Kömpelö juttu

Lapsena olisin halunnut olla ballerina. Ankanpoikanen, joka olisi halunnut liihotella Joutsenlammessa. Olin harvinaisen kömpelö lapsi, mutta eihän se unelmia haitannut. Koulun jumppatunneilla se todellisuus sitten iski; olin todellakin lapsi, jolla oli kaksi vasenta kättä ja kaksi vasenta jalkaa. Liikuntatunnit olivat nöyryytystä alusta loppuun. Pelitunnit sentään menivät muun joukon mukana hölkötellessä, eikä minua juuri häiritty palloa heittelemällä sen jälkeen, kun olin tehnyt hajamielisyyksissäni muutaman maalin väärään päähän pelikenttää. Refleksit olivat kyllä salamannopeat, mutta pelinlukutaitoa ei ollenkaan. (Ja tämähän pätee muuallakin kuin pelikentällä.)

Aikuisenakin olen tottunut olemaan se tyyppi, jolle sattuu ja tapahtuu ja joka kyllä onnistuu nolaamaan itsensä. Jos joku porukasta kaatuu nenälleen niin, että tavarat leviävät pitkin ja poikin, se olen minä. Aika usein herätänkin aitoa ihmetystä: miten edes onnistuit tuossa? Mustelmattomia koipia en ole omistanut ikinä. Mutta ei se ole koskaan haitannut, kaikkein kamalintahan olisi, jos olisi tylsää.

Tutkimusten valossa adhd-ihmisillä on usein puutteita sekä karkea- että hienomotoriikassa. Kyllä. Hei vaan, te kaikki ylimääräiset tunnit, joina harjoittelin kaunokirjoitusta koulun jälkeen, ja käsialanumero oli silti aina se kuusi, armosta. Hei vaan, käsityön ope, joka itketit minua jokaisella kässätunnilla, kun yritin kutoa tossua. Piilotin tekeleen kaapin taakse, mutta pakotit laittamaan sen esille koulun käytävälle, näyttelyyn muiden tyttöjen sievien tossujen rinnalle: sen koppuraisen, solmuisen möykyn, tossu-frankensteinin, ja sen parin, opettajan suurimmaksi osaksi neuloman, joka oli sitä kolme kertaa isompi. Tunsin silloin suurta yhteenkuuluvuutta tossumutanttini kanssa, me totisesti pistimme silmään.

Nyt minulla on kaksi lasta. Toinen reputti neuvolassa karkeamotoriikan, mutta siihen ei kiinnitetty huomiota. Liikuntatunnit ovat kurjia. Toisen käsialavihko on nuhruinen, hartaasti kieli keskellä suuta täytetty, ja kirjaimet vaeltelevat silti villisti riveiltä ulos ja vaihtavat muotoa. Näyttäisi siltä, että toinen veti lyhyen tikun karkeamotoriikassa ja toinen hienomotoriikassa. Voi muruset, tiedän niin hyvin, miltä se tuntuu.

Meillä vanhemmilla onkin aika hyvä tilanne, jos tiedämme mistä päin tuulee. Myös silloin, kun mietimme, mihin harrastuksiin lapsosemme laitamme. Minä laitoin toisen lapseni tanssiharrastukseen, ja tyyppihän on siellä pihalla kuin lumiukko. Silti tykkää tunneista ja siksi mietin edelleen, että olisiko niistä jotain hyötyäkin. Rankkaa se joka tapauksessa on muksulle, joka ei muista suuntia, ei oikein hahmota puhuttuja ohjeita ja unohtuu usein ajatuksiinsa. Hyvin tärkeää ainakin tässä tapauksessa on, että opettaja tietää, mistä on kyse ja osaa kannustaa ja kehua lasta tämän saavutuksista.

Ja toivoa on. Minustakin tuli ihan taitava neuloja, kun aikuisena ihan itse (taikasanat!) päätin opetella taidon. Neulominen on kätevää, sillä neuloessa pystyy katselemaan elokuvaa paljon paremmin kuin lukemalla tai surffaamalla samanaikaisesti. Kun sen vaihtoehdon kuitenkin voi unohtaa, että ei tekisi jotain muuta samalla, kun katselee leffaa.