Äidillä kylässä

Kukaan muu ei onnistu ärsyttämään sinua yhtä paljon kuin oma äitisi. Se jatkuva höösäys kadonneiden tavaroiden perässä, sotkuisuus, poukkoileminen ja epämääräiset, kesken päättyvät lauseet. Sinä itse kun sentään yrität. Koti on kerran viikossa kuin sisustuslehdestä, vaikka se vaatisi kyyneleitä. Laitat puhelimeen muistutuksia soimaan tuon tuostakin, merkitset kalenteriin pienimmistä pienimmätkin asiat ja pistät ne avaimet siihen perkeleen avainkaappiin aina, kun astut ovesta sisään. Olet opetellut istumaan päivällispöydässä ja puhumaan onnahtelevaa smalltalkia. Osaat istua paikoillasi, vaikka jokainen lihas onkin krampissa. Osaat hymyillä ja katsoa silmiin niin kuin kuuntelisit tarkasti, vaikka et ole oikeasti kuullut sanaakaan. Noudatat lasten kanssa tarkkaan ruoka-aikoja ja rutiineja, koska juuri ne rutiinit pitävät sinut liikkeessä.

Ja sitten kuitenkin: äitisi kotona vallitsee ihana vapaus. Kaikki on sikin sokin, ja pinojen alimmaiset ovat saaneet olla rauhassa jo vuosia. Pölyjen pyyhinnän on voinut korvata iloisenvärisillä koristeilla, sillä eihän niitä pölyjä sitten kukaan katsele! Ruokaa syödään, kun on nälkä, jotain nopeaa ja mielellään ulos tai ympäri taloa hajaantuneena. Sekava puheenparsi on sääntö eikä poikkeus. Kun lähdetään liikkeelle johonkin, odotellaan rauhassa, että kaikki ovat valmiita ja etsineet kadonneet tavaransa. Siihen menee helposti tunti, mutta mikäs hätä meillä on. Ei todellakaan mikään hätä.

Äitini kotona eletään sovussa kaaoksen kanssa, ja siellä oma kaaoskin rauhoittuu. Osaisiko sitä joskus löytää tasapainon ulkopuolisten odotusten ja omien tarpeiden välillä?

Add-äidin add-lapsi on etuoikeutettu. Ainakin joissain tärkeissä asioissa. Opit elämään sitä elämää, johon sinut on luotukin. Ystävien ja poikaystävien kodit löivät aikanaan ällikällä: että joku viitsiikin. Varotaan murustelua, asetellaan tarjottavat, pidetään siivouspäiviä. Istutaan kahvipöytään ja kysellään kuulumisia. Ja ne kiiltävät pinnat! Ymmärsin, että meillä ollaan erilaisia. En mielellään kutsunut ystäviä kylään sen jälkeen, kun eräs kaverini totesi hämmästellen: en ole koskaan nähnyt yhtä likaista lattiaa! En ollut koskaan huomannut, että se oli likainen. Aloin katsoa kaikkea uusin silmin.Vierailut ystävien koteihin muuttuivat tiedusteluretkiksi: tuollainenko on pölyhuiska, ja näinkö tavallinen perheenäiti tosiaan touhuilee. Aloin kadehtia tätä kaikkea normaaliutta, joka tuntui yhdistyvän mutkattomaan perusarkeen ja päätin, että minun perheestäni tulee aikanaan ihan oikea, normaali perhe, joka elää oikeassa, normaalissa kodissa tasaista ja huoletonta elämää. Meillä kun oli kaoottista. Huoletonta, mutta tahmaista. Yllättävää, mutta turvatonta.

Kaverini, jotka näkivät vilahduksia minun elämästäni, olivat kateellisia rennosta äidistäni. Minä olin kateellinen heidän normien mukaisesta elämästään. Olen yrittänyt toteuttaakin sitä parhaani mukaan, mutta kuulkaas: ei ole vaivan arvoista. Palataan lähtöpisteeseen. Ja nyt, kun olen saanut diagnoosini, olen oppinut pikku hiljaa ymmärtämään äitiäni.

En enää menetä hermojani, vaan saan lohtua siitä, että meitä sekoilijoita on muitakin. Sekoilu on kotoisaa. Ja sen mukana tulee vapaus olla sellainen kuin on.