Pieni elokuva add:sta

Viisas ja hyvin havainnollinen lyhytelokuva siitä, miten add-lapsen (ja aikuisenkin) mieli lähtee lentoon.
Liikutuin.

Tekijän saatesanat:

This short movie is to raise awareness of ADD-I in a less comedic way but so that it was still light- hearted. Instead of being very literal with the symptoms of this disorder I tried to represent them in a metaphorical way.

I kept the symptoms quite obvious at the beginning with the pen fiddling and feet tapping as this is the shot of the boy in the ʻreal worldʼ and when he starts to daydream, you are seeing how his brain works. It is an inconsistent clip to show that the brain of a person with ADD-I is very cluttered sometimes and yet it can also be blurred and zoned out at other times. The wall represents the concentration barrier which ʻnormalʼ people would be able to climb up to to the top of because they have the mental ability to do so but this character cannot and becomes angry and stressed out due to his ADD. The field is supposed to resemble him zoning out and losing himself in his own ʻADD worldʼ which is where he goes running to after he becomes to worked up about the wall.

There are also little additions to the film that I have added which I wonʼt be mentioning but if you pick up on them as symbolising ADD symptoms then let me know what you have discovered. 

Jessie Codling

Varhaiset seurustelusuhteet pistävät pään ihan sekaisin (?)

Aamun Iltsikka tietää kertoa Georgian yliopiston tutkimuksesta, jossa on havaittu, että varhaiset seurustelusuhteet ovat varoitusmerkki riskikäyttäytymisestä aikuisiällä.
Nuoria oli seurattu seitsemän vuoden ajan, 11 vuoden iästä alkaen. Havaittiin, että ne, jotka aloittivat seurustelun aikaisin, olivat myös suuremmassa vaarassa aloittaa hupulielämän. Nuppi sekaisin ja koulukirjat kaakkoon. Ja kaikki tämä saattoi johtaa aikuisiässä masentuneisuuteen ja syrjäytyneisyyteen.

No niin. Tässä vaiheessa minun päässäni syttyi pieni merkkivalo, joka välkytti: adhd, adhd, adhd. Addille tyypillinen taipumus hakeutua elämyksiin ja seikkailuihin taatusti myös laittaa puntit väpättämään vastakkaiselle sukupuolelle helpommin kuin normikoululaisella. Myös päihdehakuisuus kuulostaa surullisen tutulta kuvaukselta. Se, että varhainen seurustelu itsessään johtaisi yhtään mihinkään taas tuntuu lähinnä vitsikkäältä. Oikeasti. Villi veikkaus: en ole ainoa adhd, jolla on kokemusta molemmista. Toki varhaisiin seurustelusuhteisiin ja myöhemmin päihteiden pariin voi myös ajaa vaikkapa kodin turvattomuus, mutta eipä unohdeta tätä kirjainyhdistelmää.

Eikä varsinkaan lietsota sotaa pieniä tyttö- ja poikaystäviä kohtaan.
Rakkautta ja välittämistä ei ole yhtään liikaa tässäkään maassa.

IS: Tutkimus paljastaa: Aikaisin aloitettu seurustelu pistää pään sekaisin

Tutkijoiden mukaan varhaiset seurustelusuhteet ovat varoitusmerkki riskikäyttäytymisestä aikuisiällä. Nuoruusiän romanttiset suhteet voivat liittyä vanhemman iän riskikäyttäytymiseen ja jopa vaaralliseen elämään, yhdysvaltalaiset tutkijat uskovat.

Georgian yliopistossa tehtiin pitkittäistutkimus, jossa tarkasteltiin koululaisten seurustelusuhteiden vaikutusta heidän akateemiseen elämään. Nuoria seurattiin yli seitsemän vuoden ajan alkaen heidän 11. ikävuodestaan.

Tutkimuksessa ilmeni, että aikaisin seurustelun aloittaneet opiskelevat nuoret pärjäsivät kaikkein huonoiten aikuisuuden alkaessa – verrattuna niihin nuoriin, jotka aloittivat seurustelun myöhemmin tai eivät olleet aloittaneet vielä ollenkaan. Kun nuorella ei ollut juurikaan kokemusta seurustelusta, hän loisti opinnoissaan todennäköisesti paremmin kuin seurusteleva toverinsa.

Samalla tutkittiin myös seurustelun vaikutusta alkoholin ja huumeiden käyttämiseen. 11-vuotiaana seurustelun aloittaneet nuoret olivat suuremmassa vaarassa aloittaa päihdyttävien aineiden käytön. Tutkijoiden mukaan tämä voi johtaa masennuksen puhkeamiseen helpommin kuin heillä, joilla ei ole kokemusta romanttisista suhteista tai jotka olivat aloittaneet seurustelun vasta aikuisiän kynnyksellä.

http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1288549386606.html 

Lisää tietoa tutkimuksesta:
http://www.publichealth.uga.edu/hpb/news/dating-middle-school-leads-higher-dropout-drug-use-rates

Add ja lapsi

Olen hämmentynyt. Ekaluokkalaisellani mitä todennäköisimmin on add. Näen hänellä päivittäin samat haasteet, joiden kanssa olen itse koko elämäni sinnitellyt. Hän kuvailee itseään sanoilla sählääjä ja hajamielinen. Hän on kömpelö, tapaturmia sattuu päivittäin. Hän vaipuu usein unelmiinsa, koulussa etenkin. Hänellä on aistiyliherkkyyksiä, kaksi päivää sitten saatu pikkunaarmu sattuu edelleen ihan kamalasti, sukan saumat painavat sietämättömästi, videopelit ja telkkari saavat pollan ihan ylikierroksille.

Iltaisin nukahtaminen on usein hankalaa ja pää alkaa tyynyyn painuessaan helposti vilistä "pahoja ajatuksia", etenkin, jos virikkeitä on ollut päivän aikana edes tipan verran liikaa. Rauhoittumiseen tarvitaan aikuisen apua. Nämä ovat kaikki piirteitä, joihin meillä kotona on totuttu, ne huomioidaan ja niiden kanssa myös pärjätään. Perhe-elämä eletään niin, että tällainenkin kaveri voi hyvin. Elämä pidetään leppoisana, sehän sopii äidillekin. Ja lapsi voi hyvin.

Koulussa opettaja sanoo lapsen olevan mielikuvituksekas. Ah niin herkkä. Taiteellinen. Hajamielinen ja poissaoleva, kyllä, mutta normaalin rajoissa selvästikin, koska hänellä ei ole suuria oppimisvaikeuksia. Sentään. Ei ole kyse siitä, että yltääkö hän omien kykyjensä tasalle, vaan siitä, sopiiko hän normeihin. Partaveitsenterävä ja nokkela lapsukaiseni sinnittelee luokan viimeisten joukossa, ja on siis täysin normaali. Ja kuulkaa: minulle on ihan yksi ja sama, tuleeko niitä kymppejä vai kutosia, kunhan lapsi vain ei turhautuisi koko ajan.

Ja nyt se syy, miksi olen hämmentynyt: adhd:n hoidossa painotetaan varhaista puuttumista. Sitä, että toimitaan ajoissa, ettei lapsen itsetunto vaurioidu. Kuntoutetaan aistiyliherkkyyksiä pienillä, kun se kuntoutus näihin pieniin kerran parhaiten tepsii. Mutta: diagnostiikkaan vaaditaan se, että lapsella on merkittäviä vaikeuksia vähintään kahdessa paikassa, koulussa ja kotona. Nyt meillä on tilanne, jossa me tiedämme ja tunnemme lapsemme haasteet, me toimimme niiden mukaan, ja elämä sujuu. Ei siis vaikeuksia kotona. Koulussa lapsi pärjää; hän on älykäs ja rauhallinen, ja vaikka haasteita onkin, ne eivät pistä mitenkään tikulla silmään. Hän on hiljaa paikallaan. Ei siis luokan ongelmatapaus.

Lapsemme ei tule saamaan diagnoosia, koska hänellä ei ole "ongelmia". Kuitenkin, minä tiedän, että hänellä on neuropsykiatrinen ominaisuus, joka vaatii häneltä jatkuvaa ponnistelua. Minusta tuntuu, kuin lapsen sisällä tikittäisi aikapommi, ja se päätyy siihen, että tilanne räjähtää kerralla, kun koulun haasteet kasvavat viimein liian suuriksi. Ja se hetki on se, kun me todennäköisesti tulemme saamaan apua. Mutta se on turhauttavaa. On turhauttavaa odottaa sitä hetkeä, että lapsen ongelmat ylittävät huomiorajan. Minusta hoitoa pitäisi saada ennen kuin ongelmat ylittävät huomiorajan.

Ugh. En ole luovuttanut, mutta vedän henkeä, ja muistan myös olla onnellinen siitä, että ongelmat eivät ole niin suuria, etteikö lapsi pärjäilisi. Me pärjäillään, kyllä vaan. Mutta toivotaan silti, että ei vain pärjäiltäisi, vaan menisi jopa hienosti.

Maalia päin

Minun ekaluokkalaiseni pelaa koulussa liikuntatunneilla jalkapalloa, on pelaillut futista päiväkodista asti. Se on ollut ihan ok-hauskaa. Mutta nyt se on muuttunut oikeasti kivaksi.

Lapseni eteen avautui aivan uusia näköaloja tässä joku aika sitten, kun opettaja liikuntatunnilla huikkasi hänen nimensä ja selitti selväsanaisesti erään aika oleellisen asian. Voitteko kuvitella, miten lapsi hämmästyi, kun hän kuuli, että oma puoli ei tarkoitakaan sitä, että sinne yritetään saada maali?

Tyttö on nämä vuodet pelannut ja pelannut, sinnikkäästi omaa maalia kohti, ja välillä onnistunut hienosti. Harmi kyllä kaikki onnistumiset palkittiin tuuletusten sijaan perusteellisella mulkoilulla. Pelaaminen on ollut aika lailla hämmentävää. Ainoa, joka lapsestani pelikentällä tykkäsi, oli vastapuolen maalivahti, sillä tyttäreni on hyvä pakki ja torppasi näppärästi oman puolensa hyökkäyksiä.

Hurraa tarkkanäköinen ope!
Nyt olen saanut kuulla, että "Äiti, mä tein maalin!" "Me onnistuttiin pelissä!" "Olin ainoa tytöistä, joka pärjäsi pojille!"

Joten jos tämän luet, opettaja tai vanhempi, niin tässäpä taas uusi esimerkki siitä, että mikään ei ole itsestäänselvää. Tämä on myös esimerkki siitä, miten sinnikäs adhd-lapsi joutuu olemaan, kun sinnittelee muiden lasten mukana. Joskus käy näinkin onnellisesti, pulmat ratkeavat yhtäkkiä, kun vain joku huomaa. Siihen tarvitaan aikuinen, joka näkee.

Kömpelö juttu

Lapsena olisin halunnut olla ballerina. Ankanpoikanen, joka olisi halunnut liihotella Joutsenlammessa. Olin harvinaisen kömpelö lapsi, mutta eihän se unelmia haitannut. Koulun jumppatunneilla se todellisuus sitten iski; olin todellakin lapsi, jolla oli kaksi vasenta kättä ja kaksi vasenta jalkaa. Liikuntatunnit olivat nöyryytystä alusta loppuun. Pelitunnit sentään menivät muun joukon mukana hölkötellessä, eikä minua juuri häiritty palloa heittelemällä sen jälkeen, kun olin tehnyt hajamielisyyksissäni muutaman maalin väärään päähän pelikenttää. Refleksit olivat kyllä salamannopeat, mutta pelinlukutaitoa ei ollenkaan. (Ja tämähän pätee muuallakin kuin pelikentällä.)

Aikuisenakin olen tottunut olemaan se tyyppi, jolle sattuu ja tapahtuu ja joka kyllä onnistuu nolaamaan itsensä. Jos joku porukasta kaatuu nenälleen niin, että tavarat leviävät pitkin ja poikin, se olen minä. Aika usein herätänkin aitoa ihmetystä: miten edes onnistuit tuossa? Mustelmattomia koipia en ole omistanut ikinä. Mutta ei se ole koskaan haitannut, kaikkein kamalintahan olisi, jos olisi tylsää.

Tutkimusten valossa adhd-ihmisillä on usein puutteita sekä karkea- että hienomotoriikassa. Kyllä. Hei vaan, te kaikki ylimääräiset tunnit, joina harjoittelin kaunokirjoitusta koulun jälkeen, ja käsialanumero oli silti aina se kuusi, armosta. Hei vaan, käsityön ope, joka itketit minua jokaisella kässätunnilla, kun yritin kutoa tossua. Piilotin tekeleen kaapin taakse, mutta pakotit laittamaan sen esille koulun käytävälle, näyttelyyn muiden tyttöjen sievien tossujen rinnalle: sen koppuraisen, solmuisen möykyn, tossu-frankensteinin, ja sen parin, opettajan suurimmaksi osaksi neuloman, joka oli sitä kolme kertaa isompi. Tunsin silloin suurta yhteenkuuluvuutta tossumutanttini kanssa, me totisesti pistimme silmään.

Nyt minulla on kaksi lasta. Toinen reputti neuvolassa karkeamotoriikan, mutta siihen ei kiinnitetty huomiota. Liikuntatunnit ovat kurjia. Toisen käsialavihko on nuhruinen, hartaasti kieli keskellä suuta täytetty, ja kirjaimet vaeltelevat silti villisti riveiltä ulos ja vaihtavat muotoa. Näyttäisi siltä, että toinen veti lyhyen tikun karkeamotoriikassa ja toinen hienomotoriikassa. Voi muruset, tiedän niin hyvin, miltä se tuntuu.

Meillä vanhemmilla onkin aika hyvä tilanne, jos tiedämme mistä päin tuulee. Myös silloin, kun mietimme, mihin harrastuksiin lapsosemme laitamme. Minä laitoin toisen lapseni tanssiharrastukseen, ja tyyppihän on siellä pihalla kuin lumiukko. Silti tykkää tunneista ja siksi mietin edelleen, että olisiko niistä jotain hyötyäkin. Rankkaa se joka tapauksessa on muksulle, joka ei muista suuntia, ei oikein hahmota puhuttuja ohjeita ja unohtuu usein ajatuksiinsa. Hyvin tärkeää ainakin tässä tapauksessa on, että opettaja tietää, mistä on kyse ja osaa kannustaa ja kehua lasta tämän saavutuksista.

Ja toivoa on. Minustakin tuli ihan taitava neuloja, kun aikuisena ihan itse (taikasanat!) päätin opetella taidon. Neulominen on kätevää, sillä neuloessa pystyy katselemaan elokuvaa paljon paremmin kuin lukemalla tai surffaamalla samanaikaisesti. Kun sen vaihtoehdon kuitenkin voi unohtaa, että ei tekisi jotain muuta samalla, kun katselee leffaa.

Sokea ohjaa sokeaa

Heräsin tänään, kuten joka aamu, väsyneenä ja päänsärkyisenä. Illalla pää ei tainnutu ajoissa, ja aamulla aamuvirkku tyttäreni herää kukonlaulun aikaan ja tulee sängyn viereen kyselemään, kuinka paljon aikaa on vielä siihen, että herätyskelloni soi. Tai sitten hän kömpii viereen ja lauleskelee aikansa kuluksi. Tai jos pyydän hiljaisuutta, hän kutsuu kaikki perheen eläimet samaan sänkyyn ja telmii niiden kanssa kuiskaillen. Lopulta kellokin sitten soi, ja kerään itseni sängyn pohjalta, suukotan unisesti tyytyväistä tytärtäni ja raahaan itseni teepannun viereen ja laitan veden kiehumaan. Ihan hyvä aamu.

Huonompi aamu on se, että herään siihen, kun joku karjuu korvaani. Tämä samainen virkeä lapseni. Hän on ollut reippaana, koettanut itse hoitaa aamutoimet ja ajautunut kriisiin. Kriisi tulee joka aamu kuin aikapommi, ennemmin tai myöhemmin, kerran, tai kolme kertaa. Lapsi on aina stressannut siirtymätilanteita, ja jokainen kouluaamu on sellainen. Kaiken pitäisi olla juuri oikealla tavalla, eikä kukaan meistä oikein tiedä, mikä on se oikea, ei hänkään. Ja kun asiat eivät ole kohdallaan, turhauttaa, ja kun turhauttaa, alkaa kiukkuaminen. Kuopus menee useimmiten myöhemmin kouluun kuin esikoinen, ja hän uskaltautuu yleensä sängystään vasta, kun isosisko paiskaa etuoven kiinni ja lähtee.

Tänä aamuna esikoinen meni myöhään kouluun. Aamu alkoi harvinaisen hienosti, hän valitsi ja puki vaatteensa ihan itse. Ehkä jotkut kymmenvuotiaat tekevät sen joka aamu, mutta meillä siitä voisi piirtää ison rastin seinään. Tästä rohkaistuneena pyysin, että josko tänä aamuna yritettäisiin sitä, että vaikka harmittaisi miten, ei tulla ihan ensimmäiseksi karjumaan äidille ja paiskomaan ovia. Että koetetaan olla rauhassa. Meni niin hienosti, että äidiltä tirahti tippa silmäkulmaan.

Maalasimme sen jälkeen yhdessä vesiväreillä. Kissan. Selitin, miten hahmotellaan piirros, ja miten kuvaa voi edelleen työskennellessä tarkentaa. Hän ei pystynyt ymmärtämään tätä, että miten voi olla jotain, joka ei jo ole juuri oikeanlainen. Olin hennosti hahmotellut selittäessäni summittaisen kissan hahmon paperille, ja hän alkoi saman tien jäljentämään hahmoa suoraan ääriviivoja pitkin. Yritin selittää uudelleen, että luonnostelemani hahmo on vain ohje siitä, missä hahmo on, hän saa piirtää itse kuvan. Hän ei ymmärtänyt. Käsi alkoi viuhtoa, ja kynä suttasi paperin. Lapsi alkoi huutaa, äiti närkästyi, nappasi sutatun paperin ja ruttasi sen sytykekoriin. Lapsi alkoi huutaa kovempaa: - Sä ruttasit mun piirustuksen! Äiti huusi takaisin: - Sinä itse suttasit piirustuksesi!

Huokaus. Tässä sitä mentiin. Äiti mokasi, koska oli unohtanut, miten tämän lapsen kanssa toimitaankaan, että tämä lapsi ei ota ohjeita vastaan ihan niin kuin muut. Äiti mokasi, koska menetti malttinsa. Tehtiin sitten niin, että tämä kyseinen äiti siirtyi puuhailemaan toiseen huoneeseen ja lapsi jatkoi maalaamista omin päin. Hetken päästä alkoi kuulua tyytyväinen hyräily, ja siinähän se oli paperilla, komea katti, joka iski iloisesti silmää. Sopu oli taas syntynyt.

Pian sen jälkeen lapsi paukkasi kouluun (välissä selviteltiin muutama pukeutumiseen liittyvä kriisi), ja minä jäin jälleen kerran miettimään näitä samoja. Että millainen on normaali lapsi. Tai millainen on add-lapsi. Millainen on normaali vähän temperantikkaampi lapsi. Ja että millainen tempun tekisinkään lapselle, joka pärjää vallan mainiosti koulussa, jos lähtisin selvittelemään hänen kohdallansa add-diagnoosin mahdollisuutta. Hyvän tempun? Pahan tempun? En edelleenkään tiedä, mitä ajattelisin.

Pää sekaisin shoppailemalla

Lastenkasvatus on aika usein sitä, että oppii virheistään. Sitä kuvittelee hetken olevansa tilanteen tasalla ja sitten saa taas muistutuksen siitä, että voisihan sitä olla fiksumpikin.

Meillä tässä viime viikolla ekaluokkalainen oli aamulla sairas. Kahdeksaan olisi pitänyt mennä kouluun, mutta lapsi horjahteli kalpeana ja valitteli pahoinvointia. Seisoi pytyn äärellä tippa silmässä. Kotipäivähän se sitten oli, ei tuollaista olisi kouluun voinut laittaa.

Päivän mittaan olo alkoi parantua. Ruoka maistui ihmeen hyvin vatsatautiseksi. Äitisalapoliisi alkoi tutkailla asiaa tarkemmin, ja selvisi, että lapsi ei juuri ollut nukkunut koko yönä. Kuulemma pää oli vilissyt ajatuksia, eikä niitä saanut hidastumaan. Ei pahoja ajatuksia, ihan tavallisia, mutta hurjan vauhdikkaita. Jaha, selvähän se sitten on, että aamulla on huono olo, jos ei kerran nuku.

Opettajalta kyselin, että mitäpä sinne kouluun mahtaa kuulua, kun lapsen pää on niin kierroksilla, ettei unta saa. Ei mitään erityistä, kuulemma. Ja sitten viimein alkoi raksuttaa: illalla tehtiin ostoskeskusreissu. Meidän perheen tyyliin ravattiin paikasta toiseen ja ihmeteltiin vaihtoehtoja eessuntaassun ja kiirekin siinä taisi olla. Tavaroita oli sen sata, ja värejä, muotoja, kylttejä, kuulutuksia, huutavia vauvoja. Ja vaikka kuinka oltiin ajoissa iltapalalla ja ajoissa pedissä ja iltasadutkin rauhassa luettuina, niin eipä tuo shoppailukierroksen tuoma ärsyke-overload mihinkään liuennut. Aivoilla riitti sulateltavaa koko yöksi.

Lopulta allekirjoittanut hogasi, että ihan samanlaisen yönhän sitä taisi viettää itsekin kuin lapsensa. Ding-dong-bling-blong, meillä ei enää ikinä käydä illalla kaupassa.

Add-äideistä ja -lapsista

Mieleeni jäi kaikumaan eilisen kirjoitukseni lause "Add-äidin add-lapsi on etuoikeutettu." Jäin pohtimaan, että lauonkohan nyt niin paksusti romantisoitua potaskaa, että oksat pois. Meitä on niin monenlaisia äitejä ja monenlaisia ongelmiakin. Yksi on impulsiivinen elohiiri ja toinen asuu sohvalla - ihan vastakkaiset tavat olla, vaikka taustalla olisikin sama diagnoosi. Yksi hieroo onnenkyyneltä silmäkulmastaan nähdessään ihmis- tai eläinvauvan, toinen haluaisi juosta sprintterivauhtia karkuun. On meitä äitejäkin moneen junaan.

Haluan silti miettiä lisää sitä, miten välillä kaoottisesti toimivasta ja hajamielisestä äidistä olla samanlaiselle lapselle etua. Joku äkkinäinen voisi ajatella (ja ehkä ajatteleekin), että pelastakaa nuo toisiltaan ja laittakaa kaverit rotiin, eihän tuosta voi mitään hyvää seurata. Höpö höpö.

Kun ajattelen add-lapsiani, mieleeni putkahtavat erään ihanan balladin sanat:

Aamuyössä aistein avoimin
elämääni silmiin katselin.
Vanhan eilisen, uuden tulevaisuuden,
sen kaiken näin ja paljon oivalsin.

Meillä on lapsi, joka todellakin tarkastelee maailmaa aistein avoimin. (Usein aamuyölläkin.) Lapsi, joka kamppailee jatkuvan aistien tulvan kanssa. Sattuu. Häiritsee. Pelottaa. Ahdistaa. Naurattaa. Itkettää. Suututtaa. Satutan. Paijaan. Rakastan. Sulkeudun. Add-lapsi, kuten muutkin lapset, harjoittelee elämän taitoja. Hänen tapauksessaan sitä harjoiteltavaa vain on kovin paljon enemmän. Usein niitä taitoja, jotka muut oppivat jo lapsina, harjoitellaan edelleen aikuisinakin... Tällainen muksu tarvitsee ehdottomasti vierelleen aikuisen, joka tietää, mistä on kyse.

Jos ja kun olet itse kokenut aikoinasi sen saman, ymmärrät, ettei lastasi auta se, että jatkuvasti hoputat, komennat tai mikä ehkä pahinta; vertailet. Sinä kyllä tiedät, että näennäisen sekoilun alla on se timantti, joka paljon näkee ja paljon oivaltaa. Ja tässä on myös sinun suuri vahvuutesi vanhempana.

Toinen ihan ehdoton vahvuutesi on se, että sinä olet jo oppinut omat selviytymisstrategiasi. Tiedät jo, millaiset haasteet esimerkiksi koulussa saattavat odottaa, ja tiedät ehkä myös, mitä voisi tehdä eri tavalla kuin sinun kohdallasi. Sinulla on valtavan paljon annettavaa jo ihan oman kokemuspohjasi perusteella. Jos kukaan, niin sinä tiedät, miten hankalaa siellä tunneilla torkkuminen oli, ja miltä ne opettajan sanomiset tuntuivatkaan. Mikä toimi, mikä ei todellakaan toiminut.

Minun roolini on monesti ollut esitaistelijan rooli: huomatkaa nyt! Lapseni ovat joutuneet vaihtamaan päivähoitopaikkaa monta kertaa, koska vanhan koulukunnan hoitajat eivät kerta kaikkiaan vain ole päässeet samalla aaltopituudelle lasteni kanssa. (Juurikin sitä hoputusta, komennusta, vertailua, kerta toisensa jälkeen, kunnes ihanat, kiltit lapseni alkoivat oireilla pahasti.) Kun ei kukaan muu lapsi ole koskaan kärsinyt sellaisesta, normaalia käskytystä, muka. Mutta lopulta löytyi lastentarhanopettaja, joka näki lapseni. Oikeasti näki. Siihen loppui pakkosyöttäminen, pakkonukuttaminen, epäreilut vertailut, ja lapseni pääsivät loistamaan, sillä kykyjähän heillä on, kunhan vain osaa katsoa. Suututtaa, kun taas muistelen. Minä saatan olla sottainen hajamielisen professorin arkkityyppi, mutta lapseni voivat hyvin minun kanssani. Eikä se ole mikään itsestäänselvyys, kun puhutaan add-lapsesta.

Äitini aiheutti aikoinaan kauhunsekaista hämmennystä sukulaisissa ja tutuissa: se antaa lasten töhriä ja riehua! Rakentaa majoja ja sotkea keittiössä! Ei mitään rotia! Niiden kotona vaan hengaillaan, vaikka paikat ovat sekaisin! Luetaan satuja ja syödään jätskiä, ihan holtitonta!

Minäpä näytän pitkää nenää: niin meilläkin!