Pohdiskelua

Paljon uutta pohdittavaa. Kaikki on suunnilleen samanlaista, mutta minä olen nyt erilainen. Samanlainen, mutta erilainen. Olenko tämä edes minä? Olen kyllä, vaikka voisi luulla Hamletiksi.

Kävin alkuviikosta kuittaamassa itseni ulos keskussairaalan polilta. Siedän adhd-lääkitystä hyvin. Verenpaineeni olikin nousemisen sijaan pudonnut. Kuulemma niinkin voi käydä, kun stressi alkaa purkautumaan. Mutta siis, nyt kun nuo sydänmutkat on selvitetty, olen tavispotilas, jonka ei tarvitse enää liikkua kunnan palveluita kauemmas. Sopii minulle.

Niin se stressi. Elämäni sana. Minulla on ollut stressioireita niin kauan kuin pystyn muistamaan. Ihan koko elämäni. Joskus katastrofaalisen paljon, joskus vähemmän, mutta aina se on siellä ollut. Pienenä tyttönä sattui mahaan ja sattui päähän. Ei tullut uni. Yökötti. Ja aikuisena sattuu mahaan, ja sattuu päähän. Ei tule uni. Yököttää. Mutta nyt, lääkityksen avulla, ensimmäistä kertaa elämässäni, saatan päästä tästä stressioravanpyörästä ulos. Huh!

Ajateltavaa riittää. Muu perheeni mennä kouhottaa elämässä eteenpäin täydessä sekamelskassa. Vauhtia ja tapahtumia riittää. Päätä lyödään seinään ja sitten seuraavaan seinään ja senkun mennä puksutetaan. Ja sitten minä, tämä suvun rauhallinen ja pärjäävä tapaus, olenkin se, joka nostaa kädet ylös. Antaudun! Lääkitys! Olenko säälittävä lälläri muihin verrattuna? Pohdin tätä lääkärille, ja sain jonkinlaisen synninpäästön.

Sillä tieto lisää tuskaa. Ikinä en ole päässyt siihen, mihin olen pyrkinyt ja mihin mielestäni pystyisin. Aina olen tähdännyt korkealle ja sitten pudonnut alas. Tähdännyt ja pudonnut, tähdännyt ja pudonnut. Kiusallisen tietoisena joka ikisestä mokastani. Ja siitä, miten vähemmän taitavat ihmiset onnistuvat kuitenkin aina paremmin. Olen ollut kateellinen. Ja kerta toisensa jälkeen pettänyt omat odotukseni. Jossain vaiheessa odotukset eivät enää olleet kummoiset. Hyvä jos saan edes jotain valmiiksi.

Ei se, etten ole yliaktiivinen helpota sitä, miten adhd minua on rusikoinut. Kirjainyhdistelmä on muokannut minunkin minäkuvaani lapsesta asti: jospa onnistuisin tällä kertaa? En onnistunut taaskaan.
Mikä minua oikein vaivaa?

Mutta nyt sitten.

Jatkolähetteessäni kuntapuolelle lääkäri totesi, että lääkityksen aloittaminen tarkoittaa usein niin suurta elämänmuutosta, että useimmat hyötyisivät psykoterapiasta kaiken mielenmyllerryksen keskellä. Tämä Hamlet ei ihmettele tuota kommenttia. Sillä ilman lääkitystä oli paljon helpompi työntää pää pensaaseen ja sulkea silmät maailman realiteeteilta. Tämä uusi mielen selkeys laittaa liikkeelle paljon ajatuksia.

Olen utelias!

Mitä kuuluu kaksi viikkoa lääkityksen aloittamisen jälkeen?

Kiitos hyvää.

Ihan ekat lääkepäivät, jep, ne olivat takkuisia. Sivuoireet yllättivät pahan kerran. Mutta jos nyt ihan järkevästi ajattelen, niin ei minun olisi pitänyt yllättyä, koska jos joku saa hämäriä tuntemuksia yhtään mistään niin se olen minä. Kun jotain jännää tapahtuu, niin ah, huimaa, ah, mahaan sattuu, ah, on kumma olo. That's me.

Pahin olo kesti ehkä kolme-neljä päivää. Ja juuri pahimmillaan kirjoitin hiukkasen dramaattisen Lääkitty-postaukseni. Mutta sitten alkoi näkyä valoa. Silti, minuun jäi kumma ahdistusolo, epämääräinen painava ikävä möykky jossain sisuksissa. Siellä se oli, vaikka mielentila olisi ollut mikä. Tunne tuli alkuillasta, kun lääke alkoi menettää voimaansa, eikä sitä päässyt oikein millään pakoon. Minun olisi pitänyt tuplata lääkemäärä viikon jälkeen, mutta epäröin. Koska se, mikä menee ylös, tulee alas, ja mitä enemmän menee ylös, sitä enemmän tulee alaskin. Tuplalääkemäärällä ahdistaa tuplasti. Kai? Näin ainakin järkeilin. Ja mietin allapäin, että olenko kuitenkaan valmis tähän lääkitykseen, jos sillä on tällainen pysyvä vaikutus minuun.

Mutta ei kun vaan kokeilemaan. Ja kas - sinne häipyivät sisusmöykyt. Aika hämmästyttävää. Näin sen sitten kai kuuluu ollakin, kun lääkemäärä on oikea.

Entä sitten se lääkkeen teho, auttaako? 

Lainaan tässä miestäni, joka huudahti joku päivä sitten spontaanisti, että "Kiitos lääke!" Ja sitten katsoi minuun että hupsis, ihan hyvä olit ennenkin, MUTTA.

On tapahtunut tällaista:

Nukun paremmin kuin koskaan.
Ajatuksenikin rauhoittuvat illalla nukkumaan mennessä, eivätkä kiihdytä tahtia puolen yön aikaan, kuten ennen.
Ja siitä seuraa se, että olen aamulla pirteä.
Ja sitten on käynyt niin, että olen valmistautunut ja ollut ajoissa.
On käynyt niin, että olen tuntenut itseni sosiaalisemmaksi.
On käynyt niin, etten uppoa enää sijaistoimintoihin. Ennen luin ruokatauolla pienen pätkän kirjaa ja hups - meni neljä tuntia. Nyt luen sen puoli tuntia ja pystyn lopettamaan.
Olen viimeistellyt ja loppuunsaattanut projekteja.
Kaupassa käyminen ei enää tunnu uuvuttavalta ajatukselta, kuten eivät monet muutkaan arkipuuhat.

Olen myös huomannut, että "yliaistini" on pois päältä. Minulta jää joskus asioita huomaamatta, mikä on aika ennenkuulumatonta. Ennen huomasin ja havainnoin koko ajan ihan kaiken, ja siksi väsyin. Tämä on toisaalta vähän kirpaisevaakin, on kivaa olla tsärppänä ja havaita ihan kaikki heti ja tässä, mutta käsitän, että tämä tsärppyys on myös esteeni. Aivot väsyvät, kun eivät jaksa sulkea ärsykkeitä ulos.

Viikonloppuna olin päivän ilman lääkettä. Se oli opettavaista. Vietin päivän nenä kirjassa ympäristöä paeten, ja olin silti väsynyt kaikesta. Olin entinen itseni. Naps tuosta noin vaan. Ero oli iso, valtavan iso, isompi, kuin olin tajunnutkaan.

Mitä ei ole tapahtunut:

Minulle vaikeimmat jutut eivät edelleenkään ole helppoja. Ne ovat vähemmän vaikeita, mutta eivät helppoja. Akilleenkantapäät ovat edelleen olemassa. Niitä on helpompi hallita, mutta poissa ne eivät ole.

Sekin on tullut huomattua, etten ole huumattu. Ei kerrassaan mitään sen suuntaisia tuntemuksia. Kun lääke toimii, tunnen itseni ihan, no, tavalliseksi. Ihan niin kuin yleensäkin. Ainoa ero on se, että asioita tapahtuu enemmän, minä saan niitä aikaan enemmän. Ja juuri hyvä niin.

Lääkitty

Voi miksei Luoja antanut vähän enemmän kärsivällisyyttä? Ihan edes vähän enemmän? Terve järki, maltillisuus, säntillisyys; näitä tuskin kaipaankaan, mutta kärsivällisyyttä, kiitos. Heti!

Lääkkeen piti vaikuttaa tunnissa. Nyt on mennyt neljä päivää. Ensin sattui päähän. Sitten ahdisti. Nyt en ole nukkunut kahteen yöhön ja olen väsymyksestä tillin tallin. Sen piti vaikuttaa tunnissa!

No joo, joo, vaikuttihan se. Myönnetään. Sain aikaan monia asioita. Mutta nämä sivuoireet, ne laittavat epäilemään. Miten keskityt, kun olet valvonut kolme vuorokautta putkeen? Tai kun tunnet itsesi jänikseksi ajovaloissa? Tai kun tuntuu, että joku naputtelisi lekalla ohimoihin? Tai näitä kaikkia samaan aikaan?

Olen aina ollut lääkevastainen ihminen ja kun kerran olen siihen pisteeseen päätynyt, että otan ilomielin vastaan tällaisen kohulääkkeen, niin kohulääke saisi olla kiitollinen ja palvella hyvin.

Yritän googlata, ja minulle kerrotaan, että oireet menevät ohi päivissä, viikoissa tai sitten eivät ollenkaan.

Google osaa ehdottaa näitä hakutermejä:
Concerta sleeping problems
Concerta anxiety
Concerta side effects

Itse asiassa Google osaa ehdottaa niin paljon, että parempi sulkea Google. Kuulumisiin.

Concerta, päivä yksi

Vanha Ritalin-mainos lupailee vaikka mitä.

Tiedän, että ajattelin saavani apteekista purkillisen pieniä ihmeitä. Ja että ei se ihan niin yksinkertaista ole. Lääkäri kyllä näytti minulle lomakkeen sivuvaikutuksista, mutta enpä sille juuri korvaani lotkauttanut. Joillekin sellaisia saattaa tulla, mutta tuskin minulle. Uusi, tehokas, mahtava minä vain odotti tullakseen purkista ulos. Juuri sillä sekunnilla.

Ihmeeltä se heti aluksi tuntuikin. Jo aamulla sykyttänyt päänsärky yltyi lääkkeen ottamisen jälkeen, mutta sen arvasinkin. Muuten olo oli mainio: hääräsin aamupäivän aikana kuntoon hämmästyttävän määrän rästissä roikkuneita töitä ja jopa maksoin laskuja. Mikä oli aika ennenkuulumatonta. Olin mukavana. Ei pahoinvointia, ei sydämentykytyksiä tai mitään muutakaan ihmeellistä.

Mutta iltapäivää kohti päänsärky yltyi ja yltyi ja lopulta olo oli kuin pahassa migreenikohtauksessa. Mieli jähmeä, silmät hitaasti liikkuvat ja ohimoissa sykki saakelin kipeästi. Ahdistava olo yritti läikehtiä sydänalassa. Tarkistin lääkkeen imeytymisaikataulusta: kaamea olo alkoi silloin, kun lääkkeen vaikutus oli korkeimmillaan. Ehkä se siis kertoo siitä, että korkein lääkehuippu on minun keholleni ainakin vielä vähän liikaa.

Tätä imeytymiskäppyrää olen ihmetellyt.

Illalla olo parani, mutta olin jotenkin untelo ja lopulta myös tosi tosi väsy. Menin aikaisemmin nukkumaan, ja silti minun normaalisti hypersupervauhtiin kiihdyttävät ja unentuloa vastustavat ajatukseni seisoivat kuin ihmiset entisen Neuvostoliiton jonoissa. Yritin lukea, mutta jämähdin tuijottamaan kirjan kantta. Ja siihen simahdin.

Uneni oli pakko olla harvinaisen hyvää, koska heräsin seitsemältä täyteen vauhtiin. Seitsemältä. Ennenkuulumatonta. Pörräilin tehotyttönä ympäriinsä, lankkailin kenkiä ja etsin sukille pareja ja kaikkea muuta, mitä lauantaiaamuna seitsemältä nyt yleensä tehdään. (Normaalisti olen lauantaina seiskalta ylhäällä vain, jos bileet jatkuvat edelleen. Ja sukat saavat rauhassa olla sinkkuja vaikka koko elinikänsä.)

Otin kakkospäivän lääkkeeni yhdeksältä, ja hyvä pössis jatkui, kunnes taas iltapäivällä jumiuduin täysin. Pää on ollut vieläkin kipeä, ja nyt se leimahti täyteen särkyyn. Sat-tuu. Tässä istun. Olo on tahmea, ohimoita kiristää. Naamakin on turta. Mutta sen toiveikkaan jutun huomasin, että inhottava päänsärky alkoi tänään muutamaa tuntia myöhemmin.

Näiden ensimmäisten päivien saldo on neljä tuntia mahtavaa oloa, neljä tuntia jähmeyttä ja päänsärkyä ja sitten jo väsyttääkin. Oireiden kai pitäisi helpottaa muutamassa päivässä tai viimeistään viikossa, kunhan hermostokin tottuu uusiin meininkeihin. Sitä odotellessa. Mieliala on ihan ok: aamupäivät ovat tosi mukavia, aikaansaapia, iloisia ja rauhallisia. Lääke siis voisi tuoda tullessaan hyvääkin, kunhan ensin tullaan sinuiksi sen kanssa.

Lääkityskysymyksiä ja -vastauksia psykiatrilla

Lapset laitettu kouluun, koira pissatettu ja ensimmäinen Concerta nielaistu napaan. Järiseekö maa? Salamoiko taivas? Kohta se nähdään. Kerron huomenna, miltä ensimmäinen lääkityspäivä tuntui.

Eilen oli ensimmäinen lääkärikäyntini neuropsykiatrisella poliklinikalla. Kaikki vaikutti olevan selvää kuin pläkki: olen perusterve, ja testien mukaan edelleenkin päivänselvä adhd, joten metyylifenidaattilääkitys on ensisijainen hoitomuotoni.

Nyt kun viimeinkin lääkärin kohtasin, kysyin sen sata tyhmää ja varmaankin myös älykästä kysymystä lääkityksestä, kun kerran tyhmiä kysymyksiähän ei olekaan. Wink wink. Seuraa vapaamuotoinen tiivistelmä.

Kysymys: Menenkö psykoosiin ja löytääkö mies minut lipputangosta kotiin tullessaan, eli uskallanko aloittaa tämän lääkkeen syömisen yksin ja ilman valvontaa?

Vastaus: Lääke ei aiheuta psykoosia ihmisillä, joilla se ei ole jo tuloillaan. Tuossa iässä skitsofrenia olisi jo puhjennut, jos se olisi puhjetakseen, joten sinulla ei pitäisi olla mitään riskiä mennä psykoosiin. Metyylifenidaatti ei itsessään aiheuta mielen häiriöitä, mutta se saattaa korostaa jo olemassa olevia sellaisia, koska aivotoiminta vilkastuu. (Siksi siis täytin ne kaikki testipaperit: niillä suljettiin pois sellaiset mielen häiriöt, jotka mahdollisesti reagoisivat lääkitykseen.)

K: Onko lääke ihan oikeasti tehokas?

V: Psyykelääkkeissä on vain kaksi todella kiistattoman tehokasta lääkeryhmää: psykoosilääkkeet ja keskittymishäiriölääkkeet. Ne ovat tehossaan kaikkien muiden psyykelääkkeiden yläpuolella. Olet siis onnekas: sinulle on olemassa tepsivä lääkitys.

K: Miksi tätä lääkitystä kohtaan on niin suuret ennakkoluulot, jos tämä kerran on tehokas ja pieniriskinen? Onko tämä todella huumelääke?

V: Naurahdus. Ihan kaikkeen psykiatrian alalla on olemassa suuret ennakkoluulot. Tämä ei tee poikkeusta. Mutta metyylifenidaatti ei todellakaan huumaa ketään, Concerta imeytyy hitaasti ja tasaisesti eikä sillä ole minkäänlaisia huumaavia ominaisuuksia.

K: Jäänkö kiinni huumetesteissä?
V: Nykyisissä huumetesteissä metyylifenidaatti ei välttämättä enää sekoitu huumausaineiden kanssa. Se näkyy erikseen. Ja koska sinulla on resepti, niin ei pitäisi olla hätää. Neljällä prosentilla suomalaista on tarkkaavaisuushäiriö, et siis todellakaan ole yksin tämän kanssa.

K: Kukunko nyt öisin entistäkin enemmän?
V: Nukahtaminen saattaa joillakin vaikeutua lääkityksen alussa, mutta voi myös käydä niin, että lääkityksen avulla olet rauhallisempi ja nukahdat entistä helpommin. Jos lääke ei auta nukahtamiseen, niin voidaan harkita melatoniinin käyttöä rinnakkain metyylifenidaatin kanssa.

K: Entä lääkkeen aiheuttama verenpaineen nousu ja sydämentykytykset?

V: Lääke voi tosiaan nostaa joillakuilla verenpainetta niin, että se lopulta estää lääkkeen ottamisen. Siksi verenpainetta seurataan. Suunnilleen 90 % käyttäjistä sietää lääkkeen ihan hyvin, eikä verenpaine nouse mitenkään merkittävästi.

K: Kuinka paljon lääkettä tarvitsen, että se toimii? Painon mukaan?

V: Se on täysin yksilöllistä. Jotkut saavat hyödyn jo pienestäkin lääkemäärästä, toiset tarvitsevat enemmän. Toleranssikin saattaa joillakuilla kasvaa ajan myötä.

K: Pitääkö minun lopettaa jatkuva vahvan teen kittaaminen, kun käytän lääkettä?

V: Voisi olla viisasta, jos et halua sydämentykytyksiä. Toisaalta sinun ei myöskään enää pitäisi tarvita kofeiinin tuomaa piristystä.

K: Voinko pitää viikonloput vapaata lääkkeen otosta?

V: Voit. Lapsille sitä suositellaankin, kuten myös loma-aikoina.

Että tällaista ja paljon muutakin, enkä edes yritä väittää, etteikö osa kuulemastani olisi unohtunut saman tien ja toinen osa reissannut oikotietä toisesta korvasta ulos. Mutta aina jotain jää jäljelle aivosoluja sulostuttamaan, kun paljon kyselee.

En kestä -päivä

Tämä on niitä päiviä, jolloin kaikki tuntuu ankealta ja itsesyytökset kukkivat. Perheen aamu meni pyllylleen, koska äiti paineli unissaan torkkunappia. Lapset olivat syystä kiukkuisia. Työpöytäni on sekaisin. Kotini on sekaisin. Parisuhteeni on sekaisin. Kaikki on niin sekaisin, etten tiedä, mistä aloittaa. Olen huomannut, että adhd-diagnoosia voi käyttää myös tekosyynä. Ok, se auttaa siinä, että ymmärrän, miksi teen, miten teen, joka on jo paljon, mutta ei diagnoosista ole mitään apua asioiden kuntoon laittamisessa. Se saattaa antaa jopa uuden syyn antaa sotkun kukkia.

Kaadoin äsken teetä kuppiini, ja koska usein unohdan keittää veden ensin, tarkistin veden lämpötilan, tällä kertaa laittamalla käteni kiehuvan vesivirran alle. Lämmintä oli. Kättäkin särkee.

Kävin tällä viikolla tärkeässä työpalaverissa, ja vaikka kuinka vannotin itseäni etukäteen, en osannut olla päästelemättä sammakoita. Lopulta ex-yhteistyökumppani alkoi katsella minua vähän tuumivasti. Olisi useimmiten fiksuinta pitää vaan suu kiinni ja hymyillä. Se onkin taktiikkani normaalisti, ja minua pidetään joko

a) vähän yksinkertaisena
b) viisaampana kuin olen
c) ylimielisenä

Jotka kaikki ovat parempia vaihtoehtoja kuin poukkoilevan, jäsentymättömän ja usein asiaankuulumattomankin ajatusketjun pulauttaminen ihmisten ilmoille. Näitä kyllä pääsee, mutta selkeää, loogista ja jämäkkää puhetta harmillisen vähän. Osaan kyllä olla kaikkea sitä paperilla. Kirjoittamalla myyn itseni mihin vaan, mutta sitten, kun menen paikalle, on monesti tuurista kiinni, osaanko käyttäytyä niin, että kirjoittamalla tehty ensivaikutelma säilyy.

Ja siksi tilanteet jännittävät. Ja koska ne jännittävät, ne menevät helpommin pieleen. Ja kun ne alkavat mennä pieleen, niin ne todella menevät. Olen lukenut, että jotkut adhd:t osaavat puhua kuin ruuneperit. Kadehdin. Minulta hukkuvat sanatkin helposti, puhun mitä sattuu, sekoitan sanoja, unohtelen nimiä ja asioita. Töksäyttelen hämäriä vitsejä, joita kukaan ei ymmärrä. Helpot asiakysymyksetkään eivät ole helppoja. Mieleeni juurtuu kaikenlaisia erikoisia yksityiskohtia, mutta saatan unohtaa sukulaistenikin nimet, saati sitten muiden. Välillä pohdin, onko minulla jokin kolmikymppisen dementia, mutta saan lohtua siitä, että olen aina ollut mestari sekoittelemaan sanoja. Ehkä tämä tila ei siis etene.

Varsinkin väsyneenä puhun sellaista koodikieltä, että perheenikin on välillä ihmeissään. Nimitän valkoista mustaksi ja mustaa valkoiseksi. Kylmä ja kuuma menevät sekaisin. Jos pitää sanoa pipo ja hanskat, sanon pipo ja pipo. En itse edes huomaa mitään, koska tohisen niin nopsaan edespäin, lauseet lentelevät ulos suunnilleen sinne päin hahmoteltuina.

Odottelen edelleen tietoa, saanko joskus sitä lääkitystä vai en. Odotustilakin on tietynlainen jumin aiheuttaja, sillä olen jakanut jo päässäni elämäni termeihin e.e.l. ja e.l.j.. Elämä ennen lääkitystä ja elämä lääkityksen jälkeen. Ehkä odotan lääkitykseltä aivan liikaa. Mutta pianhan sen tietää, sillä näinä viikkoina asian pitäisi viimein notkahtaa eteenpäin. Ja on edelleen aivan mahdollista, että lääkitys kielletään minulta aina ja iankaikkisesti.

Adhd, tämä uusi ilmiö

Minua niin ärsyttävät nämä joka nettikeskusteluun sikiävät kommentit siitä, miten adhd on keksitty nykyajan "sairaus", ja siitä kärsivät lapset ovat
a) ihan tavallisia vilkkaita lapsia, joita vanhemmat eivät vain osaa kasvattaa tai
b) huonojen vanhempien pilaamia muksuja. Ja lääkityshän luonnollisesti on sitä varten, että nämä laiskat vanhemmat tahtovat huumata lapsensa hiljaisiksi. Että lisääntyneet adhd-diagnoosit johtuvat vain siitä, että vanhemmuus on nykyään niin hukassa. Hohhoijaa! Up yours, sanoisin, jos en olisi niin mukava ihminen.

Otetaanpa pieni sukuhistoriikki tähän väliin. Olen aika selkeästi perinyt adhd-geenini molemmilta vanhemmiltani, mutta tarkastellaanpa tässä isäni sukua.
 

Isoisoisäni oli legendaarinen hahmo paikkakunnalla. Tunnettu bisnes- peli- ja kauppamies, jolla ei raha kauaa käsissä pysynyt, ja joka jätti arkiset maanviljelyshommat usein vaimolle ja itse reissasi markkinoilla ympäri Suomea. Hänen ympärillään oli aina vauhtia ja tapahtumaa, ja väkijuomatkin maistuivat. Supliikki oli mainio ja hanuri soi. Hauska ja lämminhenkinen, pidetty veijari tämä isoisoisäni, vaikka ei aina ihan käytännön ihminen ollutkaan.

Isoisäni taas oli uuttera maanviljelijä. Hän halusi lapsesta asti maanviljelijäksi, eikä mihinkään lukuammattiin. Jos sana ikiliikkuja voi kuvata ihmistä, olisi isoisäni ollut juuri sellainen. Hän hoiti yksin kaikki maatilan hommat, kävi sen jälkeen urheilemassa ja iltaisin osallistui aktiivisesti politiikkaan ja neljän paikalliseuran pyörittämiseen. Perhearkeen hän ei juuri ehtinytkään mukaan. Paikallaan hän ei ollut hetkeäkään, vielä vanhanakin hän uutisia katsoessaan keikkui koko ajan ees ja taas.

Oma isäni ei viihtynyt koulussa. Kiinnostavista aineista tuli hyvät numerot, mutta suurin osa aineista ei ollut kiinnostavia. Muutama ammattikoulutus aloitettiin ja lopetettiin kesken. Lopulta löytyi yrittäjyys luovalta alalta, jossa hän sai tehdä itse omat aikataulunsa ja olla oma pomonsa. Arjessa on silti välillä haasteita, nykyaikana yrittäjyys kun on aika erilaista, kuin vielä muutama vuosikymmen aiemmin.

Sitten tulen minä, joka kuulun tähän ketjuun, erilaisena kuin muut, mutta silti samanlaisena.

Ja sitten tulee tyttäreni: fiksu lapsi, jonka on välillä vaikea olla koulussa, kun aistiyliherkkyydet häiritsevät olemista. Kiltti lapsi, joka ei aina pysty nukkumaan ollenkaan. Reipas lapsi, jota saattavat poikkeamat kouluarjessa joskus jännittää niin paljon, että koulunkäynti muuttuu täysin mahdottomaksi.

Olen välillä leikkinyt ajatusleikkiä, että mitäpä, jos nämä vauhdikkaat isoisäni elelisivät lapsuuttaan nykypäivänä? Maatalousyhteiskunnassa tehtiin käytännön töitä, joihin purkaa tarmonsa, eikä koulun penkillä ollut pakko venyä. Maatalon pojalle oli eduksi olla menevä ja aikaansaapa. Vaimot ja piiat pitivät huolen arjen sujuvuudesta ja luonnon kiertokulku asetti raamit työelämälle. 1910-luvulla syntynyt menevä ja käytännönläheinen poika löysi kyllä paikkansa, mutta miten se onnistuu nykyajan tietoyhteiskunnassa?

Ah, niin, ja nämä nykyajan lääkkeet. Kultaisina vanhoina aikoina lapsia lääkittiin lääkkeillä, joissa oli heroiinia ja morfiinia (yskänlääkkeet, joita oli joka lääkekaapissa) sekä amfetamiinia (mm. suosittu särkylääke Hota-pulveri). Oopiumia sai ostaa kulkukauppiailta eri vaivoihin, ennen kuin apteekkijärjestelmä vakiintui, ja kokaiini oli hyvä tapa vieroittautua tupakanpoltosta. Että jos puhutaan nykyajan huumelääkkeistä, niin kannattaapa tuota vähän tutustua historiaan. Pieni annos metyylifenidaattia on vain pieni annos metyylifenidaattia, se ei huumaa lasta, vaan ainoastaan auttaa lapsen aivoja toimimaan samaan tapaan kuin muidenkin lasten aivot toimivat.

... tai ei sittenkään hoito alkuun

Niinhän siinä sitten kävi, että lääkärikäynti, jolla oli tarkoitus katsoa minulle sopivaa adhd-lääkitystä siirtyi taas kuukausien päähän. Ymmärrän kyllä perustelun: jossakin Norjassa syynätään nyt silmä tarkkana geenejäni ja yritetaan selvittää, onko minulla piilevä rytmihäiriöriski. Se vie aikansa. Mutta harmittaa, harmittaa se silti.

Riepoo, että täysin teoreettinen mahdollisuus saada vakava rytmihäiriö vaikuttaa niin kouriintuntuvasti siihen, että voinko koskaan käyttää arkeani helpottavaa lääkitystä. Stimulantit kun saattavat nopeuttaa sykettä ja se on minulle miniskidisriski. Ikinä minulla ei ole mitään sydänongelmia ollut, eikä todennäköisesti tule ikinä olemaan, mutta silti - ei onnistu.

Se on tällaiselle sukkelalle riskinottajalle melko hankala yhtälö ymmärrettäväksi. Yritän. Ymmärrän. Mutta. Silti.

Kutsu tutkimuksiin

Tätä on odotettu. Joulukuussa sain add-diagnoosini kunnan terveydenhuollosta, mutta hoitoa ei voitu vielä aloittaa, vaan tehtiin lähete eteenpäin. (Sydämeni oudot ominaisuudet estivät suunnitellun metyylifenidaattilääkityksen.) Ja nyt viimein viime viikolla, puolivälissä syyskuuta, tipahti kutsu tutkimuksiin keskussairaalaan neuropsykiatrian osastolle. Ne ovat tällä viikolla jo!

Olen odottanut tätä siis kauan. Kutsun mukana tuli kolme nippua esitäytettäviä kaavakkeita. Ne eivät olleet adhd:ta kartoittavia, kuten olisi voinut luulla, vaan ilmeisesti yleistä psyyken tilaa mittaavia, koska joukossa oli aika hätkähdyttäviä kysymyksiä, kuten olenko joskus kiduttanut eläimiä, tai kuulenko ääniä.

Kaavakkeiden täyttö oli ihan hauskaa, olen aina tykännyt tyttöjenlehtien testeistä. Suihkin raksit ruutuihin saman tien lattialla pylly pystyssä könöttäen. Näistä vain ei pääse kurkkimaan oikeita vastauksia. Eikä sellaisia taida ollakaan. Useimpiin kysymyksiin vastaaminen vaati aika hyvää itsetuntemusta, ja jäin pohtimaan monia kysymyksiä, enkä silti löytänyt oikeaa vastausta. Reaktioni riippuvat tilanteista, siitä, kenen seurassa olen ja siitä, mikä on oma mielentilani.

Minua kiinnostaisi tietää myös se, että miten se, millaisella tuulella olin kaavakkeita täyttäessäni, vaikutti siihen, miten täytin ne kaavakkeet. Tutkimusten mukaan adhd-ihmisillä on tapana tulkita esimerkiksi toisten ihmisten kasvojen ilmeitä omia tunnetilojaan heijastaviksi. Ja jotenkin itseni kohtuullisen hyvin tuntien vastauksissani varmasti näkyi se riemastus, jonka vallassa olin niitä täyttäessäni. - Kutsu! Ei voi olla! Kutsu! Ai että!!! Ai olenko kipeä? En just koskaan!!!

Ehkä luen kysymykset uudelleen maltilla joskus, kun olen neutraalilla tuulella. Mutta vastauksia on vaikea muuttaa, niitä on jo moneen kertaan sutattu kuulakärkikynällä...

Ja mitä diagnoosin jälkeen tapahtui

Olin megaonnellinen. Ensi viikolla saisin lääkityksen. Sumu haihtuisi päästäni ja pääsisin näkemään maailman edes jotenkin sellaisena kuin ne kaikki muut, joille kaikki tuntui aina olevan kadehdittavan helppoa! Ehkä hakisin opiskelemaan ihan uutta alaa! Saisin yritykseni ja elämäni ja ihmissuhteeni taas järjestykseen! Ei ihan pieniä odotuksia, mutta ei sitä matalalle kannatakaan tähdätä. Ensin vain rutiinin vuoksi elämäni ensimmäiselle sydänfilmille, ja sitten resepti kouraan ja uutta elämää rakentamaan.

Mutta ihan niin yksinkertaista ei kaikki sitten ollutkaan. Rutiinisydänkäyrä ei ollut rutiini. Muka terve sydämeni olikin sekaisin ja kenties vaarassa pysähtyä pysyvästi. Ja kun jo viiden minuutin odottaminen on täyttä tuskaa, niin voitte ehkä kuvitella, millaisissa syövereissä kieriskelin seuraavat kuukaudet, kun odottelin aikaa sydäntutkimuksiin. Aina ehtiessäni. Add ja sen hoito jäivät siksi aikaa hyllylle pölyä keräämään.

Ikuisuuden päästä sitten pääsin tutkimuksiin, joissa todettiin, että sydämeni kannalta asiat olivat kuitenkin aika hienosti. Sydän oli kyllä vähän vinksallaan, mutta ei ollut vaarassa pysähtyä lopullisen pysyvästi millä hetkellä hyvänsä. Enkä ollut sitä ihan oikeasti kyllä koskaan epäillytkään. Ihan hienoja uutisia, mutta niihin liittyi iso mutta. Minulle suunniteltu adhd-lääkitys ehkä muuttaisi sydämeni vähän vinksallaan olon paljon vinksallaan oloksi. Psykiatrini soitti minulle tänään varmistaakseen asian ja epäili, ettei koko maakunnasta löytyisi ainoatakaan niin kylmäpäistä lääkäriä, että tämä uskaltaisi antaa minulle minkäänlaista lääkitystä keskittymishäiriööni. Piilevän sydänongelmani ensioireena kun on kuolema. Eikä kukaan lääkäri sellaista halua vastuulleen.

Tässä sitä nyt ollaan. Psykiatrini toivotti minulle hyvää jatkoa ja antoi minulle adhd-neuvonnan puhelinnumeron. Minä en tiedä mitä tekisin tai ajattelisin. Pettymys on valtava. Giganttinen.