Pieni elokuva add:sta

Viisas ja hyvin havainnollinen lyhytelokuva siitä, miten add-lapsen (ja aikuisenkin) mieli lähtee lentoon.
Liikutuin.

Tekijän saatesanat:

This short movie is to raise awareness of ADD-I in a less comedic way but so that it was still light- hearted. Instead of being very literal with the symptoms of this disorder I tried to represent them in a metaphorical way.

I kept the symptoms quite obvious at the beginning with the pen fiddling and feet tapping as this is the shot of the boy in the ʻreal worldʼ and when he starts to daydream, you are seeing how his brain works. It is an inconsistent clip to show that the brain of a person with ADD-I is very cluttered sometimes and yet it can also be blurred and zoned out at other times. The wall represents the concentration barrier which ʻnormalʼ people would be able to climb up to to the top of because they have the mental ability to do so but this character cannot and becomes angry and stressed out due to his ADD. The field is supposed to resemble him zoning out and losing himself in his own ʻADD worldʼ which is where he goes running to after he becomes to worked up about the wall.

There are also little additions to the film that I have added which I wonʼt be mentioning but if you pick up on them as symbolising ADD symptoms then let me know what you have discovered. 

Jessie Codling

Add ja lapsi

Olen hämmentynyt. Ekaluokkalaisellani mitä todennäköisimmin on add. Näen hänellä päivittäin samat haasteet, joiden kanssa olen itse koko elämäni sinnitellyt. Hän kuvailee itseään sanoilla sählääjä ja hajamielinen. Hän on kömpelö, tapaturmia sattuu päivittäin. Hän vaipuu usein unelmiinsa, koulussa etenkin. Hänellä on aistiyliherkkyyksiä, kaksi päivää sitten saatu pikkunaarmu sattuu edelleen ihan kamalasti, sukan saumat painavat sietämättömästi, videopelit ja telkkari saavat pollan ihan ylikierroksille.

Iltaisin nukahtaminen on usein hankalaa ja pää alkaa tyynyyn painuessaan helposti vilistä "pahoja ajatuksia", etenkin, jos virikkeitä on ollut päivän aikana edes tipan verran liikaa. Rauhoittumiseen tarvitaan aikuisen apua. Nämä ovat kaikki piirteitä, joihin meillä kotona on totuttu, ne huomioidaan ja niiden kanssa myös pärjätään. Perhe-elämä eletään niin, että tällainenkin kaveri voi hyvin. Elämä pidetään leppoisana, sehän sopii äidillekin. Ja lapsi voi hyvin.

Koulussa opettaja sanoo lapsen olevan mielikuvituksekas. Ah niin herkkä. Taiteellinen. Hajamielinen ja poissaoleva, kyllä, mutta normaalin rajoissa selvästikin, koska hänellä ei ole suuria oppimisvaikeuksia. Sentään. Ei ole kyse siitä, että yltääkö hän omien kykyjensä tasalle, vaan siitä, sopiiko hän normeihin. Partaveitsenterävä ja nokkela lapsukaiseni sinnittelee luokan viimeisten joukossa, ja on siis täysin normaali. Ja kuulkaa: minulle on ihan yksi ja sama, tuleeko niitä kymppejä vai kutosia, kunhan lapsi vain ei turhautuisi koko ajan.

Ja nyt se syy, miksi olen hämmentynyt: adhd:n hoidossa painotetaan varhaista puuttumista. Sitä, että toimitaan ajoissa, ettei lapsen itsetunto vaurioidu. Kuntoutetaan aistiyliherkkyyksiä pienillä, kun se kuntoutus näihin pieniin kerran parhaiten tepsii. Mutta: diagnostiikkaan vaaditaan se, että lapsella on merkittäviä vaikeuksia vähintään kahdessa paikassa, koulussa ja kotona. Nyt meillä on tilanne, jossa me tiedämme ja tunnemme lapsemme haasteet, me toimimme niiden mukaan, ja elämä sujuu. Ei siis vaikeuksia kotona. Koulussa lapsi pärjää; hän on älykäs ja rauhallinen, ja vaikka haasteita onkin, ne eivät pistä mitenkään tikulla silmään. Hän on hiljaa paikallaan. Ei siis luokan ongelmatapaus.

Lapsemme ei tule saamaan diagnoosia, koska hänellä ei ole "ongelmia". Kuitenkin, minä tiedän, että hänellä on neuropsykiatrinen ominaisuus, joka vaatii häneltä jatkuvaa ponnistelua. Minusta tuntuu, kuin lapsen sisällä tikittäisi aikapommi, ja se päätyy siihen, että tilanne räjähtää kerralla, kun koulun haasteet kasvavat viimein liian suuriksi. Ja se hetki on se, kun me todennäköisesti tulemme saamaan apua. Mutta se on turhauttavaa. On turhauttavaa odottaa sitä hetkeä, että lapsen ongelmat ylittävät huomiorajan. Minusta hoitoa pitäisi saada ennen kuin ongelmat ylittävät huomiorajan.

Ugh. En ole luovuttanut, mutta vedän henkeä, ja muistan myös olla onnellinen siitä, että ongelmat eivät ole niin suuria, etteikö lapsi pärjäilisi. Me pärjäillään, kyllä vaan. Mutta toivotaan silti, että ei vain pärjäiltäisi, vaan menisi jopa hienosti.

Maalia päin

Minun ekaluokkalaiseni pelaa koulussa liikuntatunneilla jalkapalloa, on pelaillut futista päiväkodista asti. Se on ollut ihan ok-hauskaa. Mutta nyt se on muuttunut oikeasti kivaksi.

Lapseni eteen avautui aivan uusia näköaloja tässä joku aika sitten, kun opettaja liikuntatunnilla huikkasi hänen nimensä ja selitti selväsanaisesti erään aika oleellisen asian. Voitteko kuvitella, miten lapsi hämmästyi, kun hän kuuli, että oma puoli ei tarkoitakaan sitä, että sinne yritetään saada maali?

Tyttö on nämä vuodet pelannut ja pelannut, sinnikkäästi omaa maalia kohti, ja välillä onnistunut hienosti. Harmi kyllä kaikki onnistumiset palkittiin tuuletusten sijaan perusteellisella mulkoilulla. Pelaaminen on ollut aika lailla hämmentävää. Ainoa, joka lapsestani pelikentällä tykkäsi, oli vastapuolen maalivahti, sillä tyttäreni on hyvä pakki ja torppasi näppärästi oman puolensa hyökkäyksiä.

Hurraa tarkkanäköinen ope!
Nyt olen saanut kuulla, että "Äiti, mä tein maalin!" "Me onnistuttiin pelissä!" "Olin ainoa tytöistä, joka pärjäsi pojille!"

Joten jos tämän luet, opettaja tai vanhempi, niin tässäpä taas uusi esimerkki siitä, että mikään ei ole itsestäänselvää. Tämä on myös esimerkki siitä, miten sinnikäs adhd-lapsi joutuu olemaan, kun sinnittelee muiden lasten mukana. Joskus käy näinkin onnellisesti, pulmat ratkeavat yhtäkkiä, kun vain joku huomaa. Siihen tarvitaan aikuinen, joka näkee.

Adhd, tämä uusi ilmiö

Minua niin ärsyttävät nämä joka nettikeskusteluun sikiävät kommentit siitä, miten adhd on keksitty nykyajan "sairaus", ja siitä kärsivät lapset ovat
a) ihan tavallisia vilkkaita lapsia, joita vanhemmat eivät vain osaa kasvattaa tai
b) huonojen vanhempien pilaamia muksuja. Ja lääkityshän luonnollisesti on sitä varten, että nämä laiskat vanhemmat tahtovat huumata lapsensa hiljaisiksi. Että lisääntyneet adhd-diagnoosit johtuvat vain siitä, että vanhemmuus on nykyään niin hukassa. Hohhoijaa! Up yours, sanoisin, jos en olisi niin mukava ihminen.

Otetaanpa pieni sukuhistoriikki tähän väliin. Olen aika selkeästi perinyt adhd-geenini molemmilta vanhemmiltani, mutta tarkastellaanpa tässä isäni sukua.
 

Isoisoisäni oli legendaarinen hahmo paikkakunnalla. Tunnettu bisnes- peli- ja kauppamies, jolla ei raha kauaa käsissä pysynyt, ja joka jätti arkiset maanviljelyshommat usein vaimolle ja itse reissasi markkinoilla ympäri Suomea. Hänen ympärillään oli aina vauhtia ja tapahtumaa, ja väkijuomatkin maistuivat. Supliikki oli mainio ja hanuri soi. Hauska ja lämminhenkinen, pidetty veijari tämä isoisoisäni, vaikka ei aina ihan käytännön ihminen ollutkaan.

Isoisäni taas oli uuttera maanviljelijä. Hän halusi lapsesta asti maanviljelijäksi, eikä mihinkään lukuammattiin. Jos sana ikiliikkuja voi kuvata ihmistä, olisi isoisäni ollut juuri sellainen. Hän hoiti yksin kaikki maatilan hommat, kävi sen jälkeen urheilemassa ja iltaisin osallistui aktiivisesti politiikkaan ja neljän paikalliseuran pyörittämiseen. Perhearkeen hän ei juuri ehtinytkään mukaan. Paikallaan hän ei ollut hetkeäkään, vielä vanhanakin hän uutisia katsoessaan keikkui koko ajan ees ja taas.

Oma isäni ei viihtynyt koulussa. Kiinnostavista aineista tuli hyvät numerot, mutta suurin osa aineista ei ollut kiinnostavia. Muutama ammattikoulutus aloitettiin ja lopetettiin kesken. Lopulta löytyi yrittäjyys luovalta alalta, jossa hän sai tehdä itse omat aikataulunsa ja olla oma pomonsa. Arjessa on silti välillä haasteita, nykyaikana yrittäjyys kun on aika erilaista, kuin vielä muutama vuosikymmen aiemmin.

Sitten tulen minä, joka kuulun tähän ketjuun, erilaisena kuin muut, mutta silti samanlaisena.

Ja sitten tulee tyttäreni: fiksu lapsi, jonka on välillä vaikea olla koulussa, kun aistiyliherkkyydet häiritsevät olemista. Kiltti lapsi, joka ei aina pysty nukkumaan ollenkaan. Reipas lapsi, jota saattavat poikkeamat kouluarjessa joskus jännittää niin paljon, että koulunkäynti muuttuu täysin mahdottomaksi.

Olen välillä leikkinyt ajatusleikkiä, että mitäpä, jos nämä vauhdikkaat isoisäni elelisivät lapsuuttaan nykypäivänä? Maatalousyhteiskunnassa tehtiin käytännön töitä, joihin purkaa tarmonsa, eikä koulun penkillä ollut pakko venyä. Maatalon pojalle oli eduksi olla menevä ja aikaansaapa. Vaimot ja piiat pitivät huolen arjen sujuvuudesta ja luonnon kiertokulku asetti raamit työelämälle. 1910-luvulla syntynyt menevä ja käytännönläheinen poika löysi kyllä paikkansa, mutta miten se onnistuu nykyajan tietoyhteiskunnassa?

Ah, niin, ja nämä nykyajan lääkkeet. Kultaisina vanhoina aikoina lapsia lääkittiin lääkkeillä, joissa oli heroiinia ja morfiinia (yskänlääkkeet, joita oli joka lääkekaapissa) sekä amfetamiinia (mm. suosittu särkylääke Hota-pulveri). Oopiumia sai ostaa kulkukauppiailta eri vaivoihin, ennen kuin apteekkijärjestelmä vakiintui, ja kokaiini oli hyvä tapa vieroittautua tupakanpoltosta. Että jos puhutaan nykyajan huumelääkkeistä, niin kannattaapa tuota vähän tutustua historiaan. Pieni annos metyylifenidaattia on vain pieni annos metyylifenidaattia, se ei huumaa lasta, vaan ainoastaan auttaa lapsen aivoja toimimaan samaan tapaan kuin muidenkin lasten aivot toimivat.

Hoito alkuun

Se oli metka kokemus, olla omiensa parissa. Ihmisten, jotka näkevät meitä päivittäin. Tällaisia, jotka säntäävät myöhässä paikalle kiljuen, että ollaanko nyt kolmannessa vai neljännessä kerroksessa, ja jotka ovat jo yrittäneet mennä puoliväkisin sisälle ihan väärään rakennukseen.

Ensimmäinen käyntini ei sisältänyt tutkimuksia, vaan sosiaalityöntekijän suorittaman hoidonaloitushaastattelun, johon lääkäri (neurologi? psykiatri? en tiedä vielä) voi perehtyä etukäteen ennen ensimmäistä lääkärikäyntiäni tuolla yliopistollisella. Olen jo saanut diagnoosin, joten sitä kuulemma ei enää lähdetä tekemään, vaan aloitetaan suoraan miettimällä, miten minua voisi hoitaa. Hoitaa!

Stressasin ihan turhaan niitä kieli poskella täytettyjä kaavakkeita, koska kuulemma suurin osa unohtaa ne joka tapauksessa kotiinsa, ja siksi tuo haastattelu. Aika vapauttava pointti. Haastattelussa käytiin läpi historiani, nykyhetkeni ja elämäni haasteet. Toiveeni. Haaveeni. Se oli aika valaisevaa, vaikka luulen, että en ollut se oikea henkilö vastaamaan ihan kaikkeen. Se oikea henkilö vastaamaan esimerkiksi kysymykseen arkemme haasteista olisi ollut mieheni, joka ottaa vastaan, sopeutuu, kestää ja usein ymmärtääkin. Ja silti tykkää. Hullu mies!

Elämänkaarihaastattelu sai minut myös ymmärtämään, miten onnekas loppujen lopuksi olen keskittymishäiriöni kanssa. Ihan hannuhanhi. Ensinnäkin, aivoni ovat järjestyneet add:sta huolimatta niin, että minulla ei ole ongelmia luetun tekstin kanssa, ja toiseksi, olen rauhallinen, pään sisäistä kuhinaahan ei kukaan näe päälle päin. Ihan kohtuullisen hyviä ominaisuuksia koulumaailmaan, joka kuitenkin hyvin pitkälle määrittää sen, miten elämä itse kullakin lähtee käyntiin. Kolmanneksi, olen päässyt koulutuksen porsaanrei'istä läpi kivuttomasti, sillä alkuopetukseni pienessä kyläkoulussa oli luontaisesti sopeutettua ja taideopetus aikuisiällä myös ihan yhtä lailla sopeutettua (kiitos vain te monet ymmärtäväiset opettajani, jotka annoitte armoa niin, että sain kurssini hyväksytyiksi).

Neljänneksi se, että tapasin mieheni, joka on jämpti ja ymmärtäväinen kaveri, ja antanut elämääni lainaselkärangan jo viimeiset kuusitoista vuotta. Ja viidenneksi lasken sen, että ylipäätään olen pääsemässä hoidon pariin. Tämä on perinnöllinen ongelma, ja olen sukuni vähiten ongelmaisia keskittymishäiriöisiä, ja silti (siksi?) ainoa, joka on hakemassa ja saamassa hoitoa.

Se on huutava vääryys, ja jos pystyn, yritän tehdä asialle jotain. Ehkä sekin auttaa, jos ja kun kerron avoimesti, että mitä ja koska ja milloin ja miten ja mitä hyötyä minulla on ollut. Suut ja korvat vaan täyteen, niin ehkä jokin pieni aivosolu aktivoituu toimintaan ja saa jelppiä.

Pää sekaisin shoppailemalla

Lastenkasvatus on aika usein sitä, että oppii virheistään. Sitä kuvittelee hetken olevansa tilanteen tasalla ja sitten saa taas muistutuksen siitä, että voisihan sitä olla fiksumpikin.

Meillä tässä viime viikolla ekaluokkalainen oli aamulla sairas. Kahdeksaan olisi pitänyt mennä kouluun, mutta lapsi horjahteli kalpeana ja valitteli pahoinvointia. Seisoi pytyn äärellä tippa silmässä. Kotipäivähän se sitten oli, ei tuollaista olisi kouluun voinut laittaa.

Päivän mittaan olo alkoi parantua. Ruoka maistui ihmeen hyvin vatsatautiseksi. Äitisalapoliisi alkoi tutkailla asiaa tarkemmin, ja selvisi, että lapsi ei juuri ollut nukkunut koko yönä. Kuulemma pää oli vilissyt ajatuksia, eikä niitä saanut hidastumaan. Ei pahoja ajatuksia, ihan tavallisia, mutta hurjan vauhdikkaita. Jaha, selvähän se sitten on, että aamulla on huono olo, jos ei kerran nuku.

Opettajalta kyselin, että mitäpä sinne kouluun mahtaa kuulua, kun lapsen pää on niin kierroksilla, ettei unta saa. Ei mitään erityistä, kuulemma. Ja sitten viimein alkoi raksuttaa: illalla tehtiin ostoskeskusreissu. Meidän perheen tyyliin ravattiin paikasta toiseen ja ihmeteltiin vaihtoehtoja eessuntaassun ja kiirekin siinä taisi olla. Tavaroita oli sen sata, ja värejä, muotoja, kylttejä, kuulutuksia, huutavia vauvoja. Ja vaikka kuinka oltiin ajoissa iltapalalla ja ajoissa pedissä ja iltasadutkin rauhassa luettuina, niin eipä tuo shoppailukierroksen tuoma ärsyke-overload mihinkään liuennut. Aivoilla riitti sulateltavaa koko yöksi.

Lopulta allekirjoittanut hogasi, että ihan samanlaisen yönhän sitä taisi viettää itsekin kuin lapsensa. Ding-dong-bling-blong, meillä ei enää ikinä käydä illalla kaupassa.

Mikä on add? II (Oma tarinani)

Huomaan, että tämänkertaisen blogitekstin kirjoittaminen onkin vaikeampaa, koska minun pitäisi jatkaa vanhasta aiheesta. Olen vitkutellut ja minua haluttaisi kaameasti aloittaa uusi aihe. Mutta etsitäänpä uusi tulokulma (oma tarina!) ja sinnitelläänpä nyt vähäsen.

Minä olin kiltti ja hiljainen tyttö, joka oppi omin päin lukemaan nelivuotiaana. Kukaan ei ikinä olisi tullut ajatelleeksi, että minulla olisi keskittymisongelmia, päin vastoin, minähän keskityin liikaakin, aina nenä kirjassa! Laiskuushan siinä oli ongelmana, huonekin aina kasojen peitossa. Olin oudosti kaksijakoinen, hyvin herkkä kaikenlaisille ympäristön vaihteluille, mutta silti rakastin vauhtia ja vaaraa. Aina tuntui kipua jossakin kohtaa, uni ei tullut ikinä ajoissa ja peloista olisi jakanut kymmenelle pikkutytölle. Olin äärimmäisen ujo ja arka. Toisaalta taas riehuin poikajoukossa, pelasin jalkapalloa, kiipeilin puissa ja hypin katoilla. Olin luokan ainoa tyttö, jolla oli luunmurtumia ja tikkejä. Olin hyvin näsäviisas ja pikkuvanha, möläyttelin joskus ajattelemattomuuttani mitä sattuu ja sain aikuisetkin hiiltymään.

Alakoulussa

Pikkukoululaisena en aina istunut pulpetissa. Välillä istuin pöydän alla, koska minua jännitti, ja välillä seisoin nurkassa, koska en osannut olla hiljaa. Minulla oli kuitenkin paljon onnea matkassani, sillä aloitin koulunkäyntini pienessä kyläkoulussa. Meitä ekaluokkalaisia oli yhteensä vain kolme. Opettaja oli lämmin ja hoksaavainen ihminen, joka järjesti minulle aina vähän ylimääräistä puuhaa, että pysyin sopivan kiireisenä eikä toisaalta taas koskaan epäröinyt ottaa syliin arkailevaa tyttölasta. Näillä keinoin koulu alkoikin mukavasti. Sen aikaisessa ruksitodistuksessa kerrottiin, että osasin kyllä toimia hienosti itsenäisesti, mutta minulla oli vaikeuksia olla ryhmässä, huolehtia koulutavaroistani ja sietää pettymyksiä. (Sama arvio pätee edelleen!)

Jälkikäteen ajatellen olikin todella onnekasta, että sain olla ensimmäiset kaksi kouluvuottani pienessä porukassa. Sen jälkeen muutin monesti koulua, enkä usko, että opettajat ehtivät tuntea minua sen enempää kuin minä heitä. En vaivannut ketään ja pärjäsin hyvin. Minulla oli ja on edelleen vahva kuvamuisti ja pystyn omaksumaan tietoa helposti yhdelläkin lukukerralla. Tunnilla en juuri kuunnellut, eikä minun tarvinnutkaan. Pärjäsin joka tapauksessa. Useimmiten hutaisin läksyt läpi tunnin alussa samalla, kun opettaja kokoili tavaroitaan.

Alakoulun loppuun ehdin kuitenkin saada kokonaiseksi kahdeksi vuodeksi opettajan, joka oppi tuntemaan minut ja sai minut lopulta uskomaan olevani ihan erityinen. Hän arvosti eniten juuri niitä asioita, jotka olivat vahvuuksiani: ainekirjoituksessa kehittelemiäni hurjia tarinoita, taitavia kuviksen töitäni ja sitä, miten uskalsin olla porukan erilainen. Ja vaikka hän joutui taistelemaan kanssani lintsailun, kouluun ehtimisen, karmean huolellisuudenpuutteen ja jatkuvan hajamielisyyteni vuoksi, onnistui hän kuitenkin takomaan minulle vahvan itseluottamuksen. Kaiken ei aina tarvinnutkaan mennä putkeen, olinhan taiteilijaluonne. Siitä oli hyvä lähteä yläkoulua ja miksei koko loppuelämää kohti.

Yläkoulu

Yläkoulussa sitten vain kävi niin hassusti, että kukaan ei tiennyt, että olin taiteilijaluonne. Pitivät ylimielisenä kakkiaisena, joka ei antanut opiskelurauhaa toisille, vaikka itse osasi, eikä viitsinyt tulla edes kouluun ajoissa, jos tuli ollenkaan. Joku opettaja vei riitoja rehtorin kansliaan ja siellä sitten tulikin oltua usein ihmettelemässä, että mistä se opettaja nyt suuttui. Poissaoloni lisääntyivät. Numeroni romahtivat ihan vain vitutuksesta ja surusta. Olin ahdistunut ja pakenin uppoutuen kirjojen maailmaan, kännipäissä heilumiseen ja poikien kanssa sekoiluun. Näissä olinkin erityisen taitava. Loppujen lopuksi kuitenkin tulin koulun suhteen järkiini ja otin projektikseni näyttää kaikille (erityisesti opettajille), miten väärässä olivat suhteeni olleet. Suurta vaivaahan minun ei siihen tarvinnut nähdä. Numeroni kipusivat taas ylös, sain stipendin ja jatkoin lukioon. Kukaan ei koskaan tullut pysähtyneeksi kohdallani ihmettelemään, olihan murrosiän oikkuja nähty ennenkin. Sitä paitsi olin tosi söpö ja lutuinen, eikä sitä tuntunut lainkaan himmentävän koulun ulkopuolella jatkunut itsetuhoinen käytös, joka ei voinut olla tihkumatta aikuistenkin korviin.

Lukio

Lukiota jaksoin käydä vuoden verran. Aluksi minusta oli hauskaa yrittää saada täydet pisteet joka kokeesta ja leikkiä täydellistä opiskelijaa. Minulla oli tuolloin hyvin tunnollinen poikaystävä, jota apinoin. Teimme yhdessä läksyjä! Jaksoin leikkiä tätä jonkin aikaa. Sitten palasin tuttuun kaavaan: lintsailin paljon, jätin läksyt tekemättä, luin kokeisiin edellisenä yönä jos ollenkaan. Unelmoin tunnilla omiani ja piirtelin vihkoihin. Pärjäsin näilläkin keinoin kärkijoukossa ja katselin pitkin nenänvarttani koulussa puurtajia. Sitten kävi niin, että jaksoin yhä huonommin motivoitua pulpetissa nököttämisestä ja harkitsin joko karkaamista vapaaehtoistyöhön Afrikkaan tai lukion keskeyttämistä. Nyt viimein numerotkin alkoivat väistämättä hiipua, sillä opiskelussa olisi ihan oikeasti pitänyt jo nähdä vaivaakin. Hain myös päähänpistona kesken lukion taidekorkeakouluun. Minut otettiin, yllätyksenä kaikille, erikoistapauksena sisään, vaikka olinkin keskenkasvuinen. Joten heihei tallukat. Ja tylsä poikaystävä. Suuri taiteilija lähtee nyt.

Korkeakoulussa

Olin heti alkuun vaikeuksissa. Olin aina ollut ujo ja kömpelö ihmisten kanssa, ja nyt luokkatoverini olivat isoja, taitavia, vieraita aikuisia. En uskaltanut puhua heille. En uskaltanut mennä ruokalaan, koska pelkäsin, etten selviydy linjastoista enkä sosiaalisista tilanteista. Olin viikon syömättä ja puhumatta ja opettelin sen sijaan polttamaan tupakkaa, kunnes luokkatoverini heräsivät tilanteeseen. Minua otettiin kädestä kiinni, talutettiin niiskuttavana ruokalaan, neuvottiin linjastoissa ja istutettiin viereen. Ja sen jälkeen olin luokan siipien suojissa. Sujahdin sujuvasti opiskelijaelämään ja juhlin, tanssin ja remusin muutaman eliniän tarpeiksi. Olin villi! Olin vapaa!

Opiskelu oli kuitenkin jatkuvasti tuskallista ja alisuoriuduin kaikista paitsi lempikursseistani. Sairastuin masennukseen ja paniikkihäiriöön. Kävin terapiassa ja valmistuin lopulta, osin loistavin arvosanoin, osin rimaa hipoen. Ihmettelin, mikä minua vaivaa, ja etsin syytä ajoittain levottomasta lapsuuden perhe-elämästä. Välillä uskoin olevani maanis-depressiivinen, mutta kun tuntui, että olin yhtä aikaa sekä maaninen että depressiivinen. Joka tapauksessa nyt olisi suunnattava työelämään ja se oli ajatus, joka lamautti minut kauhulla.

Työelämässä

Minun oli niin vaikea kuvitella itseäni työelämään, että päätin vaihtaa alaa ja sainkin tutuntuttujen kautta työtä kuumalta uusmedia-alalta. Sinne otettiin, kunhan vain oli tarpeeksi viileä tyyppi ja minähän olin. En kuitenkaan päässyt hankaluuksistani eroon. Tietokoneella istuminen oli vaikeaa. En kyennyt tekemään työtehtäviäni aikataulussa, koska en kyennyt tekemään päätöksiä. En pystynyt keskittymään kunnolla avokonttorissa, vaan ajatukseni katkeili jatkuvasti. Projektit valmistuivat viime tipassa tai myöhässä ja huolimattomuusvirheitä täynnä. Olin hyvä, loistavakin nopeissa ja suurpiirteisissä suunnitteluprojekteissa, mutta mikään pitkäjänteisempi työ oli suossa juoksemista.Yritin kovasti, ahdistuin, valvoin öitäni. Olin sairauslomilla ja stressilomilla. Kunnes viimein jäin äitiyslomalle ja suuntasin ihan uusiin haasteisiin.

Perhe

Minulla on monesti ollut hyvä tuuri elämäni ihmisten suhteen, ja mieheni kohdalla ihan erityisen hyvä. Voitteko kuvitella, että hän rakastui tyttöön, joka ajatuksissaan niisti nenänsä hänen paitaansa? Ja jonka kämpässä haisi niin pahalta, että hän heti ensi töikseen pesi kuukausien tiskit?

Hän antanut minulle turvallisen peruskallion, jota vasten polkea jalkaa sekä fiksun aikuisen mallin, jota vastaan kapinoida (ja kuitenkin samalla ottaa sitä mallia). Yhdessä me myös perustimme perheen ja saimme kaksi hienoa mukulaa. Hoivausviettihän minulla on aina ollut vähän ylikehittynyt, mikä on näkynyt lemmikkien määrässä ja vaikeutena olla tekemättä sitä vauvaa tai vaikka kymmentä heti kun se teoriassa oli mahdollista. Jaksoin kuitenkin kuunnella tässä miespuolista järjen ääntä.

Äitiydessä on se hieno puoli, että se on pitkälti vaistonvaraista, ja vaistot minulla onneksi toimivat ihan niin kuin pitääkin. Siitäkin on hyötyä, etten ole erityisen impulsiivinen, vaan olen adhd-vanhemmaksi varmaankin harvinaisemman tyyppinen viilipyttyvanhempi. Minua ei ihan helposti saa hetkahtamaan raivareilla, hyökkäyksillä eikä mökötyksillä. Uskon olevani hyvä, herkkävaistoinen äiti. Jossakin asiassa olen todellakin hyvä! En täydellinen, mutta hyvä.

Yrittäjyys

Tällä hetkellä lapset ovat jo niin isoja, että minun on korkea aika löytää taas tieni työelämään. Olen aloittanut yrittäjänä, mutta kaikki vanhat vaikeuteni ovat taas nousseet pintaan. Jokainen työpäivä päättyy pettymykseen, kun vertaan sitä, mitä olisin halunnut tehdä ja sitä, mitä sain aikaiseksi.

Jatkuva seinää päin käveleminen uuvuttaa. Olen myös häpeissäni: miten aikuinen, fiksu ihminen voikin olla pikkulapsen tasolla niin monessa asiassa? Tähän kohtaan sainkin add-diagnoosin. Minulla oli valtavasti odotuksia sen suhteen, miten lääkityksen avulla saisin työelämäni ortninkiin. Mutta nyt mennään näillä. Huokaus, huokaus, huokaus. (Juuri nyt ei irtoa tahdonvoimaa uhkuvaa leijonankarjaisua.) Yrittäminen kuitenkin olisi luonteva työmuoto, koska ryhmässä toimiminen tuntuu olevan heikko kohtani. Vaan niin on myös työarjen strukturoiminen omin päin. Tuntuu, että on loputtoman paljon opittavaa siitä, miten parhaiten toimia juuri näillä aivoilla.

Mutta ehkäpä jotakin apua on tiedossa: uusi kirjani saapui Amazonilta, tämä! Kohta olen uppeluksissa ja uuden tiedon lumoissa!
Non-drug Treatments for ADHD
En pysy pöksyissäni!