Haluan silti miettiä lisää sitä, miten välillä kaoottisesti toimivasta ja hajamielisestä äidistä olla samanlaiselle lapselle etua. Joku äkkinäinen voisi ajatella (ja ehkä ajatteleekin), että pelastakaa nuo toisiltaan ja laittakaa kaverit rotiin, eihän tuosta voi mitään hyvää seurata. Höpö höpö.
Kun ajattelen add-lapsiani, mieleeni putkahtavat erään ihanan balladin sanat:
Aamuyössä aistein avoiminMeillä on lapsi, joka todellakin tarkastelee maailmaa aistein avoimin. (Usein aamuyölläkin.) Lapsi, joka kamppailee jatkuvan aistien tulvan kanssa. Sattuu. Häiritsee. Pelottaa. Ahdistaa. Naurattaa. Itkettää. Suututtaa. Satutan. Paijaan. Rakastan. Sulkeudun. Add-lapsi, kuten muutkin lapset, harjoittelee elämän taitoja. Hänen tapauksessaan sitä harjoiteltavaa vain on kovin paljon enemmän. Usein niitä taitoja, jotka muut oppivat jo lapsina, harjoitellaan edelleen aikuisinakin... Tällainen muksu tarvitsee ehdottomasti vierelleen aikuisen, joka tietää, mistä on kyse.
elämääni silmiin katselin.
Vanhan eilisen, uuden tulevaisuuden,
sen kaiken näin ja paljon oivalsin.
Jos ja kun olet itse kokenut aikoinasi sen saman, ymmärrät, ettei lastasi auta se, että jatkuvasti hoputat, komennat tai mikä ehkä pahinta; vertailet. Sinä kyllä tiedät, että näennäisen sekoilun alla on se timantti, joka paljon näkee ja paljon oivaltaa. Ja tässä on myös sinun suuri vahvuutesi vanhempana.
Toinen ihan ehdoton vahvuutesi on se, että sinä olet jo oppinut omat selviytymisstrategiasi. Tiedät jo, millaiset haasteet esimerkiksi koulussa saattavat odottaa, ja tiedät ehkä myös, mitä voisi tehdä eri tavalla kuin sinun kohdallasi. Sinulla on valtavan paljon annettavaa jo ihan oman kokemuspohjasi perusteella. Jos kukaan, niin sinä tiedät, miten hankalaa siellä tunneilla torkkuminen oli, ja miltä ne opettajan sanomiset tuntuivatkaan. Mikä toimi, mikä ei todellakaan toiminut.
Minun roolini on monesti ollut esitaistelijan rooli: huomatkaa nyt! Lapseni ovat joutuneet vaihtamaan päivähoitopaikkaa monta kertaa, koska vanhan koulukunnan hoitajat eivät kerta kaikkiaan vain ole päässeet samalla aaltopituudelle lasteni kanssa. (Juurikin sitä hoputusta, komennusta, vertailua, kerta toisensa jälkeen, kunnes ihanat, kiltit lapseni alkoivat oireilla pahasti.) Kun ei kukaan muu lapsi ole koskaan kärsinyt sellaisesta, normaalia käskytystä, muka. Mutta lopulta löytyi lastentarhanopettaja, joka näki lapseni. Oikeasti näki. Siihen loppui pakkosyöttäminen, pakkonukuttaminen, epäreilut vertailut, ja lapseni pääsivät loistamaan, sillä kykyjähän heillä on, kunhan vain osaa katsoa. Suututtaa, kun taas muistelen. Minä saatan olla sottainen hajamielisen professorin arkkityyppi, mutta lapseni voivat hyvin minun kanssani. Eikä se ole mikään itsestäänselvyys, kun puhutaan add-lapsesta.
Äitini aiheutti aikoinaan kauhunsekaista hämmennystä sukulaisissa ja tutuissa: se antaa lasten töhriä ja riehua! Rakentaa majoja ja sotkea keittiössä! Ei mitään rotia! Niiden kotona vaan hengaillaan, vaikka paikat ovat sekaisin! Luetaan satuja ja syödään jätskiä, ihan holtitonta!
Minäpä näytän pitkää nenää: niin meilläkin!
Löysin blogisi vasta. Taivaan mannaa, lyhyesti sanottuna.
VastaaPoistaMutta asiaan: meidän perheessä on sama asetelma eli add-äiti ja add-lapsi. Osittain allekirjoitan väitteen etuoikeutetusta lapsesta, mutta meillä se ei toimi noin saumattomasti. Minäkin näen lapsessani timantin, ja tiedän mistä sekoilu johtuu. Sen sijaan en osaa suhtautua sekoiluun, vaan hoputan ja komennan. (Osaan sentään olla vertailematta ääneen.) Itselläni ei ole add-äitiä vaan sellainen tavallisempi, joka hoputti, komensi ja vertaili, sekä valitettavasti myös haukkui, syyllisti ja rankaisi. Ehkä tämän seurauksena minullakaan ei ole keinoja add-lapsen kanssa elämiseen. Näen että nykyinen tapa ei toimi (lapsi oireilee), mutta en tiedä mitä sen tilalle. Jaksan suhtautua rakentavasti sähläämiseen noin kaksi tuntia päivässä, mutta sen jälkeen add-pääni väsähtää, eikä kenelläkään ole enää kivaa.
Aion kyllä kääntää kaikki kivet oppiakseni nuo keinot, joita toivoakseni löytyy esim. sopeutumisvalmennuksen ja vertaistuen avulla.