Unettoman yön pakinat

Aina joskus näitä tulee, öitä, joina mikään ei tepsi. Herään, eikä uni enää tule. Ajatuksia on vain ihan liikaa, kuin katsoisi telkkaria samaan aikaan neljältä kanavalta, eikä virtaa saa pois päältä. Silloin on lopulta paras nousta ylös ja nauttia yön rauhasta. Pimeässä talossa ei kuulu kuin kissan kehräys ja teepannun pihinä. Hyvä hetki tehdä töitä. Niiden kimpussahan ne ajatukset jo olivatkin.

Olen vuosien varrella koonnut itselleni sopivan kasan konsteja, jotka yleensä auttavat nukkumiseen. Ehkä tärkein niistä on liikunta. Ja sen puutteessa tänä yönä valvonkin. Syyssadesää vei patikointihalut, ja sitä kautta yöunet. Liikunnanpuutteen olisi voinut korvata seksillä. Se tyhjentää yleensä ruuhkaisenkin pään. Mutta sekään ei nyt kiinnostanut.
Hereillä siis. Joskus öisin saan huijattua itseni uneen laskemalla kymmenestätuhannesta alaspäin; kymmenentuhatta, yhdeksäntuhatta yhdeksänsataa yhdeksänkymmentä yhdeksän, yhdeksäntuhatta yhdeksänsataa yhdeksänkymmentä kahdeksan... Tappavan tylsää ja samaan aikaan keskittymistä vaativaa, siis juuri sopiva keino ylimääräisiä kanavia sammuttamaan. Mutta jostain syystä tänä yönä en edes yrittänyt. Ehkä haluankin pitää tämän hiljaisen hetken.

Nukahtamiseen minulla on keino, joka onneksi toimii aika pomminvarmasti, ja se on kirja. Luen ei-liian-kiinnostavaa opusta kunnes kirja putoaa käsistä, sammutan unisena valon ja olen tainnutettu. Ilman kirjaa pystyn nukahtamaan vain fyysisesti ihan loppuun asti väsytettynä. Kirjan kanssa vehtaaminen on välillä tosi rasittavaa, mutta silti niin toimivaa, että ilman kirjoja elämäni ei vaan pyöri. Pakkaan kirjan mukaan minne ikinä menenkin, sillä muuten odotan unta saapuvaksi aamuun asti. Uni alkaa tulla vasta sitten, kun tulee valoisaa, sillä ilmeisesti aivoni toimivat niin, että ne tarvitsevat näköärsykkeen mennäkseen lepotilaan, outoa kyllä. Pystyn joskus vähän petkuttamaan niitä niin, että en lue kirjaa, mutta pidän sitä kädessä, ja tähänkin tyytyväisenä silmät alkavat sumentua. Joskus työmatkoilla on ollut iso harmi, kun kirja on unohtunut ja työ on pitänyt tehdä vuorokauden valvoneena.

Ehkä mekanismi on sama kuin silloin, kun saan valveilla ollessa liikaa ärsykkeitä ja ajaudun kevyeen, silmät sumentavaan transsiin. Kuulen ja koen, mutta olen kuin huurteisen lasiseinän takana ja kaikki on etäällä. Joudun ravistelemaan itseäni palatakseni toimintaan. Tyttäreni kertoo samasta jähmettymisen tilasta niin, että hän läpsii itseään poskiin koulutunneilla, että pysyy toimintakykyisenä. Tervetuloa luennoimaan tälle äiti-tytär-parille, joista toinen ravistelee itseään ja toinen läpsii itseään poskiin. (Jos ylipäätään vaivaudumme heräämään nykyhetkeen.) Aviomieheni voisi kertoa muutaman sanan siitä, miten helposti meille saa puhutun sanan perille, kun olemme maailmoissamme.

Tässä tekstissä adhd-transsia verrataan tietokoneen ruudunsäästäjään. Miksipä ei!