Kutsu tutkimuksiin

Tätä on odotettu. Joulukuussa sain add-diagnoosini kunnan terveydenhuollosta, mutta hoitoa ei voitu vielä aloittaa, vaan tehtiin lähete eteenpäin. (Sydämeni oudot ominaisuudet estivät suunnitellun metyylifenidaattilääkityksen.) Ja nyt viimein viime viikolla, puolivälissä syyskuuta, tipahti kutsu tutkimuksiin keskussairaalaan neuropsykiatrian osastolle. Ne ovat tällä viikolla jo!

Olen odottanut tätä siis kauan. Kutsun mukana tuli kolme nippua esitäytettäviä kaavakkeita. Ne eivät olleet adhd:ta kartoittavia, kuten olisi voinut luulla, vaan ilmeisesti yleistä psyyken tilaa mittaavia, koska joukossa oli aika hätkähdyttäviä kysymyksiä, kuten olenko joskus kiduttanut eläimiä, tai kuulenko ääniä.

Kaavakkeiden täyttö oli ihan hauskaa, olen aina tykännyt tyttöjenlehtien testeistä. Suihkin raksit ruutuihin saman tien lattialla pylly pystyssä könöttäen. Näistä vain ei pääse kurkkimaan oikeita vastauksia. Eikä sellaisia taida ollakaan. Useimpiin kysymyksiin vastaaminen vaati aika hyvää itsetuntemusta, ja jäin pohtimaan monia kysymyksiä, enkä silti löytänyt oikeaa vastausta. Reaktioni riippuvat tilanteista, siitä, kenen seurassa olen ja siitä, mikä on oma mielentilani.

Minua kiinnostaisi tietää myös se, että miten se, millaisella tuulella olin kaavakkeita täyttäessäni, vaikutti siihen, miten täytin ne kaavakkeet. Tutkimusten mukaan adhd-ihmisillä on tapana tulkita esimerkiksi toisten ihmisten kasvojen ilmeitä omia tunnetilojaan heijastaviksi. Ja jotenkin itseni kohtuullisen hyvin tuntien vastauksissani varmasti näkyi se riemastus, jonka vallassa olin niitä täyttäessäni. - Kutsu! Ei voi olla! Kutsu! Ai että!!! Ai olenko kipeä? En just koskaan!!!

Ehkä luen kysymykset uudelleen maltilla joskus, kun olen neutraalilla tuulella. Mutta vastauksia on vaikea muuttaa, niitä on jo moneen kertaan sutattu kuulakärkikynällä...