Iltalehti: Lasten ADHD yleisempää köyhissä perheissä

Lehti uutisoi:
ADHD-tarkkaavaisuushäiriöt saattavat kasaantua etenkin vähävaraisiin perheisiin, tuore brittitutkimus osoittaa. Sama koskee myös yksinhuoltajien ja vähän koulutettujen lapsia.

Brittitutkimuksen mukaan sosiaaliset ja taloudelliset vaikeudet voivat olla yksi ADHD:lle altistava tekijä. Brittien tulokset julkaistiin Journal of Child Psychology and Psychiatry -lehdessä, ja niiden perusteella ADHD-diagnoosit ovat yleisempiä brittilapsilla, joiden perheen kuukausitulot jäävät keskimäärin 1 600 euroon kuin lapsilla, joiden perheen tulot ovat keskimäärin 1 900 euroa tai enemmän.
Samanlainen yhteys havaittiin nuorten äitien, vähän koulutettujen sekä yksinhuoltajien lapsilla sekä kunnan tai valtion tukemissa vuokra-asunnoissa asuvilla.
Tutkimuksen tulokset viittaavat vahvasti siihen, että lapsen ja perheen sosiaaliset ja taloudelliset vaikeudet voivat olla yksi ADHD:lle altistava tekijä. Tuloksista ei kuitenkaan voi päätellä kuinka suurelta osin tarkkaavaisuushäiriöt johtuvat perheen vaikeasta tilanteesta ja miten paljon esimerkiksi geneettinen alttius selittää yhteyttä. Perimä selittää nykytiedon mukaan 60-90 prosenttia lapsuusiässä havaittavista ADHD-tapauksista.
Uutispalvelu Duodecim

http://www.iltalehti.fi/perhe/2013112617764470_pr.shtml

Nyt hei. Pientä kriittisyyttä. Ihan kuin tutkimuksentekijöiltä olisi kokonaan unohtunut, että adhd on taloudellisille vaikeuksille altistava tekijä. Jospa perheiden vähävaraisuus johtuukin adhd:stä, eikä adhd vähävaraisuudesta?
Miksi tätä näkökulmaa ei tuoda esiin?

Tutkimuksessa havaittiin myös, että nuorilla äideillä, yksinhuoltajilla, vähän koulutetuilla ja vuokra-asunnoissa asuvilla on keskimääräistä enemmän adhd-lapsia. Voiko olla, että tiedettävästi perinnöllinen adhd on osaltaan vaikuttanut siihen, että ollaan yksinhuoltajia, teiniäitejä, vähän koulutettuja ja asutaan vuokralla? Että adhd vaikuttaa, ei vain perheen lasten, vaan myös vanhempien elämään?
Ja joo, kyllähän tuossa sivulauseessa lukee, ettei voida päätellä, kuinka paljon geneettinen yhteys selittää yhteyttä. Ja suomeksi tuo tarkoittaa että?

On ihan mahdollista, että tutkimus onnistuu nostamaan esiin jotain positiivista. Mutta epäilen muuta. Nyt voidaan taas rouvakuorossa päivitellä, että ei ihme, että lapsella on adhd, kun sillä on teiniäiti ja asuukin vuokratalossa. Saattaa katsoa liikaa telkkariakin. Ei varmaan ole kunnon rajojakaan. Argh! Ei lisää tätä!

No hupsis taas

Telve moi moljenttes, niin kuin Puluboi sanoisi.

Tässähän on kulunut seitsemän kuukautta viime visiitistä. Tällä välin tapahtunut sellaista, että sain keväällä oman kuntouttajan/kuuntelevan korvan. Hän ei ole varsinainen adhd-valmentaja, mutta hyvin fiksu nainen, jonka kanssa olemme asettaneet vuoroviikoin minulle uudet tavoitteet. Näiden tavoitteiden jämptiyttämä olen laittanut ammatillista ja vähän sielullistakin elämääni uuteen uskoon ja aika on ollut intensiivistä, uuvuttavaa ja hyvin palkitsevaa. Nyt yhteinen "Rulla raiteilleen" projektimme on loppumassa (Rulla alkaa olla raiteillaan), ja palailen jälleen omin päin pohtijaksi ja bloginkin pariin. Monia uusia mietteitä onkin putkahdellut jaettavaksi.

Siis kuulumisiin!

Just tätä arkea

Mukavan paahteinen teelaatu. Huomenta meidän keittiöstä!

Kolme fiktiivistä adhd-sankaria

Olen huvitellut viime päivinä etsimällä tietoa fiktiivisistä sankareista, joilla on adhd. Sellaisia joilla voisi olla adhd on hurjan paljon. Adhd-tyyppinen toiminta tarkoittaa vauhtia ja vetäviä juonenkäänteitä, joista mikä vain kertomus hyötyy. On Ville Vallaton, Peppi Pitkätossu, Aku Ankka ja Tikru. Meneviä, spontaaneita ja nenäänsä pidemmälle ajattelemattomia kavereita kaikki. No Tikrun lisäksi Puolen hehtaarin laakson joka ikisellä hahmolla voisi olla jokin diagnoosi, jos heidät tohtorille raijaisi.

Mutta entäs sitten "varmat" tapaukset?
Tässä kolme kiinnostavaa.

1.

Modern Family -sarjan isä Phil Dunphy tietysti. Ekalla tuotantokaudella (jakso 18) on osuva episodi, jossa perheen nuorimmalla epäillään adhd:ta, mutta isä korjaa potin. Mainio kuvaus siitä, mitä kaikkea voi sisältyä pieneen matkaan pisteen a ja pisteen b välillä, jos keskittymiskyky on hiukan tai vähän enemmänkin puutteellinen.

2.

Sitten on Rick Riordanin kirjojen sankarimaailma. Salamavaras avaa viisiosaisen USA:ssa supersuositun kirjasarjan ja esittelee Percy Jacksonin, joka kärsii tarkkaavaisuushäiriöstä ja lukiongelmista. Koulunkäynti on täyttä tuskaa, oppi ei vaan tartu päähän ja aina ollaan ongelmissa. Percyn tapauksessa syynä on se, että hän on puolijumalan poika, sankari, joka on nopeine reaktioineen kuin luotu taistelukentille ja haastaviin tilanteisiin. Ja niitähän riittää. Saan iloa ajatuksesta, että meissä adhd-ihmisissä on kaikissa sankarin siemen. Soveltuu Harry Potter -ikäisille. Salamavarkaasta on tehty saman niminen elokuva, mutta se ei ollut aivan napakymppi.

3.

Elokuvamaailmasta löytyy kuitenkin kiinnostavampikin tapaus, jossa päähenkilöllä on tarkkaavaisuushäiriö, Mike Millsin ohjaama Thumbsucker - Kultainen nuoruus (2005). Justin Cobb on 17-vuotias poika, joka on pulassa. Justin on fiksu, mutta ahdistunut, mikään ei tunnu onnistuvan. Ainoa helpotus on peukalon imeminen, jota poika vain ei pysty lopettamaan. Tavattuaan lopulta oikean ihmisen saa Justin adhd-diagnoosin kuten myös Ritalin-reseptin, jolla onkin maaginen vaikutus. Pojan elämä lähtee nousukiitoon. Kohtuullisuus ei kuitenkaan ole Justinin juttu, vaan hän päätyy yliannostelemaan lääkitystä ja romuttaa elämänsä jälleen kerran. Mutta siitäkin noustaan. Elokuva on must kaikille adhd:sta ja lääkityksestä kiinnostuneille, eikä ihan suotta aiheuttanut sensaatiota Sundance-festareilla ilmestyttyään.

Pieni elokuva add:sta

Viisas ja hyvin havainnollinen lyhytelokuva siitä, miten add-lapsen (ja aikuisenkin) mieli lähtee lentoon.
Liikutuin.

Tekijän saatesanat:

This short movie is to raise awareness of ADD-I in a less comedic way but so that it was still light- hearted. Instead of being very literal with the symptoms of this disorder I tried to represent them in a metaphorical way.

I kept the symptoms quite obvious at the beginning with the pen fiddling and feet tapping as this is the shot of the boy in the ʻreal worldʼ and when he starts to daydream, you are seeing how his brain works. It is an inconsistent clip to show that the brain of a person with ADD-I is very cluttered sometimes and yet it can also be blurred and zoned out at other times. The wall represents the concentration barrier which ʻnormalʼ people would be able to climb up to to the top of because they have the mental ability to do so but this character cannot and becomes angry and stressed out due to his ADD. The field is supposed to resemble him zoning out and losing himself in his own ʻADD worldʼ which is where he goes running to after he becomes to worked up about the wall.

There are also little additions to the film that I have added which I wonʼt be mentioning but if you pick up on them as symbolising ADD symptoms then let me know what you have discovered. 

Jessie Codling

Pohdiskelua

Paljon uutta pohdittavaa. Kaikki on suunnilleen samanlaista, mutta minä olen nyt erilainen. Samanlainen, mutta erilainen. Olenko tämä edes minä? Olen kyllä, vaikka voisi luulla Hamletiksi.

Kävin alkuviikosta kuittaamassa itseni ulos keskussairaalan polilta. Siedän adhd-lääkitystä hyvin. Verenpaineeni olikin nousemisen sijaan pudonnut. Kuulemma niinkin voi käydä, kun stressi alkaa purkautumaan. Mutta siis, nyt kun nuo sydänmutkat on selvitetty, olen tavispotilas, jonka ei tarvitse enää liikkua kunnan palveluita kauemmas. Sopii minulle.

Niin se stressi. Elämäni sana. Minulla on ollut stressioireita niin kauan kuin pystyn muistamaan. Ihan koko elämäni. Joskus katastrofaalisen paljon, joskus vähemmän, mutta aina se on siellä ollut. Pienenä tyttönä sattui mahaan ja sattui päähän. Ei tullut uni. Yökötti. Ja aikuisena sattuu mahaan, ja sattuu päähän. Ei tule uni. Yököttää. Mutta nyt, lääkityksen avulla, ensimmäistä kertaa elämässäni, saatan päästä tästä stressioravanpyörästä ulos. Huh!

Ajateltavaa riittää. Muu perheeni mennä kouhottaa elämässä eteenpäin täydessä sekamelskassa. Vauhtia ja tapahtumia riittää. Päätä lyödään seinään ja sitten seuraavaan seinään ja senkun mennä puksutetaan. Ja sitten minä, tämä suvun rauhallinen ja pärjäävä tapaus, olenkin se, joka nostaa kädet ylös. Antaudun! Lääkitys! Olenko säälittävä lälläri muihin verrattuna? Pohdin tätä lääkärille, ja sain jonkinlaisen synninpäästön.

Sillä tieto lisää tuskaa. Ikinä en ole päässyt siihen, mihin olen pyrkinyt ja mihin mielestäni pystyisin. Aina olen tähdännyt korkealle ja sitten pudonnut alas. Tähdännyt ja pudonnut, tähdännyt ja pudonnut. Kiusallisen tietoisena joka ikisestä mokastani. Ja siitä, miten vähemmän taitavat ihmiset onnistuvat kuitenkin aina paremmin. Olen ollut kateellinen. Ja kerta toisensa jälkeen pettänyt omat odotukseni. Jossain vaiheessa odotukset eivät enää olleet kummoiset. Hyvä jos saan edes jotain valmiiksi.

Ei se, etten ole yliaktiivinen helpota sitä, miten adhd minua on rusikoinut. Kirjainyhdistelmä on muokannut minunkin minäkuvaani lapsesta asti: jospa onnistuisin tällä kertaa? En onnistunut taaskaan.
Mikä minua oikein vaivaa?

Mutta nyt sitten.

Jatkolähetteessäni kuntapuolelle lääkäri totesi, että lääkityksen aloittaminen tarkoittaa usein niin suurta elämänmuutosta, että useimmat hyötyisivät psykoterapiasta kaiken mielenmyllerryksen keskellä. Tämä Hamlet ei ihmettele tuota kommenttia. Sillä ilman lääkitystä oli paljon helpompi työntää pää pensaaseen ja sulkea silmät maailman realiteeteilta. Tämä uusi mielen selkeys laittaa liikkeelle paljon ajatuksia.

Olen utelias!

Mitä kuuluu kaksi viikkoa lääkityksen aloittamisen jälkeen?

Kiitos hyvää.

Ihan ekat lääkepäivät, jep, ne olivat takkuisia. Sivuoireet yllättivät pahan kerran. Mutta jos nyt ihan järkevästi ajattelen, niin ei minun olisi pitänyt yllättyä, koska jos joku saa hämäriä tuntemuksia yhtään mistään niin se olen minä. Kun jotain jännää tapahtuu, niin ah, huimaa, ah, mahaan sattuu, ah, on kumma olo. That's me.

Pahin olo kesti ehkä kolme-neljä päivää. Ja juuri pahimmillaan kirjoitin hiukkasen dramaattisen Lääkitty-postaukseni. Mutta sitten alkoi näkyä valoa. Silti, minuun jäi kumma ahdistusolo, epämääräinen painava ikävä möykky jossain sisuksissa. Siellä se oli, vaikka mielentila olisi ollut mikä. Tunne tuli alkuillasta, kun lääke alkoi menettää voimaansa, eikä sitä päässyt oikein millään pakoon. Minun olisi pitänyt tuplata lääkemäärä viikon jälkeen, mutta epäröin. Koska se, mikä menee ylös, tulee alas, ja mitä enemmän menee ylös, sitä enemmän tulee alaskin. Tuplalääkemäärällä ahdistaa tuplasti. Kai? Näin ainakin järkeilin. Ja mietin allapäin, että olenko kuitenkaan valmis tähän lääkitykseen, jos sillä on tällainen pysyvä vaikutus minuun.

Mutta ei kun vaan kokeilemaan. Ja kas - sinne häipyivät sisusmöykyt. Aika hämmästyttävää. Näin sen sitten kai kuuluu ollakin, kun lääkemäärä on oikea.

Entä sitten se lääkkeen teho, auttaako? 

Lainaan tässä miestäni, joka huudahti joku päivä sitten spontaanisti, että "Kiitos lääke!" Ja sitten katsoi minuun että hupsis, ihan hyvä olit ennenkin, MUTTA.

On tapahtunut tällaista:

Nukun paremmin kuin koskaan.
Ajatuksenikin rauhoittuvat illalla nukkumaan mennessä, eivätkä kiihdytä tahtia puolen yön aikaan, kuten ennen.
Ja siitä seuraa se, että olen aamulla pirteä.
Ja sitten on käynyt niin, että olen valmistautunut ja ollut ajoissa.
On käynyt niin, että olen tuntenut itseni sosiaalisemmaksi.
On käynyt niin, etten uppoa enää sijaistoimintoihin. Ennen luin ruokatauolla pienen pätkän kirjaa ja hups - meni neljä tuntia. Nyt luen sen puoli tuntia ja pystyn lopettamaan.
Olen viimeistellyt ja loppuunsaattanut projekteja.
Kaupassa käyminen ei enää tunnu uuvuttavalta ajatukselta, kuten eivät monet muutkaan arkipuuhat.

Olen myös huomannut, että "yliaistini" on pois päältä. Minulta jää joskus asioita huomaamatta, mikä on aika ennenkuulumatonta. Ennen huomasin ja havainnoin koko ajan ihan kaiken, ja siksi väsyin. Tämä on toisaalta vähän kirpaisevaakin, on kivaa olla tsärppänä ja havaita ihan kaikki heti ja tässä, mutta käsitän, että tämä tsärppyys on myös esteeni. Aivot väsyvät, kun eivät jaksa sulkea ärsykkeitä ulos.

Viikonloppuna olin päivän ilman lääkettä. Se oli opettavaista. Vietin päivän nenä kirjassa ympäristöä paeten, ja olin silti väsynyt kaikesta. Olin entinen itseni. Naps tuosta noin vaan. Ero oli iso, valtavan iso, isompi, kuin olin tajunnutkaan.

Mitä ei ole tapahtunut:

Minulle vaikeimmat jutut eivät edelleenkään ole helppoja. Ne ovat vähemmän vaikeita, mutta eivät helppoja. Akilleenkantapäät ovat edelleen olemassa. Niitä on helpompi hallita, mutta poissa ne eivät ole.

Sekin on tullut huomattua, etten ole huumattu. Ei kerrassaan mitään sen suuntaisia tuntemuksia. Kun lääke toimii, tunnen itseni ihan, no, tavalliseksi. Ihan niin kuin yleensäkin. Ainoa ero on se, että asioita tapahtuu enemmän, minä saan niitä aikaan enemmän. Ja juuri hyvä niin.