Sokea ohjaa sokeaa

Heräsin tänään, kuten joka aamu, väsyneenä ja päänsärkyisenä. Illalla pää ei tainnutu ajoissa, ja aamulla aamuvirkku tyttäreni herää kukonlaulun aikaan ja tulee sängyn viereen kyselemään, kuinka paljon aikaa on vielä siihen, että herätyskelloni soi. Tai sitten hän kömpii viereen ja lauleskelee aikansa kuluksi. Tai jos pyydän hiljaisuutta, hän kutsuu kaikki perheen eläimet samaan sänkyyn ja telmii niiden kanssa kuiskaillen. Lopulta kellokin sitten soi, ja kerään itseni sängyn pohjalta, suukotan unisesti tyytyväistä tytärtäni ja raahaan itseni teepannun viereen ja laitan veden kiehumaan. Ihan hyvä aamu.

Huonompi aamu on se, että herään siihen, kun joku karjuu korvaani. Tämä samainen virkeä lapseni. Hän on ollut reippaana, koettanut itse hoitaa aamutoimet ja ajautunut kriisiin. Kriisi tulee joka aamu kuin aikapommi, ennemmin tai myöhemmin, kerran, tai kolme kertaa. Lapsi on aina stressannut siirtymätilanteita, ja jokainen kouluaamu on sellainen. Kaiken pitäisi olla juuri oikealla tavalla, eikä kukaan meistä oikein tiedä, mikä on se oikea, ei hänkään. Ja kun asiat eivät ole kohdallaan, turhauttaa, ja kun turhauttaa, alkaa kiukkuaminen. Kuopus menee useimmiten myöhemmin kouluun kuin esikoinen, ja hän uskaltautuu yleensä sängystään vasta, kun isosisko paiskaa etuoven kiinni ja lähtee.

Tänä aamuna esikoinen meni myöhään kouluun. Aamu alkoi harvinaisen hienosti, hän valitsi ja puki vaatteensa ihan itse. Ehkä jotkut kymmenvuotiaat tekevät sen joka aamu, mutta meillä siitä voisi piirtää ison rastin seinään. Tästä rohkaistuneena pyysin, että josko tänä aamuna yritettäisiin sitä, että vaikka harmittaisi miten, ei tulla ihan ensimmäiseksi karjumaan äidille ja paiskomaan ovia. Että koetetaan olla rauhassa. Meni niin hienosti, että äidiltä tirahti tippa silmäkulmaan.

Maalasimme sen jälkeen yhdessä vesiväreillä. Kissan. Selitin, miten hahmotellaan piirros, ja miten kuvaa voi edelleen työskennellessä tarkentaa. Hän ei pystynyt ymmärtämään tätä, että miten voi olla jotain, joka ei jo ole juuri oikeanlainen. Olin hennosti hahmotellut selittäessäni summittaisen kissan hahmon paperille, ja hän alkoi saman tien jäljentämään hahmoa suoraan ääriviivoja pitkin. Yritin selittää uudelleen, että luonnostelemani hahmo on vain ohje siitä, missä hahmo on, hän saa piirtää itse kuvan. Hän ei ymmärtänyt. Käsi alkoi viuhtoa, ja kynä suttasi paperin. Lapsi alkoi huutaa, äiti närkästyi, nappasi sutatun paperin ja ruttasi sen sytykekoriin. Lapsi alkoi huutaa kovempaa: - Sä ruttasit mun piirustuksen! Äiti huusi takaisin: - Sinä itse suttasit piirustuksesi!

Huokaus. Tässä sitä mentiin. Äiti mokasi, koska oli unohtanut, miten tämän lapsen kanssa toimitaankaan, että tämä lapsi ei ota ohjeita vastaan ihan niin kuin muut. Äiti mokasi, koska menetti malttinsa. Tehtiin sitten niin, että tämä kyseinen äiti siirtyi puuhailemaan toiseen huoneeseen ja lapsi jatkoi maalaamista omin päin. Hetken päästä alkoi kuulua tyytyväinen hyräily, ja siinähän se oli paperilla, komea katti, joka iski iloisesti silmää. Sopu oli taas syntynyt.

Pian sen jälkeen lapsi paukkasi kouluun (välissä selviteltiin muutama pukeutumiseen liittyvä kriisi), ja minä jäin jälleen kerran miettimään näitä samoja. Että millainen on normaali lapsi. Tai millainen on add-lapsi. Millainen on normaali vähän temperantikkaampi lapsi. Ja että millainen tempun tekisinkään lapselle, joka pärjää vallan mainiosti koulussa, jos lähtisin selvittelemään hänen kohdallansa add-diagnoosin mahdollisuutta. Hyvän tempun? Pahan tempun? En edelleenkään tiedä, mitä ajattelisin.