En kestä -päivä

Tämä on niitä päiviä, jolloin kaikki tuntuu ankealta ja itsesyytökset kukkivat. Perheen aamu meni pyllylleen, koska äiti paineli unissaan torkkunappia. Lapset olivat syystä kiukkuisia. Työpöytäni on sekaisin. Kotini on sekaisin. Parisuhteeni on sekaisin. Kaikki on niin sekaisin, etten tiedä, mistä aloittaa. Olen huomannut, että adhd-diagnoosia voi käyttää myös tekosyynä. Ok, se auttaa siinä, että ymmärrän, miksi teen, miten teen, joka on jo paljon, mutta ei diagnoosista ole mitään apua asioiden kuntoon laittamisessa. Se saattaa antaa jopa uuden syyn antaa sotkun kukkia.

Kaadoin äsken teetä kuppiini, ja koska usein unohdan keittää veden ensin, tarkistin veden lämpötilan, tällä kertaa laittamalla käteni kiehuvan vesivirran alle. Lämmintä oli. Kättäkin särkee.

Kävin tällä viikolla tärkeässä työpalaverissa, ja vaikka kuinka vannotin itseäni etukäteen, en osannut olla päästelemättä sammakoita. Lopulta ex-yhteistyökumppani alkoi katsella minua vähän tuumivasti. Olisi useimmiten fiksuinta pitää vaan suu kiinni ja hymyillä. Se onkin taktiikkani normaalisti, ja minua pidetään joko

a) vähän yksinkertaisena
b) viisaampana kuin olen
c) ylimielisenä

Jotka kaikki ovat parempia vaihtoehtoja kuin poukkoilevan, jäsentymättömän ja usein asiaankuulumattomankin ajatusketjun pulauttaminen ihmisten ilmoille. Näitä kyllä pääsee, mutta selkeää, loogista ja jämäkkää puhetta harmillisen vähän. Osaan kyllä olla kaikkea sitä paperilla. Kirjoittamalla myyn itseni mihin vaan, mutta sitten, kun menen paikalle, on monesti tuurista kiinni, osaanko käyttäytyä niin, että kirjoittamalla tehty ensivaikutelma säilyy.

Ja siksi tilanteet jännittävät. Ja koska ne jännittävät, ne menevät helpommin pieleen. Ja kun ne alkavat mennä pieleen, niin ne todella menevät. Olen lukenut, että jotkut adhd:t osaavat puhua kuin ruuneperit. Kadehdin. Minulta hukkuvat sanatkin helposti, puhun mitä sattuu, sekoitan sanoja, unohtelen nimiä ja asioita. Töksäyttelen hämäriä vitsejä, joita kukaan ei ymmärrä. Helpot asiakysymyksetkään eivät ole helppoja. Mieleeni juurtuu kaikenlaisia erikoisia yksityiskohtia, mutta saatan unohtaa sukulaistenikin nimet, saati sitten muiden. Välillä pohdin, onko minulla jokin kolmikymppisen dementia, mutta saan lohtua siitä, että olen aina ollut mestari sekoittelemaan sanoja. Ehkä tämä tila ei siis etene.

Varsinkin väsyneenä puhun sellaista koodikieltä, että perheenikin on välillä ihmeissään. Nimitän valkoista mustaksi ja mustaa valkoiseksi. Kylmä ja kuuma menevät sekaisin. Jos pitää sanoa pipo ja hanskat, sanon pipo ja pipo. En itse edes huomaa mitään, koska tohisen niin nopsaan edespäin, lauseet lentelevät ulos suunnilleen sinne päin hahmoteltuina.

Odottelen edelleen tietoa, saanko joskus sitä lääkitystä vai en. Odotustilakin on tietynlainen jumin aiheuttaja, sillä olen jakanut jo päässäni elämäni termeihin e.e.l. ja e.l.j.. Elämä ennen lääkitystä ja elämä lääkityksen jälkeen. Ehkä odotan lääkitykseltä aivan liikaa. Mutta pianhan sen tietää, sillä näinä viikkoina asian pitäisi viimein notkahtaa eteenpäin. Ja on edelleen aivan mahdollista, että lääkitys kielletään minulta aina ja iankaikkisesti.