, oppi ei vaan tartu päähän ja aina ollaan ongelmissa. Percyn tapauksessa syynä on se, että hän on puolijumalan poika, sankari, joka on nopeine reaktioineen kuin luotu taistelukentille ja haastaviin tilanteisiin. Ja niitähän riittää. Saan iloa ajatuksesta, että meissä adhd-ihmisissä on kaikissa sankarin siemen. Soveltuu Harry Potter -ikäisille. Salamavarkaasta on tehty saman niminen elokuva, mutta se ei ollut aivan napakymppi.

3.

Elokuvamaailmasta löytyy kuitenkin kiinnostavampikin tapaus, jossa päähenkilöllä on tarkkaavaisuushäiriö, Mike Millsin ohjaama Thumbsucker - Kultainen nuoruus (2005). Justin Cobb on 17-vuotias poika, joka on pulassa. Justin on fiksu, mutta ahdistunut, mikään ei tunnu onnistuvan. Ainoa helpotus on peukalon imeminen, jota poika vain ei pysty lopettamaan. Tavattuaan lopulta oikean ihmisen saa Justin adhd-diagnoosin kuten myös Ritalin-reseptin, jolla onkin maaginen vaikutus. Pojan elämä lähtee nousukiitoon. Kohtuullisuus ei kuitenkaan ole Justinin juttu, vaan hän päätyy yliannostelemaan lääkitystä ja romuttaa elämänsä jälleen kerran. Mutta siitäkin noustaan. Elokuva on must kaikille adhd:sta ja lääkityksestä kiinnostuneille, eikä ihan suotta aiheuttanut sensaatiota Sundance-festareilla ilmestyttyään.

Pieni elokuva add:sta

Viisas ja hyvin havainnollinen lyhytelokuva siitä, miten add-lapsen (ja aikuisenkin) mieli lähtee lentoon.
Liikutuin.

Tekijän saatesanat:

This short movie is to raise awareness of ADD-I in a less comedic way but so that it was still light- hearted. Instead of being very literal with the symptoms of this disorder I tried to represent them in a metaphorical way.

I kept the symptoms quite obvious at the beginning with the pen fiddling and feet tapping as this is the shot of the boy in the ʻreal worldʼ and when he starts to daydream, you are seeing how his brain works. It is an inconsistent clip to show that the brain of a person with ADD-I is very cluttered sometimes and yet it can also be blurred and zoned out at other times. The wall represents the concentration barrier which ʻnormalʼ people would be able to climb up to to the top of because they have the mental ability to do so but this character cannot and becomes angry and stressed out due to his ADD. The field is supposed to resemble him zoning out and losing himself in his own ʻADD worldʼ which is where he goes running to after he becomes to worked up about the wall.

There are also little additions to the film that I have added which I wonʼt be mentioning but if you pick up on them as symbolising ADD symptoms then let me know what you have discovered. 

Jessie Codling

Pohdiskelua

Paljon uutta pohdittavaa. Kaikki on suunnilleen samanlaista, mutta minä olen nyt erilainen. Samanlainen, mutta erilainen. Olenko tämä edes minä? Olen kyllä, vaikka voisi luulla Hamletiksi.

Kävin alkuviikosta kuittaamassa itseni ulos keskussairaalan polilta. Siedän adhd-lääkitystä hyvin. Verenpaineeni olikin nousemisen sijaan pudonnut. Kuulemma niinkin voi käydä, kun stressi alkaa purkautumaan. Mutta siis, nyt kun nuo sydänmutkat on selvitetty, olen tavispotilas, jonka ei tarvitse enää liikkua kunnan palveluita kauemmas. Sopii minulle.

Niin se stressi. Elämäni sana. Minulla on ollut stressioireita niin kauan kuin pystyn muistamaan. Ihan koko elämäni. Joskus katastrofaalisen paljon, joskus vähemmän, mutta aina se on siellä ollut. Pienenä tyttönä sattui mahaan ja sattui päähän. Ei tullut uni. Yökötti. Ja aikuisena sattuu mahaan, ja sattuu päähän. Ei tule uni. Yököttää. Mutta nyt, lääkityksen avulla, ensimmäistä kertaa elämässäni, saatan päästä tästä stressioravanpyörästä ulos. Huh!

Ajateltavaa riittää. Muu perheeni mennä kouhottaa elämässä eteenpäin täydessä sekamelskassa. Vauhtia ja tapahtumia riittää. Päätä lyödään seinään ja sitten seuraavaan seinään ja senkun mennä puksutetaan. Ja sitten minä, tämä suvun rauhallinen ja pärjäävä tapaus, olenkin se, joka nostaa kädet ylös. Antaudun! Lääkitys! Olenko säälittävä lälläri muihin verrattuna? Pohdin tätä lääkärille, ja sain jonkinlaisen synninpäästön.

Sillä tieto lisää tuskaa. Ikinä en ole päässyt siihen, mihin olen pyrkinyt ja mihin mielestäni pystyisin. Aina olen tähdännyt korkealle ja sitten pudonnut alas. Tähdännyt ja pudonnut, tähdännyt ja pudonnut. Kiusallisen tietoisena joka ikisestä mokastani. Ja siitä, miten vähemmän taitavat ihmiset onnistuvat kuitenkin aina paremmin. Olen ollut kateellinen. Ja kerta toisensa jälkeen pettänyt omat odotukseni. Jossain vaiheessa odotukset eivät enää olleet kummoiset. Hyvä jos saan edes jotain valmiiksi.

Ei se, etten ole yliaktiivinen helpota sitä, miten adhd minua on rusikoinut. Kirjainyhdistelmä on muokannut minunkin minäkuvaani lapsesta asti: jospa onnistuisin tällä kertaa? En onnistunut taaskaan.
Mikä minua oikein vaivaa?

Mutta nyt sitten.

Jatkolähetteessäni kuntapuolelle lääkäri totesi, että lääkityksen aloittaminen tarkoittaa usein niin suurta elämänmuutosta, että useimmat hyötyisivät psykoterapiasta kaiken mielenmyllerryksen keskellä. Tämä Hamlet ei ihmettele tuota kommenttia. Sillä ilman lääkitystä oli paljon helpompi työntää pää pensaaseen ja sulkea silmät maailman realiteeteilta. Tämä uusi mielen selkeys laittaa liikkeelle paljon ajatuksia.

Olen utelias!

Mitä kuuluu kaksi viikkoa lääkityksen aloittamisen jälkeen?

Kiitos hyvää.

Ihan ekat lääkepäivät, jep, ne olivat takkuisia. Sivuoireet yllättivät pahan kerran. Mutta jos nyt ihan järkevästi ajattelen, niin ei minun olisi pitänyt yllättyä, koska jos joku saa hämäriä tuntemuksia yhtään mistään niin se olen minä. Kun jotain jännää tapahtuu, niin ah, huimaa, ah, mahaan sattuu, ah, on kumma olo. That's me.

Pahin olo kesti ehkä kolme-neljä päivää. Ja juuri pahimmillaan kirjoitin hiukkasen dramaattisen Lääkitty-postaukseni. Mutta sitten alkoi näkyä valoa. Silti, minuun jäi kumma ahdistusolo, epämääräinen painava ikävä möykky jossain sisuksissa. Siellä se oli, vaikka mielentila olisi ollut mikä. Tunne tuli alkuillasta, kun lääke alkoi menettää voimaansa, eikä sitä päässyt oikein millään pakoon. Minun olisi pitänyt tuplata lääkemäärä viikon jälkeen, mutta epäröin. Koska se, mikä menee ylös, tulee alas, ja mitä enemmän menee ylös, sitä enemmän tulee alaskin. Tuplalääkemäärällä ahdistaa tuplasti. Kai? Näin ainakin järkeilin. Ja mietin allapäin, että olenko kuitenkaan valmis tähän lääkitykseen, jos sillä on tällainen pysyvä vaikutus minuun.

Mutta ei kun vaan kokeilemaan. Ja kas - sinne häipyivät sisusmöykyt. Aika hämmästyttävää. Näin sen sitten kai kuuluu ollakin, kun lääkemäärä on oikea.

Entä sitten se lääkkeen teho, auttaako? 

Lainaan tässä miestäni, joka huudahti joku päivä sitten spontaanisti, että "Kiitos lääke!" Ja sitten katsoi minuun että hupsis, ihan hyvä olit ennenkin, MUTTA.

On tapahtunut tällaista:

Nukun paremmin kuin koskaan.
Ajatuksenikin rauhoittuvat illalla nukkumaan mennessä, eivätkä kiihdytä tahtia puolen yön aikaan, kuten ennen.
Ja siitä seuraa se, että olen aamulla pirteä.
Ja sitten on käynyt niin, että olen valmistautunut ja ollut ajoissa.
On käynyt niin, että olen tuntenut itseni sosiaalisemmaksi.
On käynyt niin, etten uppoa enää sijaistoimintoihin. Ennen luin ruokatauolla pienen pätkän kirjaa ja hups - meni neljä tuntia. Nyt luen sen puoli tuntia ja pystyn lopettamaan.
Olen viimeistellyt ja loppuunsaattanut projekteja.
Kaupassa käyminen ei enää tunnu uuvuttavalta ajatukselta, kuten eivät monet muutkaan arkipuuhat.

Olen myös huomannut, että "yliaistini" on pois päältä. Minulta jää joskus asioita huomaamatta, mikä on aika ennenkuulumatonta. Ennen huomasin ja havainnoin koko ajan ihan kaiken, ja siksi väsyin. Tämä on toisaalta vähän kirpaisevaakin, on kivaa olla tsärppänä ja havaita ihan kaikki heti ja tässä, mutta käsitän, että tämä tsärppyys on myös esteeni. Aivot väsyvät, kun eivät jaksa sulkea ärsykkeitä ulos.

Viikonloppuna olin päivän ilman lääkettä. Se oli opettavaista. Vietin päivän nenä kirjassa ympäristöä paeten, ja olin silti väsynyt kaikesta. Olin entinen itseni. Naps tuosta noin vaan. Ero oli iso, valtavan iso, isompi, kuin olin tajunnutkaan.

Mitä ei ole tapahtunut:

Minulle vaikeimmat jutut eivät edelleenkään ole helppoja. Ne ovat vähemmän vaikeita, mutta eivät helppoja. Akilleenkantapäät ovat edelleen olemassa. Niitä on helpompi hallita, mutta poissa ne eivät ole.

Sekin on tullut huomattua, etten ole huumattu. Ei kerrassaan mitään sen suuntaisia tuntemuksia. Kun lääke toimii, tunnen itseni ihan, no, tavalliseksi. Ihan niin kuin yleensäkin. Ainoa ero on se, että asioita tapahtuu enemmän, minä saan niitä aikaan enemmän. Ja juuri hyvä niin.

Varhaiset seurustelusuhteet pistävät pään ihan sekaisin (?)

Aamun Iltsikka tietää kertoa Georgian yliopiston tutkimuksesta, jossa on havaittu, että varhaiset seurustelusuhteet ovat varoitusmerkki riskikäyttäytymisestä aikuisiällä.
Nuoria oli seurattu seitsemän vuoden ajan, 11 vuoden iästä alkaen. Havaittiin, että ne, jotka aloittivat seurustelun aikaisin, olivat myös suuremmassa vaarassa aloittaa hupulielämän. Nuppi sekaisin ja koulukirjat kaakkoon. Ja kaikki tämä saattoi johtaa aikuisiässä masentuneisuuteen ja syrjäytyneisyyteen.

No niin. Tässä vaiheessa minun päässäni syttyi pieni merkkivalo, joka välkytti: adhd, adhd, adhd. Addille tyypillinen taipumus hakeutua elämyksiin ja seikkailuihin taatusti myös laittaa puntit väpättämään vastakkaiselle sukupuolelle helpommin kuin normikoululaisella. Myös päihdehakuisuus kuulostaa surullisen tutulta kuvaukselta. Se, että varhainen seurustelu itsessään johtaisi yhtään mihinkään taas tuntuu lähinnä vitsikkäältä. Oikeasti. Villi veikkaus: en ole ainoa adhd, jolla on kokemusta molemmista. Toki varhaisiin seurustelusuhteisiin ja myöhemmin päihteiden pariin voi myös ajaa vaikkapa kodin turvattomuus, mutta eipä unohdeta tätä kirjainyhdistelmää.

Eikä varsinkaan lietsota sotaa pieniä tyttö- ja poikaystäviä kohtaan.
Rakkautta ja välittämistä ei ole yhtään liikaa tässäkään maassa.

IS: Tutkimus paljastaa: Aikaisin aloitettu seurustelu pistää pään sekaisin

Tutkijoiden mukaan varhaiset seurustelusuhteet ovat varoitusmerkki riskikäyttäytymisestä aikuisiällä. Nuoruusiän romanttiset suhteet voivat liittyä vanhemman iän riskikäyttäytymiseen ja jopa vaaralliseen elämään, yhdysvaltalaiset tutkijat uskovat.

Georgian yliopistossa tehtiin pitkittäistutkimus, jossa tarkasteltiin koululaisten seurustelusuhteiden vaikutusta heidän akateemiseen elämään. Nuoria seurattiin yli seitsemän vuoden ajan alkaen heidän 11. ikävuodestaan.

Tutkimuksessa ilmeni, että aikaisin seurustelun aloittaneet opiskelevat nuoret pärjäsivät kaikkein huonoiten aikuisuuden alkaessa – verrattuna niihin nuoriin, jotka aloittivat seurustelun myöhemmin tai eivät olleet aloittaneet vielä ollenkaan. Kun nuorella ei ollut juurikaan kokemusta seurustelusta, hän loisti opinnoissaan todennäköisesti paremmin kuin seurusteleva toverinsa.

Samalla tutkittiin myös seurustelun vaikutusta alkoholin ja huumeiden käyttämiseen. 11-vuotiaana seurustelun aloittaneet nuoret olivat suuremmassa vaarassa aloittaa päihdyttävien aineiden käytön. Tutkijoiden mukaan tämä voi johtaa masennuksen puhkeamiseen helpommin kuin heillä, joilla ei ole kokemusta romanttisista suhteista tai jotka olivat aloittaneet seurustelun vasta aikuisiän kynnyksellä.

http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1288549386606.html 

Lisää tietoa tutkimuksesta:
http://www.publichealth.uga.edu/hpb/news/dating-middle-school-leads-higher-dropout-drug-use-rates

Adhd-testejä aikuisille netissä

Ennen kun sain diagnoosin, minulle oli kovasti iloa netistä löytyvistä testeistä, ne kun vahvistivat vahvat epäilykseni. Nytpä ilahduin, kun huomasin, että netistä löytyy niitä nykyään paremmin, ja vieläpä mahtavia lomakemuotoisia, joissa ei meidän keskittymishäiriöisten tarvitse itse laskeskella tuloksia.

Suomeksi:
https://www.vastaamo.fi/adhd-testi/

Englanniksi:
SAAST, Version 2011.1, 22 kysymystä
Jasper-Goldberg-testi, 24 kysymystä
ASRS-v1.1, kuuden kohdan pikatesti

Add, eli inattentiivinen adhd (tarkkaamaton, ei yliaktiivinen adhd) ei välttämättä näy testeissä ihan yhtä mutkattomasti kuin hyperaktiivinen adhd, joten voi olla valaisevaa tutkiskella myös Wikipedian artikkelissa kuvattua oireistoa:

Examples of observed symptoms

Children

• Failing to pay close attention to details or making careless mistakes when doing school-work or other activities

• Trouble keeping attention focused during play or tasks

• Appearing not to listen when spoken to (often being accused of "daydreaming")

• Failing to follow instructions or finish tasks

• Avoiding tasks that require a high amount of mental effort and organization, such as school projects

• Frequently losing items required to facilitate tasks or activities, such as school supplies

• Excessive distractibility

• Forgetfulness

• Procrastination, inability to begin an activity

Adults

• Often making careless mistakes when having to work on uninteresting or difficult projects

• Often having difficulty keeping attention during work, or holding down a job for a significant amount of time

• Often having difficulty concentrating on conversations

• Having trouble finishing projects that have already been started

• Often having difficulty organizing for the completion of tasks

• Avoiding or delaying in starting projects that require a lot of thought

• Often misplacing or having difficulty finding things at home or at work

• Disorganized personal items (sometimes old and useless to the individual) causing excessive "clutter" (in the home, car, etc.)

• Often distracted by activity or noise

• Often having problems remembering appointments or obligations, or inconveniently changing plans on a regular basis

Lääkitty

Voi miksei Luoja antanut vähän enemmän kärsivällisyyttä? Ihan edes vähän enemmän? Terve järki, maltillisuus, säntillisyys; näitä tuskin kaipaankaan, mutta kärsivällisyyttä, kiitos. Heti!

Lääkkeen piti vaikuttaa tunnissa. Nyt on mennyt neljä päivää. Ensin sattui päähän. Sitten ahdisti. Nyt en ole nukkunut kahteen yöhön ja olen väsymyksestä tillin tallin. Sen piti vaikuttaa tunnissa!

No joo, joo, vaikuttihan se. Myönnetään. Sain aikaan monia asioita. Mutta nämä sivuoireet, ne laittavat epäilemään. Miten keskityt, kun olet valvonut kolme vuorokautta putkeen? Tai kun tunnet itsesi jänikseksi ajovaloissa? Tai kun tuntuu, että joku naputtelisi lekalla ohimoihin? Tai näitä kaikkia samaan aikaan?

Olen aina ollut lääkevastainen ihminen ja kun kerran olen siihen pisteeseen päätynyt, että otan ilomielin vastaan tällaisen kohulääkkeen, niin kohulääke saisi olla kiitollinen ja palvella hyvin.

Yritän googlata, ja minulle kerrotaan, että oireet menevät ohi päivissä, viikoissa tai sitten eivät ollenkaan.

Google osaa ehdottaa näitä hakutermejä:
Concerta sleeping problems
Concerta anxiety
Concerta side effects

Itse asiassa Google osaa ehdottaa niin paljon, että parempi sulkea Google. Kuulumisiin.

Concerta, päivä yksi

Vanha Ritalin-mainos lupailee vaikka mitä.

Tiedän, että ajattelin saavani apteekista purkillisen pieniä ihmeitä. Ja että ei se ihan niin yksinkertaista ole. Lääkäri kyllä näytti minulle lomakkeen sivuvaikutuksista, mutta enpä sille juuri korvaani lotkauttanut. Joillekin sellaisia saattaa tulla, mutta tuskin minulle. Uusi, tehokas, mahtava minä vain odotti tullakseen purkista ulos. Juuri sillä sekunnilla.

Ihmeeltä se heti aluksi tuntuikin. Jo aamulla sykyttänyt päänsärky yltyi lääkkeen ottamisen jälkeen, mutta sen arvasinkin. Muuten olo oli mainio: hääräsin aamupäivän aikana kuntoon hämmästyttävän määrän rästissä roikkuneita töitä ja jopa maksoin laskuja. Mikä oli aika ennenkuulumatonta. Olin mukavana. Ei pahoinvointia, ei sydämentykytyksiä tai mitään muutakaan ihmeellistä.

Mutta iltapäivää kohti päänsärky yltyi ja yltyi ja lopulta olo oli kuin pahassa migreenikohtauksessa. Mieli jähmeä, silmät hitaasti liikkuvat ja ohimoissa sykki saakelin kipeästi. Ahdistava olo yritti läikehtiä sydänalassa. Tarkistin lääkkeen imeytymisaikataulusta: kaamea olo alkoi silloin, kun lääkkeen vaikutus oli korkeimmillaan. Ehkä se siis kertoo siitä, että korkein lääkehuippu on minun keholleni ainakin vielä vähän liikaa.

Tätä imeytymiskäppyrää olen ihmetellyt.

Illalla olo parani, mutta olin jotenkin untelo ja lopulta myös tosi tosi väsy. Menin aikaisemmin nukkumaan, ja silti minun normaalisti hypersupervauhtiin kiihdyttävät ja unentuloa vastustavat ajatukseni seisoivat kuin ihmiset entisen Neuvostoliiton jonoissa. Yritin lukea, mutta jämähdin tuijottamaan kirjan kantta. Ja siihen simahdin.

Uneni oli pakko olla harvinaisen hyvää, koska heräsin seitsemältä täyteen vauhtiin. Seitsemältä. Ennenkuulumatonta. Pörräilin tehotyttönä ympäriinsä, lankkailin kenkiä ja etsin sukille pareja ja kaikkea muuta, mitä lauantaiaamuna seitsemältä nyt yleensä tehdään. (Normaalisti olen lauantaina seiskalta ylhäällä vain, jos bileet jatkuvat edelleen. Ja sukat saavat rauhassa olla sinkkuja vaikka koko elinikänsä.)

Otin kakkospäivän lääkkeeni yhdeksältä, ja hyvä pössis jatkui, kunnes taas iltapäivällä jumiuduin täysin. Pää on ollut vieläkin kipeä, ja nyt se leimahti täyteen särkyyn. Sat-tuu. Tässä istun. Olo on tahmea, ohimoita kiristää. Naamakin on turta. Mutta sen toiveikkaan jutun huomasin, että inhottava päänsärky alkoi tänään muutamaa tuntia myöhemmin.

Näiden ensimmäisten päivien saldo on neljä tuntia mahtavaa oloa, neljä tuntia jähmeyttä ja päänsärkyä ja sitten jo väsyttääkin. Oireiden kai pitäisi helpottaa muutamassa päivässä tai viimeistään viikossa, kunhan hermostokin tottuu uusiin meininkeihin. Sitä odotellessa. Mieliala on ihan ok: aamupäivät ovat tosi mukavia, aikaansaapia, iloisia ja rauhallisia. Lääke siis voisi tuoda tullessaan hyvääkin, kunhan ensin tullaan sinuiksi sen kanssa.

Lääkityskysymyksiä ja -vastauksia psykiatrilla

Lapset laitettu kouluun, koira pissatettu ja ensimmäinen Concerta nielaistu napaan. Järiseekö maa? Salamoiko taivas? Kohta se nähdään. Kerron huomenna, miltä ensimmäinen lääkityspäivä tuntui.

Eilen oli ensimmäinen lääkärikäyntini neuropsykiatrisella poliklinikalla. Kaikki vaikutti olevan selvää kuin pläkki: olen perusterve, ja testien mukaan edelleenkin päivänselvä adhd, joten metyylifenidaattilääkitys on ensisijainen hoitomuotoni.

Nyt kun viimeinkin lääkärin kohtasin, kysyin sen sata tyhmää ja varmaankin myös älykästä kysymystä lääkityksestä, kun kerran tyhmiä kysymyksiähän ei olekaan. Wink wink. Seuraa vapaamuotoinen tiivistelmä.

Kysymys: Menenkö psykoosiin ja löytääkö mies minut lipputangosta kotiin tullessaan, eli uskallanko aloittaa tämän lääkkeen syömisen yksin ja ilman valvontaa?

Vastaus: Lääke ei aiheuta psykoosia ihmisillä, joilla se ei ole jo tuloillaan. Tuossa iässä skitsofrenia olisi jo puhjennut, jos se olisi puhjetakseen, joten sinulla ei pitäisi olla mitään riskiä mennä psykoosiin. Metyylifenidaatti ei itsessään aiheuta mielen häiriöitä, mutta se saattaa korostaa jo olemassa olevia sellaisia, koska aivotoiminta vilkastuu. (Siksi siis täytin ne kaikki testipaperit: niillä suljettiin pois sellaiset mielen häiriöt, jotka mahdollisesti reagoisivat lääkitykseen.)

K: Onko lääke ihan oikeasti tehokas?

V: Psyykelääkkeissä on vain kaksi todella kiistattoman tehokasta lääkeryhmää: psykoosilääkkeet ja keskittymishäiriölääkkeet. Ne ovat tehossaan kaikkien muiden psyykelääkkeiden yläpuolella. Olet siis onnekas: sinulle on olemassa tepsivä lääkitys.

K: Miksi tätä lääkitystä kohtaan on niin suuret ennakkoluulot, jos tämä kerran on tehokas ja pieniriskinen? Onko tämä todella huumelääke?

V: Naurahdus. Ihan kaikkeen psykiatrian alalla on olemassa suuret ennakkoluulot. Tämä ei tee poikkeusta. Mutta metyylifenidaatti ei todellakaan huumaa ketään, Concerta imeytyy hitaasti ja tasaisesti eikä sillä ole minkäänlaisia huumaavia ominaisuuksia.

K: Jäänkö kiinni huumetesteissä?
V: Nykyisissä huumetesteissä metyylifenidaatti ei välttämättä enää sekoitu huumausaineiden kanssa. Se näkyy erikseen. Ja koska sinulla on resepti, niin ei pitäisi olla hätää. Neljällä prosentilla suomalaista on tarkkaavaisuushäiriö, et siis todellakaan ole yksin tämän kanssa.

K: Kukunko nyt öisin entistäkin enemmän?
V: Nukahtaminen saattaa joillakin vaikeutua lääkityksen alussa, mutta voi myös käydä niin, että lääkityksen avulla olet rauhallisempi ja nukahdat entistä helpommin. Jos lääke ei auta nukahtamiseen, niin voidaan harkita melatoniinin käyttöä rinnakkain metyylifenidaatin kanssa.

K: Entä lääkkeen aiheuttama verenpaineen nousu ja sydämentykytykset?

V: Lääke voi tosiaan nostaa joillakuilla verenpainetta niin, että se lopulta estää lääkkeen ottamisen. Siksi verenpainetta seurataan. Suunnilleen 90 % käyttäjistä sietää lääkkeen ihan hyvin, eikä verenpaine nouse mitenkään merkittävästi.

K: Kuinka paljon lääkettä tarvitsen, että se toimii? Painon mukaan?

V: Se on täysin yksilöllistä. Jotkut saavat hyödyn jo pienestäkin lääkemäärästä, toiset tarvitsevat enemmän. Toleranssikin saattaa joillakuilla kasvaa ajan myötä.

K: Pitääkö minun lopettaa jatkuva vahvan teen kittaaminen, kun käytän lääkettä?

V: Voisi olla viisasta, jos et halua sydämentykytyksiä. Toisaalta sinun ei myöskään enää pitäisi tarvita kofeiinin tuomaa piristystä.

K: Voinko pitää viikonloput vapaata lääkkeen otosta?

V: Voit. Lapsille sitä suositellaankin, kuten myös loma-aikoina.

Että tällaista ja paljon muutakin, enkä edes yritä väittää, etteikö osa kuulemastani olisi unohtunut saman tien ja toinen osa reissannut oikotietä toisesta korvasta ulos. Mutta aina jotain jää jäljelle aivosoluja sulostuttamaan, kun paljon kyselee.

Palailua aiheeseen ja työpainajaisia

No niin. Sain kutsun neuropsykiatriselle polille ja annoin taas itselleni luvan muistaa aiheen adhd. Ja tämä blogikin. Oli lämmittävää huomata, että blogissa oli käynyt lukijoita silläkin aikaa, kun itse jäähdyttelin. Minulla on ollut vieraita! Vilkutus!

Eipä sillä, että adhd olisi mitenkään unohdettavissa oleva asia, mutta oli pakko painaa kaikki aiheeseen liittyvä taka-alalle niin paljon kuin mahdollista. Muuten olisi surettanut ja harmittanut liikaa kaikki tämä odottelu. Odottaminen ei ole minulle helppoa ikinä. (En varmaan ole ainoa addi, josta on lapsuuskuvia parkumassa ennen aikojaan avatun joulukalenterin vierellä.) Ja nyt viimein selvisi, että paperini olivat hukkuneet jonnekin. Ja että se ensimmäinen henkilö, joka puhelimessa lupasi selvittää tilannetta ei ikinä selvittänytkään tilannetta. Lupasi vain. Joka tapauksessa, tietoni ovat viimeinkin löytäneet perille, kaikki tulokset ovat valmiina ja saan hoitoa keskittymishäiriööni sitten, kun on kulunut vuosi ja kolme kuukautta diagnoosista. Kahden viikon päästä. Harmittaa tämä ylimääräinen kuukausien mittainen paperienhukkumisekoilu, mutta sekoiluista en osaa olla kenellekään kauhean kiukkuinen, koska harrastan sitä itsekin sen verran lahjakkaasti.

Näin viime yönä ensimmäisen selvästi adhd-aiheisen painajaiseni. Olin työhaastattelussa, uusi työpaikka olisi naisvaltainen toimisto. Olin tehnyt pienen koetyön ennen haastattelua ja haastattelija kyseli siitä. Mutta en löytänyt sanoja. En muistanut. Nolasin itseni ja puhuin kuin kaksivuotias. Ja vasta haastattelun lopussa huomasin, että olin keinunut koko haastattelun ajan vaarini kiikkutuolissa, siinä, missä hän aina keinui, koska oli ihan liian aktiivinen istumaan paikoillaan. Minä vain keinuin selin haastattelijaan.

Jostain mielenhäiriöstä minut kuitenkin pestattiin. Seuraava haaste oli kahvitunti. Naislauma norui kahvihuoneeseen ja minä juoksin edellä, liuin sukkasillani ihanan liukkaalla lattialla ja kurvailin. Tein upean äkkijarrutuksen kahvihuoneen ovella ja kiepsahdin ketterästi ovesta sisään. Naisjoukko tuli perässäni ja näin heidän ilmeistään: ei noin. Kahvitunnilla rupateltiin, minä puhuin liian kiihkeästi outouksia ja söin liikaa pullaa. Taas luin ilmeet: ei noin. Hymy etsautui kasvoilleni ja olin hiljaa, ajattelin muita asioita ja nyökyttelin. Ja odotin, että tauko loppuisi joskus ja pääsisin olemaan ihan yksin.

Sitten uusi pomo tuli juttelemaan kanssani. Hän oli olevinaan hauska, puhui yhtä asiaa ja tarkoitti toista. (Minulle on ihan turha puhua yhtä asiaa ja tarkoittaa toista, ymmärrän yleensä vain sen yhden asian tai sitten epäilen jotain kolmatta.) Tämän keskustelun ja kaikkien väärinymmärrysteni seurauksena toimenkuvani muuttui, ja uusi työni oli kantaa toimiston kellarista tyhjiä pulloja palautukseen. Pullojen kantamista riittäisi moneksi vuodeksi. Ja sitten heräsin.

Ja tiedättekö (tai ehkä arvaattekin): kaikki nuo painajaisen yksityiskohdat ovat asioita, joita minulle on tapahtunut jossain muodossa ihan oikeasti. Uni ei ollut mitenkään epärealistinen.

Olen viime aikoina pyöritellyt paljonkin mielessäni sitä, että millainen työympäristö minulle sopisi kaikkein parhaiten. Että saisin itsestäni eniten irti, mutta palamatta loppuun. Olen ollut työssä avotoimistossa. Ei toiminut. Ja olen hymyillyt seinäruusuna lukemattomissa työpaikan sosiaalisissa tilanteissa kuulumatta porukkaan. Se on rankkaa.
Seitsemänvuotias lapsukaiseni sanoo: - Tuntuu kuin olisi eri ulottuvuudessa kuin kaikki muu. Siltähän se tuntuu.