Aikainen lintu se madon nappaa ja muuta soopaa

Ei vaan jaksa odottaa. Mitään. Ikinä. Sitä voisi luulla, että kärsivällisyys kasvaa, kun ikää tulee, mutta ei se auta. Viet lapsesi yhtä usein kouluun myöhässä kuin itse aikanaan myöhästyit koulusta, sillä kammoat tilannetta, että odottelisit koulun pihalla jotain tapahtuvaksi. Ja toisekseen sytyt eloon ja lähtötoimintaan vasta, kun myöhästymisen uhka on jo ilmassa. Niin vain käy.

Lääkäriltä. Junasta. Työkeikoilta. Tapaamisista. Jos et myöhästy, tulet viime tipassa, juosten. Kiireen hurma on koukuttavaa, kun taas paikallaan odottaminen kiduttavaa. Lähdön lähestyessä häslätään kiireessä, unohdutaan sivuraiteille ja kellonviisarit tikittävät kohti katastrofilukemia. Ja se on aina yhtä noloa. Yrität selittää ystävillesi, ettei se johdu siitä, ettetkö arvostaisi heitä. Myöhästyt myös huipputärkeistä menoista, kuten omista häistäsi tai rakkaittesi hautajaisista.

Oikeastaan, mitä perusteellisemmin valmistaudut, sen varmemmin myöhästyt, sillä lumoudut valmistelemisesta ja teet siitä taiteenlajin, keksit uusia yksityiskohtia ja mitä enemmän on aikaa valmistautumiseen, on aikaa myös keksiä muuta tekemistä, kuten sellaista, että kammataksesi hiuksesi sinun pitää järjestää koko kaappi uudelleen, koska lempikampasi on hukassa. Tai että lapsesi tarvitsevat kuviolakkaukset varpaankynsiin. Tai että pitää googlata, kuka keksi kynsilakan. (Inkat koristelivat kyntensä kotkankuvilla. Sen jälkeinen kynsilakan historia on piilossa, mutta 1800-luvulla alkoi keittokirjoihin ilmestyä kynsimaalireseptejä. 1917 alkoi teollinen kynsilakan valmistus, muttei siitä välitöntä hittiä tullut. Kynsilakan käyttöä pidettiin alkuun vähän epäilyttävänä, psykiatrien mielestä kynsilakan käyttö heijasteli itsetuhoisuutta ja oman ruumiin runtelemista. Lisäksi suttuiset naiset saivat kätevästi lakalla likaiset kynnenaluset piiloon.)

Kotona on käyty muutamakin keskustelu siitä, miksi eteisen kellon pitää olla vähintään viisi minuuttia edellä. Sen pitää olla edellä siksi, että se huijaisi minua. Tiedän, että se on edellä, mutta aivoni menevät silti halpaan, koska haluan uskoa, mitä näen. Siksi ryntään matkaan siinä vaiheessa, kun eteisen kellon mukaan olen myöhästymässä, ja näin minulla on viisi ekstraminuuttia aikaa olla myöhästymättä. Se riittää usein.

Tämän add-diagnoosin takia sitä joutuu nyt pohtimaan asioita uudesta näkökulmasta. Nyt tiedän, mikä minut ajaa myöhästelyyn. Se, että tarvitsen lähtökiireen adrenaliinitujauksen toimiakseni tehokkaasti, kuten myös se, että paikoillaan odottelu on niin minusta tylsää, että keksin sujahduksessa sata parempaa tapaa käyttää aikani. Ei se taida siitä sen hyväksyttävämpää tehdä muiden ihmisten silmissä, mutta itselleni se on tehnyt sen, että pelkkien itsesyytösten sijaan olen alkanut nähdä myös tiettyä huumoria tekosissani.