Add ja lapsi

Olen hämmentynyt. Ekaluokkalaisellani mitä todennäköisimmin on add. Näen hänellä päivittäin samat haasteet, joiden kanssa olen itse koko elämäni sinnitellyt. Hän kuvailee itseään sanoilla sählääjä ja hajamielinen. Hän on kömpelö, tapaturmia sattuu päivittäin. Hän vaipuu usein unelmiinsa, koulussa etenkin. Hänellä on aistiyliherkkyyksiä, kaksi päivää sitten saatu pikkunaarmu sattuu edelleen ihan kamalasti, sukan saumat painavat sietämättömästi, videopelit ja telkkari saavat pollan ihan ylikierroksille.

Iltaisin nukahtaminen on usein hankalaa ja pää alkaa tyynyyn painuessaan helposti vilistä "pahoja ajatuksia", etenkin, jos virikkeitä on ollut päivän aikana edes tipan verran liikaa. Rauhoittumiseen tarvitaan aikuisen apua. Nämä ovat kaikki piirteitä, joihin meillä kotona on totuttu, ne huomioidaan ja niiden kanssa myös pärjätään. Perhe-elämä eletään niin, että tällainenkin kaveri voi hyvin. Elämä pidetään leppoisana, sehän sopii äidillekin. Ja lapsi voi hyvin.

Koulussa opettaja sanoo lapsen olevan mielikuvituksekas. Ah niin herkkä. Taiteellinen. Hajamielinen ja poissaoleva, kyllä, mutta normaalin rajoissa selvästikin, koska hänellä ei ole suuria oppimisvaikeuksia. Sentään. Ei ole kyse siitä, että yltääkö hän omien kykyjensä tasalle, vaan siitä, sopiiko hän normeihin. Partaveitsenterävä ja nokkela lapsukaiseni sinnittelee luokan viimeisten joukossa, ja on siis täysin normaali. Ja kuulkaa: minulle on ihan yksi ja sama, tuleeko niitä kymppejä vai kutosia, kunhan lapsi vain ei turhautuisi koko ajan.

Ja nyt se syy, miksi olen hämmentynyt: adhd:n hoidossa painotetaan varhaista puuttumista. Sitä, että toimitaan ajoissa, ettei lapsen itsetunto vaurioidu. Kuntoutetaan aistiyliherkkyyksiä pienillä, kun se kuntoutus näihin pieniin kerran parhaiten tepsii. Mutta: diagnostiikkaan vaaditaan se, että lapsella on merkittäviä vaikeuksia vähintään kahdessa paikassa, koulussa ja kotona. Nyt meillä on tilanne, jossa me tiedämme ja tunnemme lapsemme haasteet, me toimimme niiden mukaan, ja elämä sujuu. Ei siis vaikeuksia kotona. Koulussa lapsi pärjää; hän on älykäs ja rauhallinen, ja vaikka haasteita onkin, ne eivät pistä mitenkään tikulla silmään. Hän on hiljaa paikallaan. Ei siis luokan ongelmatapaus.

Lapsemme ei tule saamaan diagnoosia, koska hänellä ei ole "ongelmia". Kuitenkin, minä tiedän, että hänellä on neuropsykiatrinen ominaisuus, joka vaatii häneltä jatkuvaa ponnistelua. Minusta tuntuu, kuin lapsen sisällä tikittäisi aikapommi, ja se päätyy siihen, että tilanne räjähtää kerralla, kun koulun haasteet kasvavat viimein liian suuriksi. Ja se hetki on se, kun me todennäköisesti tulemme saamaan apua. Mutta se on turhauttavaa. On turhauttavaa odottaa sitä hetkeä, että lapsen ongelmat ylittävät huomiorajan. Minusta hoitoa pitäisi saada ennen kuin ongelmat ylittävät huomiorajan.

Ugh. En ole luovuttanut, mutta vedän henkeä, ja muistan myös olla onnellinen siitä, että ongelmat eivät ole niin suuria, etteikö lapsi pärjäilisi. Me pärjäillään, kyllä vaan. Mutta toivotaan silti, että ei vain pärjäiltäisi, vaan menisi jopa hienosti.

Pää sekaisin shoppailemalla

Lastenkasvatus on aika usein sitä, että oppii virheistään. Sitä kuvittelee hetken olevansa tilanteen tasalla ja sitten saa taas muistutuksen siitä, että voisihan sitä olla fiksumpikin.

Meillä tässä viime viikolla ekaluokkalainen oli aamulla sairas. Kahdeksaan olisi pitänyt mennä kouluun, mutta lapsi horjahteli kalpeana ja valitteli pahoinvointia. Seisoi pytyn äärellä tippa silmässä. Kotipäivähän se sitten oli, ei tuollaista olisi kouluun voinut laittaa.

Päivän mittaan olo alkoi parantua. Ruoka maistui ihmeen hyvin vatsatautiseksi. Äitisalapoliisi alkoi tutkailla asiaa tarkemmin, ja selvisi, että lapsi ei juuri ollut nukkunut koko yönä. Kuulemma pää oli vilissyt ajatuksia, eikä niitä saanut hidastumaan. Ei pahoja ajatuksia, ihan tavallisia, mutta hurjan vauhdikkaita. Jaha, selvähän se sitten on, että aamulla on huono olo, jos ei kerran nuku.

Opettajalta kyselin, että mitäpä sinne kouluun mahtaa kuulua, kun lapsen pää on niin kierroksilla, ettei unta saa. Ei mitään erityistä, kuulemma. Ja sitten viimein alkoi raksuttaa: illalla tehtiin ostoskeskusreissu. Meidän perheen tyyliin ravattiin paikasta toiseen ja ihmeteltiin vaihtoehtoja eessuntaassun ja kiirekin siinä taisi olla. Tavaroita oli sen sata, ja värejä, muotoja, kylttejä, kuulutuksia, huutavia vauvoja. Ja vaikka kuinka oltiin ajoissa iltapalalla ja ajoissa pedissä ja iltasadutkin rauhassa luettuina, niin eipä tuo shoppailukierroksen tuoma ärsyke-overload mihinkään liuennut. Aivoilla riitti sulateltavaa koko yöksi.

Lopulta allekirjoittanut hogasi, että ihan samanlaisen yönhän sitä taisi viettää itsekin kuin lapsensa. Ding-dong-bling-blong, meillä ei enää ikinä käydä illalla kaupassa.

Mikä on add? Osa 1

Sanan adhd tietävät useimmat, sitä käytetään arkikielessäkin synonyyminä vähän vauhdikkaammille vipeltäjille. Adhd tulee sanoista attention deficit hyperactivity disorder, eli suomeksi tarkkaavaisuus- ja ylivilkkaushäiriö. Add:sta on tiputettu hyperactivity pois, eli addi on tarkkaavaisuushäiriöinen, joka ei ole ylivilkas.

Se, että tarkkaavaisuushäiriöiden taustalla todella on elimellinen, neurologinen syy on aika uusi tieto. Pitkään on oletettu, ja jotkut edelleen olettavat, että vanhemmat ovat ensin kasvattaneet ylivilkkaat lapsensa pieleen ja sitten lääkitsevät nämä hiljaisiksi huumelääkkeillä. Hahhah. Ehkä tuo ajatus on syntynyt siitä, että koska kyseessä on vahvasti periytyvä ominaisuus, on hulivilivanhemmilla mahdollisesti hulivilijälkikasvua ja ulkopuolisen tarkkailijan silmiin meno voi olla vähän erikoista. 

Mutta vakavasti: tarkkaavaisuushäiriöiden taustalla on dopamiinin puute aivoissa. Addit ja adhd:t saavat tehdä lapsesta asti valtavasti ylimääräistä työtä, että saavat yskähdellen toimivat aivonsa pysymään menossa mukana. Se, miten piirteet sitten näkyvät, niitä tarinoita on yhtä paljon kuin on meitä tapauksiakin. 

Käytännössä

Aivot eivät kykene suodattamaan kaikista maailman ärsykkeistä niitä juuri siihen hetkeen oleellisia, vaan kaikki käy päälle rynnäköllä; nähdyt asiat, äänet, hajut, tuntemukset. Osa lapsista reagoi tähän aistien ylitulvaan riehumalla, osan aivot napsahtavat hetkittäin pois päältä jäähdytelläkseen. (Tässä yksi olennainen adhd:n ja add:n ero.) Aikuistumisen myötä tätä opitaan jonkin verran hallitsemaan ainakin käytöksen tasolla.

Koska dopamiini liittyy aivojen palkkiojärjestelmään ("työ palkitsee tekijänsä"), saa sen puute aikaan sen, että työ ei todellakaan palkitse tekijäänsä. Jos tehtävä ei ole mielekäs, aivot taistelevat sen suorittamista vastaan sen sijaan, että auttaisivat siinä. Aika tuhoisaa esimerkiksi koulunkäynnille. Ja tämän vuoksi meillä aikuisillakin tuppaavat tylsät velvollisuudet kasaantumaan siihen pisteeseen, että ne on pakko tehdä välttääkseen katastrofin. Ongelma näkyy vaikkapa kodin puhtaanapidossa tai työtehtävissä. 

Onko ikkunoiden pesemättömyys katastrofi? Ei todellakaan. Ellei pesemisestä ole kulunut vuosia ja kevätaurinko paistaa niihin paljastaen todella kaamean todellisuuden täynnä kuononjälkiä ja rasvaisia sormenjälkiä. Himosiisti anoppi on tulossa muutaman tunnin kuluttua kylään ja tiedät kohtaavasi jäätävää halveksuntaa. On mahdollista, että ne voi silti pestä vain sisäpuolelta. Sitten huomaat, että muukin kämppä on kaameassa kunnossa ja nyt jokainen minuutti merkitsee. Siivoat raivolla ja itku silmässä siihen asti, että anoppi koputtaa etuoveen ja sinä ryntäät vessaan korjailemaan ripsiväriä ja kokoamaan itsesi. Ehkä tällainen tilanne on tuttu monelle muullekin, mutta tarkkaavaisuushäiriöisellä se toistuu joka tilanteessa ja jokaisella elämän osa-alueella.

Tarkkaavaisuushäiriö näyttelee osaa myös aikakäsityksessä, sosiaalisessa kanssakäymisessä, organisointikyvyissä, kehon tuntemuksissa. Se näkyy ali- ja ylikeskittymisenä, riippuvaisuuksina, riskikäytöksenä, univaikeuksina. Se voi näkyä myös impulsiivisena käytöksenä, toimit ennen kuin ajattelet. 

Hyvin usein kaikesta tästä mokailusta seuraa se, että tarkkaavaisuushäiriöisellä on huono itsetunto ja monenlaisia riittämättömyyden tunteita, jotka sitten ilmenevät masennuksena ja ahdistuksena. Juuri tämä on yksi iso syy, miksi lasten kohdalla näiden häiriöiden tunnistaminen on niin tärkeää.

Nyt minun on palattava ikävämpien velvollisuuksien pariin, muuten työkatastrofi uhkaa. Jatkan aiheesta myöhemmin!