Tähtenä

Voi pojat, pääsin sanomalehteen. Harvinainen tapaus se. En näistä adhd-asioista tosin, vaan tylsemmistä aiheista. No, joka tapauksessa, sovittiin toimittajan kanssa, että haastatellaan tällä viikolla ja siihen pisteeseen se toistaiseksi jäikin, tarkennusta odottelemaan (niin luulin).

Eilen aamulla sitten huljuttelin itseäni tyytyväisenä suihkussa, ja puhelin soi. Annoin soida. Puhelin soi taas. Onpas joku itsepintainen. Lotistelin vastaamaan, ja puhelimesta kuului hitusen närkästynyt ääni: - Missä olet? Haastattelu alkoi puoli tuntia sitten.

Hip hei, niinpä tietysti! Kaahasin yläkertaan, vedin ensimmäisenä käteen sattuneet kissankarvaiset ja ruttuiset rytkyt päälleni, sudin hopulla vähän ripsiväriä ripsien suuntaan (valitettavasti ei ihan ripsiin, huomasin perillä) ja säntäsin juoksuun. Kymmenkunta minuuttia kaahausta ja olin perillä. Siellähän ne sitten istuivat napakassa ojennuksessa muut haastateltavat, ryhmäkuvaa odottelemassa. Ja sitten olin minä: hikinen, punainen, läähättävä. Takkuinen, pörröinen, kissankarvainen. Säntäilevä ja levottomasti vitsaileva. En varmaan napakkaa nähnytkään. No niin. Etsi kuvasta se, joka ei kuulu joukkoon. Nappasin kainalooni pehmolelun ja yritin parhaani mukaan piiloutua sen taakse.

Kuvauksen jälkeen toiset jo poistuivat kiireesti ja jäin ilman taustatukea haastatteluun. Ehkä heidän ei olisi kannattanut tehdä niin. Olin sellaisilla kierroksilla, ettei puheesta oikein ollut tulla loppua, ja harkintakin taisi unohtua lähtökiireissä kotiin. Projektiin liittyvien turinoiden ohessa kuvailin kotini sekamelskaiseksi, itseni sählääjäksi ja käveleväksi kaaokseksi, joka ei oikeastaan tehnyt koko projektissakaan yhtään mitään. Napsakoita osumia saada moni muukin seikka. Muun muassa vanhemmistani veistelin tavalla, jonka lempeä ironia ei ehkä välity painetussa sanassa. Taisin jossain välissä vähän liiotella ja jossain narratakin. Toimittaja hihitteli lähes koko haastattelun ajan, ja minä toivon hartaasti, että piristin hänen päiväänsä sen verran, ettei hän julkaisisi ihan kaikkea. Kuulemma voitaisiin tehdä vielä toinenkin juttu. Ihan vaan minusta. In your dreams, babe. Tai sitten kirjeitse. Kirjeitse olen ihan järkevä.

Hoito alkuun

Se oli metka kokemus, olla omiensa parissa. Ihmisten, jotka näkevät meitä päivittäin. Tällaisia, jotka säntäävät myöhässä paikalle kiljuen, että ollaanko nyt kolmannessa vai neljännessä kerroksessa, ja jotka ovat jo yrittäneet mennä puoliväkisin sisälle ihan väärään rakennukseen.

Ensimmäinen käyntini ei sisältänyt tutkimuksia, vaan sosiaalityöntekijän suorittaman hoidonaloitushaastattelun, johon lääkäri (neurologi? psykiatri? en tiedä vielä) voi perehtyä etukäteen ennen ensimmäistä lääkärikäyntiäni tuolla yliopistollisella. Olen jo saanut diagnoosin, joten sitä kuulemma ei enää lähdetä tekemään, vaan aloitetaan suoraan miettimällä, miten minua voisi hoitaa. Hoitaa!

Stressasin ihan turhaan niitä kieli poskella täytettyjä kaavakkeita, koska kuulemma suurin osa unohtaa ne joka tapauksessa kotiinsa, ja siksi tuo haastattelu. Aika vapauttava pointti. Haastattelussa käytiin läpi historiani, nykyhetkeni ja elämäni haasteet. Toiveeni. Haaveeni. Se oli aika valaisevaa, vaikka luulen, että en ollut se oikea henkilö vastaamaan ihan kaikkeen. Se oikea henkilö vastaamaan esimerkiksi kysymykseen arkemme haasteista olisi ollut mieheni, joka ottaa vastaan, sopeutuu, kestää ja usein ymmärtääkin. Ja silti tykkää. Hullu mies!

Elämänkaarihaastattelu sai minut myös ymmärtämään, miten onnekas loppujen lopuksi olen keskittymishäiriöni kanssa. Ihan hannuhanhi. Ensinnäkin, aivoni ovat järjestyneet add:sta huolimatta niin, että minulla ei ole ongelmia luetun tekstin kanssa, ja toiseksi, olen rauhallinen, pään sisäistä kuhinaahan ei kukaan näe päälle päin. Ihan kohtuullisen hyviä ominaisuuksia koulumaailmaan, joka kuitenkin hyvin pitkälle määrittää sen, miten elämä itse kullakin lähtee käyntiin. Kolmanneksi, olen päässyt koulutuksen porsaanrei'istä läpi kivuttomasti, sillä alkuopetukseni pienessä kyläkoulussa oli luontaisesti sopeutettua ja taideopetus aikuisiällä myös ihan yhtä lailla sopeutettua (kiitos vain te monet ymmärtäväiset opettajani, jotka annoitte armoa niin, että sain kurssini hyväksytyiksi).

Neljänneksi se, että tapasin mieheni, joka on jämpti ja ymmärtäväinen kaveri, ja antanut elämääni lainaselkärangan jo viimeiset kuusitoista vuotta. Ja viidenneksi lasken sen, että ylipäätään olen pääsemässä hoidon pariin. Tämä on perinnöllinen ongelma, ja olen sukuni vähiten ongelmaisia keskittymishäiriöisiä, ja silti (siksi?) ainoa, joka on hakemassa ja saamassa hoitoa.

Se on huutava vääryys, ja jos pystyn, yritän tehdä asialle jotain. Ehkä sekin auttaa, jos ja kun kerron avoimesti, että mitä ja koska ja milloin ja miten ja mitä hyötyä minulla on ollut. Suut ja korvat vaan täyteen, niin ehkä jokin pieni aivosolu aktivoituu toimintaan ja saa jelppiä.

Aikainen lintu se madon nappaa ja muuta soopaa

Ei vaan jaksa odottaa. Mitään. Ikinä. Sitä voisi luulla, että kärsivällisyys kasvaa, kun ikää tulee, mutta ei se auta. Viet lapsesi yhtä usein kouluun myöhässä kuin itse aikanaan myöhästyit koulusta, sillä kammoat tilannetta, että odottelisit koulun pihalla jotain tapahtuvaksi. Ja toisekseen sytyt eloon ja lähtötoimintaan vasta, kun myöhästymisen uhka on jo ilmassa. Niin vain käy.

Lääkäriltä. Junasta. Työkeikoilta. Tapaamisista. Jos et myöhästy, tulet viime tipassa, juosten. Kiireen hurma on koukuttavaa, kun taas paikallaan odottaminen kiduttavaa. Lähdön lähestyessä häslätään kiireessä, unohdutaan sivuraiteille ja kellonviisarit tikittävät kohti katastrofilukemia. Ja se on aina yhtä noloa. Yrität selittää ystävillesi, ettei se johdu siitä, ettetkö arvostaisi heitä. Myöhästyt myös huipputärkeistä menoista, kuten omista häistäsi tai rakkaittesi hautajaisista.

Oikeastaan, mitä perusteellisemmin valmistaudut, sen varmemmin myöhästyt, sillä lumoudut valmistelemisesta ja teet siitä taiteenlajin, keksit uusia yksityiskohtia ja mitä enemmän on aikaa valmistautumiseen, on aikaa myös keksiä muuta tekemistä, kuten sellaista, että kammataksesi hiuksesi sinun pitää järjestää koko kaappi uudelleen, koska lempikampasi on hukassa. Tai että lapsesi tarvitsevat kuviolakkaukset varpaankynsiin. Tai että pitää googlata, kuka keksi kynsilakan. (Inkat koristelivat kyntensä kotkankuvilla. Sen jälkeinen kynsilakan historia on piilossa, mutta 1800-luvulla alkoi keittokirjoihin ilmestyä kynsimaalireseptejä. 1917 alkoi teollinen kynsilakan valmistus, muttei siitä välitöntä hittiä tullut. Kynsilakan käyttöä pidettiin alkuun vähän epäilyttävänä, psykiatrien mielestä kynsilakan käyttö heijasteli itsetuhoisuutta ja oman ruumiin runtelemista. Lisäksi suttuiset naiset saivat kätevästi lakalla likaiset kynnenaluset piiloon.)

Kotona on käyty muutamakin keskustelu siitä, miksi eteisen kellon pitää olla vähintään viisi minuuttia edellä. Sen pitää olla edellä siksi, että se huijaisi minua. Tiedän, että se on edellä, mutta aivoni menevät silti halpaan, koska haluan uskoa, mitä näen. Siksi ryntään matkaan siinä vaiheessa, kun eteisen kellon mukaan olen myöhästymässä, ja näin minulla on viisi ekstraminuuttia aikaa olla myöhästymättä. Se riittää usein.

Tämän add-diagnoosin takia sitä joutuu nyt pohtimaan asioita uudesta näkökulmasta. Nyt tiedän, mikä minut ajaa myöhästelyyn. Se, että tarvitsen lähtökiireen adrenaliinitujauksen toimiakseni tehokkaasti, kuten myös se, että paikoillaan odottelu on niin minusta tylsää, että keksin sujahduksessa sata parempaa tapaa käyttää aikani. Ei se taida siitä sen hyväksyttävämpää tehdä muiden ihmisten silmissä, mutta itselleni se on tehnyt sen, että pelkkien itsesyytösten sijaan olen alkanut nähdä myös tiettyä huumoria tekosissani.

Mikä on add? II (Oma tarinani)

Huomaan, että tämänkertaisen blogitekstin kirjoittaminen onkin vaikeampaa, koska minun pitäisi jatkaa vanhasta aiheesta. Olen vitkutellut ja minua haluttaisi kaameasti aloittaa uusi aihe. Mutta etsitäänpä uusi tulokulma (oma tarina!) ja sinnitelläänpä nyt vähäsen.

Minä olin kiltti ja hiljainen tyttö, joka oppi omin päin lukemaan nelivuotiaana. Kukaan ei ikinä olisi tullut ajatelleeksi, että minulla olisi keskittymisongelmia, päin vastoin, minähän keskityin liikaakin, aina nenä kirjassa! Laiskuushan siinä oli ongelmana, huonekin aina kasojen peitossa. Olin oudosti kaksijakoinen, hyvin herkkä kaikenlaisille ympäristön vaihteluille, mutta silti rakastin vauhtia ja vaaraa. Aina tuntui kipua jossakin kohtaa, uni ei tullut ikinä ajoissa ja peloista olisi jakanut kymmenelle pikkutytölle. Olin äärimmäisen ujo ja arka. Toisaalta taas riehuin poikajoukossa, pelasin jalkapalloa, kiipeilin puissa ja hypin katoilla. Olin luokan ainoa tyttö, jolla oli luunmurtumia ja tikkejä. Olin hyvin näsäviisas ja pikkuvanha, möläyttelin joskus ajattelemattomuuttani mitä sattuu ja sain aikuisetkin hiiltymään.

Alakoulussa

Pikkukoululaisena en aina istunut pulpetissa. Välillä istuin pöydän alla, koska minua jännitti, ja välillä seisoin nurkassa, koska en osannut olla hiljaa. Minulla oli kuitenkin paljon onnea matkassani, sillä aloitin koulunkäyntini pienessä kyläkoulussa. Meitä ekaluokkalaisia oli yhteensä vain kolme. Opettaja oli lämmin ja hoksaavainen ihminen, joka järjesti minulle aina vähän ylimääräistä puuhaa, että pysyin sopivan kiireisenä eikä toisaalta taas koskaan epäröinyt ottaa syliin arkailevaa tyttölasta. Näillä keinoin koulu alkoikin mukavasti. Sen aikaisessa ruksitodistuksessa kerrottiin, että osasin kyllä toimia hienosti itsenäisesti, mutta minulla oli vaikeuksia olla ryhmässä, huolehtia koulutavaroistani ja sietää pettymyksiä. (Sama arvio pätee edelleen!)

Jälkikäteen ajatellen olikin todella onnekasta, että sain olla ensimmäiset kaksi kouluvuottani pienessä porukassa. Sen jälkeen muutin monesti koulua, enkä usko, että opettajat ehtivät tuntea minua sen enempää kuin minä heitä. En vaivannut ketään ja pärjäsin hyvin. Minulla oli ja on edelleen vahva kuvamuisti ja pystyn omaksumaan tietoa helposti yhdelläkin lukukerralla. Tunnilla en juuri kuunnellut, eikä minun tarvinnutkaan. Pärjäsin joka tapauksessa. Useimmiten hutaisin läksyt läpi tunnin alussa samalla, kun opettaja kokoili tavaroitaan.

Alakoulun loppuun ehdin kuitenkin saada kokonaiseksi kahdeksi vuodeksi opettajan, joka oppi tuntemaan minut ja sai minut lopulta uskomaan olevani ihan erityinen. Hän arvosti eniten juuri niitä asioita, jotka olivat vahvuuksiani: ainekirjoituksessa kehittelemiäni hurjia tarinoita, taitavia kuviksen töitäni ja sitä, miten uskalsin olla porukan erilainen. Ja vaikka hän joutui taistelemaan kanssani lintsailun, kouluun ehtimisen, karmean huolellisuudenpuutteen ja jatkuvan hajamielisyyteni vuoksi, onnistui hän kuitenkin takomaan minulle vahvan itseluottamuksen. Kaiken ei aina tarvinnutkaan mennä putkeen, olinhan taiteilijaluonne. Siitä oli hyvä lähteä yläkoulua ja miksei koko loppuelämää kohti.

Yläkoulu

Yläkoulussa sitten vain kävi niin hassusti, että kukaan ei tiennyt, että olin taiteilijaluonne. Pitivät ylimielisenä kakkiaisena, joka ei antanut opiskelurauhaa toisille, vaikka itse osasi, eikä viitsinyt tulla edes kouluun ajoissa, jos tuli ollenkaan. Joku opettaja vei riitoja rehtorin kansliaan ja siellä sitten tulikin oltua usein ihmettelemässä, että mistä se opettaja nyt suuttui. Poissaoloni lisääntyivät. Numeroni romahtivat ihan vain vitutuksesta ja surusta. Olin ahdistunut ja pakenin uppoutuen kirjojen maailmaan, kännipäissä heilumiseen ja poikien kanssa sekoiluun. Näissä olinkin erityisen taitava. Loppujen lopuksi kuitenkin tulin koulun suhteen järkiini ja otin projektikseni näyttää kaikille (erityisesti opettajille), miten väärässä olivat suhteeni olleet. Suurta vaivaahan minun ei siihen tarvinnut nähdä. Numeroni kipusivat taas ylös, sain stipendin ja jatkoin lukioon. Kukaan ei koskaan tullut pysähtyneeksi kohdallani ihmettelemään, olihan murrosiän oikkuja nähty ennenkin. Sitä paitsi olin tosi söpö ja lutuinen, eikä sitä tuntunut lainkaan himmentävän koulun ulkopuolella jatkunut itsetuhoinen käytös, joka ei voinut olla tihkumatta aikuistenkin korviin.

Lukio

Lukiota jaksoin käydä vuoden verran. Aluksi minusta oli hauskaa yrittää saada täydet pisteet joka kokeesta ja leikkiä täydellistä opiskelijaa. Minulla oli tuolloin hyvin tunnollinen poikaystävä, jota apinoin. Teimme yhdessä läksyjä! Jaksoin leikkiä tätä jonkin aikaa. Sitten palasin tuttuun kaavaan: lintsailin paljon, jätin läksyt tekemättä, luin kokeisiin edellisenä yönä jos ollenkaan. Unelmoin tunnilla omiani ja piirtelin vihkoihin. Pärjäsin näilläkin keinoin kärkijoukossa ja katselin pitkin nenänvarttani koulussa puurtajia. Sitten kävi niin, että jaksoin yhä huonommin motivoitua pulpetissa nököttämisestä ja harkitsin joko karkaamista vapaaehtoistyöhön Afrikkaan tai lukion keskeyttämistä. Nyt viimein numerotkin alkoivat väistämättä hiipua, sillä opiskelussa olisi ihan oikeasti pitänyt jo nähdä vaivaakin. Hain myös päähänpistona kesken lukion taidekorkeakouluun. Minut otettiin, yllätyksenä kaikille, erikoistapauksena sisään, vaikka olinkin keskenkasvuinen. Joten heihei tallukat. Ja tylsä poikaystävä. Suuri taiteilija lähtee nyt.

Korkeakoulussa

Olin heti alkuun vaikeuksissa. Olin aina ollut ujo ja kömpelö ihmisten kanssa, ja nyt luokkatoverini olivat isoja, taitavia, vieraita aikuisia. En uskaltanut puhua heille. En uskaltanut mennä ruokalaan, koska pelkäsin, etten selviydy linjastoista enkä sosiaalisista tilanteista. Olin viikon syömättä ja puhumatta ja opettelin sen sijaan polttamaan tupakkaa, kunnes luokkatoverini heräsivät tilanteeseen. Minua otettiin kädestä kiinni, talutettiin niiskuttavana ruokalaan, neuvottiin linjastoissa ja istutettiin viereen. Ja sen jälkeen olin luokan siipien suojissa. Sujahdin sujuvasti opiskelijaelämään ja juhlin, tanssin ja remusin muutaman eliniän tarpeiksi. Olin villi! Olin vapaa!

Opiskelu oli kuitenkin jatkuvasti tuskallista ja alisuoriuduin kaikista paitsi lempikursseistani. Sairastuin masennukseen ja paniikkihäiriöön. Kävin terapiassa ja valmistuin lopulta, osin loistavin arvosanoin, osin rimaa hipoen. Ihmettelin, mikä minua vaivaa, ja etsin syytä ajoittain levottomasta lapsuuden perhe-elämästä. Välillä uskoin olevani maanis-depressiivinen, mutta kun tuntui, että olin yhtä aikaa sekä maaninen että depressiivinen. Joka tapauksessa nyt olisi suunnattava työelämään ja se oli ajatus, joka lamautti minut kauhulla.

Työelämässä

Minun oli niin vaikea kuvitella itseäni työelämään, että päätin vaihtaa alaa ja sainkin tutuntuttujen kautta työtä kuumalta uusmedia-alalta. Sinne otettiin, kunhan vain oli tarpeeksi viileä tyyppi ja minähän olin. En kuitenkaan päässyt hankaluuksistani eroon. Tietokoneella istuminen oli vaikeaa. En kyennyt tekemään työtehtäviäni aikataulussa, koska en kyennyt tekemään päätöksiä. En pystynyt keskittymään kunnolla avokonttorissa, vaan ajatukseni katkeili jatkuvasti. Projektit valmistuivat viime tipassa tai myöhässä ja huolimattomuusvirheitä täynnä. Olin hyvä, loistavakin nopeissa ja suurpiirteisissä suunnitteluprojekteissa, mutta mikään pitkäjänteisempi työ oli suossa juoksemista.Yritin kovasti, ahdistuin, valvoin öitäni. Olin sairauslomilla ja stressilomilla. Kunnes viimein jäin äitiyslomalle ja suuntasin ihan uusiin haasteisiin.

Perhe

Minulla on monesti ollut hyvä tuuri elämäni ihmisten suhteen, ja mieheni kohdalla ihan erityisen hyvä. Voitteko kuvitella, että hän rakastui tyttöön, joka ajatuksissaan niisti nenänsä hänen paitaansa? Ja jonka kämpässä haisi niin pahalta, että hän heti ensi töikseen pesi kuukausien tiskit?

Hän antanut minulle turvallisen peruskallion, jota vasten polkea jalkaa sekä fiksun aikuisen mallin, jota vastaan kapinoida (ja kuitenkin samalla ottaa sitä mallia). Yhdessä me myös perustimme perheen ja saimme kaksi hienoa mukulaa. Hoivausviettihän minulla on aina ollut vähän ylikehittynyt, mikä on näkynyt lemmikkien määrässä ja vaikeutena olla tekemättä sitä vauvaa tai vaikka kymmentä heti kun se teoriassa oli mahdollista. Jaksoin kuitenkin kuunnella tässä miespuolista järjen ääntä.

Äitiydessä on se hieno puoli, että se on pitkälti vaistonvaraista, ja vaistot minulla onneksi toimivat ihan niin kuin pitääkin. Siitäkin on hyötyä, etten ole erityisen impulsiivinen, vaan olen adhd-vanhemmaksi varmaankin harvinaisemman tyyppinen viilipyttyvanhempi. Minua ei ihan helposti saa hetkahtamaan raivareilla, hyökkäyksillä eikä mökötyksillä. Uskon olevani hyvä, herkkävaistoinen äiti. Jossakin asiassa olen todellakin hyvä! En täydellinen, mutta hyvä.

Yrittäjyys

Tällä hetkellä lapset ovat jo niin isoja, että minun on korkea aika löytää taas tieni työelämään. Olen aloittanut yrittäjänä, mutta kaikki vanhat vaikeuteni ovat taas nousseet pintaan. Jokainen työpäivä päättyy pettymykseen, kun vertaan sitä, mitä olisin halunnut tehdä ja sitä, mitä sain aikaiseksi.

Jatkuva seinää päin käveleminen uuvuttaa. Olen myös häpeissäni: miten aikuinen, fiksu ihminen voikin olla pikkulapsen tasolla niin monessa asiassa? Tähän kohtaan sainkin add-diagnoosin. Minulla oli valtavasti odotuksia sen suhteen, miten lääkityksen avulla saisin työelämäni ortninkiin. Mutta nyt mennään näillä. Huokaus, huokaus, huokaus. (Juuri nyt ei irtoa tahdonvoimaa uhkuvaa leijonankarjaisua.) Yrittäminen kuitenkin olisi luonteva työmuoto, koska ryhmässä toimiminen tuntuu olevan heikko kohtani. Vaan niin on myös työarjen strukturoiminen omin päin. Tuntuu, että on loputtoman paljon opittavaa siitä, miten parhaiten toimia juuri näillä aivoilla.

Mutta ehkäpä jotakin apua on tiedossa: uusi kirjani saapui Amazonilta, tämä! Kohta olen uppeluksissa ja uuden tiedon lumoissa!
Non-drug Treatments for ADHD
En pysy pöksyissäni!

Koppi!

Voi kuulkaa, hieno päivä. Aurinko paistaa, pihan ötökät pörräävät ja tuomi tuprauttelee parfyymiä ilmoille! Ehkä ne tekivät niin eilenkin, mutta en tullut huomanneeksi.

Olin varannut täksi päiväksi ajan uudelle omalääkärilleni. Halusin jonkun minua fiksumman ihmisen mielipiteen siitä, miten tässä suossa parhaiten rämmitään. Ja hyvällä tuurilla lääkäri voi sellainen olla. Saavuin sinne juosten ja myöhässä, kuten saavun aina kaikkialle. Päälläni oli paras juhlamekkoni, koska se oli ainoa silittämättä siisti vaate, jonka pyörremyrskynä talon läpi syöksyessäni löysin. Olin siis tyylikäs, vaikka hiukset olivatkin pörrössä ja toisen korkokengän remmi oli auki ja kenkä muljahteli vaarallisesti juostessani remonttityömaan ja hämmästelevien työmiesten ohi kohti terveyskeskusta.

Onnekseni lääkäri oli kuitenkin vielä enemmän myöhässä, eikä minun tällä kertaa tarvinnut aloittaa anteeksipyynnöin ja selityksin, kuten yleensä melkeinpä joka tilanteen aloitan. Annoin lääkärille lapun, jonka olin kirjoittanut täyteen kysymyksiä. Add-päähän kun ei voi aina luottaa näissä asioissa, sillä ihan liian usein asiat ja kysymykset ja sanatkin haihtuvat pois mielestäni, ja muistan ne vasta kun tilanne on jo ohi. Lääkärikäynti meni tosi hienosti tällä tavalla. Pyörin tuolissa ja plarasin papereita samalla, kun lääkäri sai ihan selvän kuvan asioista. Se, että jäikö lääkärin puheista mitään mieleen on sitten ihan oma juttunsa. Joka tapauksessa tämä uusi omalääkärini oli ihana. Olisin halannut häntä, jos en niin inhoaisi kaulailua. Teki silti mieli!

Lopputulos 1: omalääkäri konsultoi puhelimitse erikoislääkäriä, joka ei ihan täysin torpannutkaan adhd-lääkitystä, varsinkaan kun en ole ammattiautoilija. (=Kupsahtamiseni olisi vain minun riskini.)

Lopputulos 2: minut jo kertaalleen hyvästellyt psykiatrini soitti minulle lääkärin vastaanotolle ja kertoi, että oli tehnyt kuitenkin minusta lähetteen keskussairaalaan neuropsykiatrian polille. Hän oli tullut toisiin ajatuksiin sen suhteen, voiko ihmisen jättää yksin ja ilman apua miettimään, miten tarkkaavaisuushäiriön kanssa tullaan toimeen.

Lopputulos 3: iloinen Rulla!