Iltalehti: Lasten ADHD yleisempää köyhissä perheissä

Lehti uutisoi:
ADHD-tarkkaavaisuushäiriöt saattavat kasaantua etenkin vähävaraisiin perheisiin, tuore brittitutkimus osoittaa. Sama koskee myös yksinhuoltajien ja vähän koulutettujen lapsia.

Brittitutkimuksen mukaan sosiaaliset ja taloudelliset vaikeudet voivat olla yksi ADHD:lle altistava tekijä. Brittien tulokset julkaistiin Journal of Child Psychology and Psychiatry -lehdessä, ja niiden perusteella ADHD-diagnoosit ovat yleisempiä brittilapsilla, joiden perheen kuukausitulot jäävät keskimäärin 1 600 euroon kuin lapsilla, joiden perheen tulot ovat keskimäärin 1 900 euroa tai enemmän.
Samanlainen yhteys havaittiin nuorten äitien, vähän koulutettujen sekä yksinhuoltajien lapsilla sekä kunnan tai valtion tukemissa vuokra-asunnoissa asuvilla.
Tutkimuksen tulokset viittaavat vahvasti siihen, että lapsen ja perheen sosiaaliset ja taloudelliset vaikeudet voivat olla yksi ADHD:lle altistava tekijä. Tuloksista ei kuitenkaan voi päätellä kuinka suurelta osin tarkkaavaisuushäiriöt johtuvat perheen vaikeasta tilanteesta ja miten paljon esimerkiksi geneettinen alttius selittää yhteyttä. Perimä selittää nykytiedon mukaan 60-90 prosenttia lapsuusiässä havaittavista ADHD-tapauksista.
Uutispalvelu Duodecim

http://www.iltalehti.fi/perhe/2013112617764470_pr.shtml

Nyt hei. Pientä kriittisyyttä. Ihan kuin tutkimuksentekijöiltä olisi kokonaan unohtunut, että adhd on taloudellisille vaikeuksille altistava tekijä. Jospa perheiden vähävaraisuus johtuukin adhd:stä, eikä adhd vähävaraisuudesta?
Miksi tätä näkökulmaa ei tuoda esiin?

Tutkimuksessa havaittiin myös, että nuorilla äideillä, yksinhuoltajilla, vähän koulutetuilla ja vuokra-asunnoissa asuvilla on keskimääräistä enemmän adhd-lapsia. Voiko olla, että tiedettävästi perinnöllinen adhd on osaltaan vaikuttanut siihen, että ollaan yksinhuoltajia, teiniäitejä, vähän koulutettuja ja asutaan vuokralla? Että adhd vaikuttaa, ei vain perheen lasten, vaan myös vanhempien elämään?
Ja joo, kyllähän tuossa sivulauseessa lukee, ettei voida päätellä, kuinka paljon geneettinen yhteys selittää yhteyttä. Ja suomeksi tuo tarkoittaa että?

On ihan mahdollista, että tutkimus onnistuu nostamaan esiin jotain positiivista. Mutta epäilen muuta. Nyt voidaan taas rouvakuorossa päivitellä, että ei ihme, että lapsella on adhd, kun sillä on teiniäiti ja asuukin vuokratalossa. Saattaa katsoa liikaa telkkariakin. Ei varmaan ole kunnon rajojakaan. Argh! Ei lisää tätä!

Kolme fiktiivistä adhd-sankaria

Olen huvitellut viime päivinä etsimällä tietoa fiktiivisistä sankareista, joilla on adhd. Sellaisia joilla voisi olla adhd on hurjan paljon. Adhd-tyyppinen toiminta tarkoittaa vauhtia ja vetäviä juonenkäänteitä, joista mikä vain kertomus hyötyy. On Ville Vallaton, Peppi Pitkätossu, Aku Ankka ja Tikru. Meneviä, spontaaneita ja nenäänsä pidemmälle ajattelemattomia kavereita kaikki. No Tikrun lisäksi Puolen hehtaarin laakson joka ikisellä hahmolla voisi olla jokin diagnoosi, jos heidät tohtorille raijaisi.

Mutta entäs sitten "varmat" tapaukset?
Tässä kolme kiinnostavaa.

1.

Modern Family -sarjan isä Phil Dunphy tietysti. Ekalla tuotantokaudella (jakso 18) on osuva episodi, jossa perheen nuorimmalla epäillään adhd:ta, mutta isä korjaa potin. Mainio kuvaus siitä, mitä kaikkea voi sisältyä pieneen matkaan pisteen a ja pisteen b välillä, jos keskittymiskyky on hiukan tai vähän enemmänkin puutteellinen.

2.

Sitten on Rick Riordanin kirjojen sankarimaailma. Salamavaras avaa viisiosaisen USA:ssa supersuositun kirjasarjan ja esittelee Percy Jacksonin, joka kärsii tarkkaavaisuushäiriöstä ja lukiongelmista. Koulunkäynti on täyttä tuskaa, oppi ei vaan tartu päähän ja aina ollaan ongelmissa. Percyn tapauksessa syynä on se, että hän on puolijumalan poika, sankari, joka on nopeine reaktioineen kuin luotu taistelukentille ja haastaviin tilanteisiin. Ja niitähän riittää. Saan iloa ajatuksesta, että meissä adhd-ihmisissä on kaikissa sankarin siemen. Soveltuu Harry Potter -ikäisille. Salamavarkaasta on tehty saman niminen elokuva, mutta se ei ollut aivan napakymppi.

3.

Elokuvamaailmasta löytyy kuitenkin kiinnostavampikin tapaus, jossa päähenkilöllä on tarkkaavaisuushäiriö, Mike Millsin ohjaama Thumbsucker - Kultainen nuoruus (2005). Justin Cobb on 17-vuotias poika, joka on pulassa. Justin on fiksu, mutta ahdistunut, mikään ei tunnu onnistuvan. Ainoa helpotus on peukalon imeminen, jota poika vain ei pysty lopettamaan. Tavattuaan lopulta oikean ihmisen saa Justin adhd-diagnoosin kuten myös Ritalin-reseptin, jolla onkin maaginen vaikutus. Pojan elämä lähtee nousukiitoon. Kohtuullisuus ei kuitenkaan ole Justinin juttu, vaan hän päätyy yliannostelemaan lääkitystä ja romuttaa elämänsä jälleen kerran. Mutta siitäkin noustaan. Elokuva on must kaikille adhd:sta ja lääkityksestä kiinnostuneille, eikä ihan suotta aiheuttanut sensaatiota Sundance-festareilla ilmestyttyään.

Pohdiskelua

Paljon uutta pohdittavaa. Kaikki on suunnilleen samanlaista, mutta minä olen nyt erilainen. Samanlainen, mutta erilainen. Olenko tämä edes minä? Olen kyllä, vaikka voisi luulla Hamletiksi.

Kävin alkuviikosta kuittaamassa itseni ulos keskussairaalan polilta. Siedän adhd-lääkitystä hyvin. Verenpaineeni olikin nousemisen sijaan pudonnut. Kuulemma niinkin voi käydä, kun stressi alkaa purkautumaan. Mutta siis, nyt kun nuo sydänmutkat on selvitetty, olen tavispotilas, jonka ei tarvitse enää liikkua kunnan palveluita kauemmas. Sopii minulle.

Niin se stressi. Elämäni sana. Minulla on ollut stressioireita niin kauan kuin pystyn muistamaan. Ihan koko elämäni. Joskus katastrofaalisen paljon, joskus vähemmän, mutta aina se on siellä ollut. Pienenä tyttönä sattui mahaan ja sattui päähän. Ei tullut uni. Yökötti. Ja aikuisena sattuu mahaan, ja sattuu päähän. Ei tule uni. Yököttää. Mutta nyt, lääkityksen avulla, ensimmäistä kertaa elämässäni, saatan päästä tästä stressioravanpyörästä ulos. Huh!

Ajateltavaa riittää. Muu perheeni mennä kouhottaa elämässä eteenpäin täydessä sekamelskassa. Vauhtia ja tapahtumia riittää. Päätä lyödään seinään ja sitten seuraavaan seinään ja senkun mennä puksutetaan. Ja sitten minä, tämä suvun rauhallinen ja pärjäävä tapaus, olenkin se, joka nostaa kädet ylös. Antaudun! Lääkitys! Olenko säälittävä lälläri muihin verrattuna? Pohdin tätä lääkärille, ja sain jonkinlaisen synninpäästön.

Sillä tieto lisää tuskaa. Ikinä en ole päässyt siihen, mihin olen pyrkinyt ja mihin mielestäni pystyisin. Aina olen tähdännyt korkealle ja sitten pudonnut alas. Tähdännyt ja pudonnut, tähdännyt ja pudonnut. Kiusallisen tietoisena joka ikisestä mokastani. Ja siitä, miten vähemmän taitavat ihmiset onnistuvat kuitenkin aina paremmin. Olen ollut kateellinen. Ja kerta toisensa jälkeen pettänyt omat odotukseni. Jossain vaiheessa odotukset eivät enää olleet kummoiset. Hyvä jos saan edes jotain valmiiksi.

Ei se, etten ole yliaktiivinen helpota sitä, miten adhd minua on rusikoinut. Kirjainyhdistelmä on muokannut minunkin minäkuvaani lapsesta asti: jospa onnistuisin tällä kertaa? En onnistunut taaskaan.
Mikä minua oikein vaivaa?

Mutta nyt sitten.

Jatkolähetteessäni kuntapuolelle lääkäri totesi, että lääkityksen aloittaminen tarkoittaa usein niin suurta elämänmuutosta, että useimmat hyötyisivät psykoterapiasta kaiken mielenmyllerryksen keskellä. Tämä Hamlet ei ihmettele tuota kommenttia. Sillä ilman lääkitystä oli paljon helpompi työntää pää pensaaseen ja sulkea silmät maailman realiteeteilta. Tämä uusi mielen selkeys laittaa liikkeelle paljon ajatuksia.

Olen utelias!

Adhd-testejä aikuisille netissä

Ennen kun sain diagnoosin, minulle oli kovasti iloa netistä löytyvistä testeistä, ne kun vahvistivat vahvat epäilykseni. Nytpä ilahduin, kun huomasin, että netistä löytyy niitä nykyään paremmin, ja vieläpä mahtavia lomakemuotoisia, joissa ei meidän keskittymishäiriöisten tarvitse itse laskeskella tuloksia.

Suomeksi:
https://www.vastaamo.fi/adhd-testi/

Englanniksi:
SAAST, Version 2011.1, 22 kysymystä
Jasper-Goldberg-testi, 24 kysymystä
ASRS-v1.1, kuuden kohdan pikatesti

Add, eli inattentiivinen adhd (tarkkaamaton, ei yliaktiivinen adhd) ei välttämättä näy testeissä ihan yhtä mutkattomasti kuin hyperaktiivinen adhd, joten voi olla valaisevaa tutkiskella myös Wikipedian artikkelissa kuvattua oireistoa:

Examples of observed symptoms

Children

• Failing to pay close attention to details or making careless mistakes when doing school-work or other activities

• Trouble keeping attention focused during play or tasks

• Appearing not to listen when spoken to (often being accused of "daydreaming")

• Failing to follow instructions or finish tasks

• Avoiding tasks that require a high amount of mental effort and organization, such as school projects

• Frequently losing items required to facilitate tasks or activities, such as school supplies

• Excessive distractibility

• Forgetfulness

• Procrastination, inability to begin an activity

Adults

• Often making careless mistakes when having to work on uninteresting or difficult projects

• Often having difficulty keeping attention during work, or holding down a job for a significant amount of time

• Often having difficulty concentrating on conversations

• Having trouble finishing projects that have already been started

• Often having difficulty organizing for the completion of tasks

• Avoiding or delaying in starting projects that require a lot of thought

• Often misplacing or having difficulty finding things at home or at work

• Disorganized personal items (sometimes old and useless to the individual) causing excessive "clutter" (in the home, car, etc.)

• Often distracted by activity or noise

• Often having problems remembering appointments or obligations, or inconveniently changing plans on a regular basis

Add ja lapsi

Olen hämmentynyt. Ekaluokkalaisellani mitä todennäköisimmin on add. Näen hänellä päivittäin samat haasteet, joiden kanssa olen itse koko elämäni sinnitellyt. Hän kuvailee itseään sanoilla sählääjä ja hajamielinen. Hän on kömpelö, tapaturmia sattuu päivittäin. Hän vaipuu usein unelmiinsa, koulussa etenkin. Hänellä on aistiyliherkkyyksiä, kaksi päivää sitten saatu pikkunaarmu sattuu edelleen ihan kamalasti, sukan saumat painavat sietämättömästi, videopelit ja telkkari saavat pollan ihan ylikierroksille.

Iltaisin nukahtaminen on usein hankalaa ja pää alkaa tyynyyn painuessaan helposti vilistä "pahoja ajatuksia", etenkin, jos virikkeitä on ollut päivän aikana edes tipan verran liikaa. Rauhoittumiseen tarvitaan aikuisen apua. Nämä ovat kaikki piirteitä, joihin meillä kotona on totuttu, ne huomioidaan ja niiden kanssa myös pärjätään. Perhe-elämä eletään niin, että tällainenkin kaveri voi hyvin. Elämä pidetään leppoisana, sehän sopii äidillekin. Ja lapsi voi hyvin.

Koulussa opettaja sanoo lapsen olevan mielikuvituksekas. Ah niin herkkä. Taiteellinen. Hajamielinen ja poissaoleva, kyllä, mutta normaalin rajoissa selvästikin, koska hänellä ei ole suuria oppimisvaikeuksia. Sentään. Ei ole kyse siitä, että yltääkö hän omien kykyjensä tasalle, vaan siitä, sopiiko hän normeihin. Partaveitsenterävä ja nokkela lapsukaiseni sinnittelee luokan viimeisten joukossa, ja on siis täysin normaali. Ja kuulkaa: minulle on ihan yksi ja sama, tuleeko niitä kymppejä vai kutosia, kunhan lapsi vain ei turhautuisi koko ajan.

Ja nyt se syy, miksi olen hämmentynyt: adhd:n hoidossa painotetaan varhaista puuttumista. Sitä, että toimitaan ajoissa, ettei lapsen itsetunto vaurioidu. Kuntoutetaan aistiyliherkkyyksiä pienillä, kun se kuntoutus näihin pieniin kerran parhaiten tepsii. Mutta: diagnostiikkaan vaaditaan se, että lapsella on merkittäviä vaikeuksia vähintään kahdessa paikassa, koulussa ja kotona. Nyt meillä on tilanne, jossa me tiedämme ja tunnemme lapsemme haasteet, me toimimme niiden mukaan, ja elämä sujuu. Ei siis vaikeuksia kotona. Koulussa lapsi pärjää; hän on älykäs ja rauhallinen, ja vaikka haasteita onkin, ne eivät pistä mitenkään tikulla silmään. Hän on hiljaa paikallaan. Ei siis luokan ongelmatapaus.

Lapsemme ei tule saamaan diagnoosia, koska hänellä ei ole "ongelmia". Kuitenkin, minä tiedän, että hänellä on neuropsykiatrinen ominaisuus, joka vaatii häneltä jatkuvaa ponnistelua. Minusta tuntuu, kuin lapsen sisällä tikittäisi aikapommi, ja se päätyy siihen, että tilanne räjähtää kerralla, kun koulun haasteet kasvavat viimein liian suuriksi. Ja se hetki on se, kun me todennäköisesti tulemme saamaan apua. Mutta se on turhauttavaa. On turhauttavaa odottaa sitä hetkeä, että lapsen ongelmat ylittävät huomiorajan. Minusta hoitoa pitäisi saada ennen kuin ongelmat ylittävät huomiorajan.

Ugh. En ole luovuttanut, mutta vedän henkeä, ja muistan myös olla onnellinen siitä, että ongelmat eivät ole niin suuria, etteikö lapsi pärjäilisi. Me pärjäillään, kyllä vaan. Mutta toivotaan silti, että ei vain pärjäiltäisi, vaan menisi jopa hienosti.

Adhd, tämä uusi ilmiö

Minua niin ärsyttävät nämä joka nettikeskusteluun sikiävät kommentit siitä, miten adhd on keksitty nykyajan "sairaus", ja siitä kärsivät lapset ovat
a) ihan tavallisia vilkkaita lapsia, joita vanhemmat eivät vain osaa kasvattaa tai
b) huonojen vanhempien pilaamia muksuja. Ja lääkityshän luonnollisesti on sitä varten, että nämä laiskat vanhemmat tahtovat huumata lapsensa hiljaisiksi. Että lisääntyneet adhd-diagnoosit johtuvat vain siitä, että vanhemmuus on nykyään niin hukassa. Hohhoijaa! Up yours, sanoisin, jos en olisi niin mukava ihminen.

Otetaanpa pieni sukuhistoriikki tähän väliin. Olen aika selkeästi perinyt adhd-geenini molemmilta vanhemmiltani, mutta tarkastellaanpa tässä isäni sukua.
 

Isoisoisäni oli legendaarinen hahmo paikkakunnalla. Tunnettu bisnes- peli- ja kauppamies, jolla ei raha kauaa käsissä pysynyt, ja joka jätti arkiset maanviljelyshommat usein vaimolle ja itse reissasi markkinoilla ympäri Suomea. Hänen ympärillään oli aina vauhtia ja tapahtumaa, ja väkijuomatkin maistuivat. Supliikki oli mainio ja hanuri soi. Hauska ja lämminhenkinen, pidetty veijari tämä isoisoisäni, vaikka ei aina ihan käytännön ihminen ollutkaan.

Isoisäni taas oli uuttera maanviljelijä. Hän halusi lapsesta asti maanviljelijäksi, eikä mihinkään lukuammattiin. Jos sana ikiliikkuja voi kuvata ihmistä, olisi isoisäni ollut juuri sellainen. Hän hoiti yksin kaikki maatilan hommat, kävi sen jälkeen urheilemassa ja iltaisin osallistui aktiivisesti politiikkaan ja neljän paikalliseuran pyörittämiseen. Perhearkeen hän ei juuri ehtinytkään mukaan. Paikallaan hän ei ollut hetkeäkään, vielä vanhanakin hän uutisia katsoessaan keikkui koko ajan ees ja taas.

Oma isäni ei viihtynyt koulussa. Kiinnostavista aineista tuli hyvät numerot, mutta suurin osa aineista ei ollut kiinnostavia. Muutama ammattikoulutus aloitettiin ja lopetettiin kesken. Lopulta löytyi yrittäjyys luovalta alalta, jossa hän sai tehdä itse omat aikataulunsa ja olla oma pomonsa. Arjessa on silti välillä haasteita, nykyaikana yrittäjyys kun on aika erilaista, kuin vielä muutama vuosikymmen aiemmin.

Sitten tulen minä, joka kuulun tähän ketjuun, erilaisena kuin muut, mutta silti samanlaisena.

Ja sitten tulee tyttäreni: fiksu lapsi, jonka on välillä vaikea olla koulussa, kun aistiyliherkkyydet häiritsevät olemista. Kiltti lapsi, joka ei aina pysty nukkumaan ollenkaan. Reipas lapsi, jota saattavat poikkeamat kouluarjessa joskus jännittää niin paljon, että koulunkäynti muuttuu täysin mahdottomaksi.

Olen välillä leikkinyt ajatusleikkiä, että mitäpä, jos nämä vauhdikkaat isoisäni elelisivät lapsuuttaan nykypäivänä? Maatalousyhteiskunnassa tehtiin käytännön töitä, joihin purkaa tarmonsa, eikä koulun penkillä ollut pakko venyä. Maatalon pojalle oli eduksi olla menevä ja aikaansaapa. Vaimot ja piiat pitivät huolen arjen sujuvuudesta ja luonnon kiertokulku asetti raamit työelämälle. 1910-luvulla syntynyt menevä ja käytännönläheinen poika löysi kyllä paikkansa, mutta miten se onnistuu nykyajan tietoyhteiskunnassa?

Ah, niin, ja nämä nykyajan lääkkeet. Kultaisina vanhoina aikoina lapsia lääkittiin lääkkeillä, joissa oli heroiinia ja morfiinia (yskänlääkkeet, joita oli joka lääkekaapissa) sekä amfetamiinia (mm. suosittu särkylääke Hota-pulveri). Oopiumia sai ostaa kulkukauppiailta eri vaivoihin, ennen kuin apteekkijärjestelmä vakiintui, ja kokaiini oli hyvä tapa vieroittautua tupakanpoltosta. Että jos puhutaan nykyajan huumelääkkeistä, niin kannattaapa tuota vähän tutustua historiaan. Pieni annos metyylifenidaattia on vain pieni annos metyylifenidaattia, se ei huumaa lasta, vaan ainoastaan auttaa lapsen aivoja toimimaan samaan tapaan kuin muidenkin lasten aivot toimivat.

Hoito alkuun

Se oli metka kokemus, olla omiensa parissa. Ihmisten, jotka näkevät meitä päivittäin. Tällaisia, jotka säntäävät myöhässä paikalle kiljuen, että ollaanko nyt kolmannessa vai neljännessä kerroksessa, ja jotka ovat jo yrittäneet mennä puoliväkisin sisälle ihan väärään rakennukseen.

Ensimmäinen käyntini ei sisältänyt tutkimuksia, vaan sosiaalityöntekijän suorittaman hoidonaloitushaastattelun, johon lääkäri (neurologi? psykiatri? en tiedä vielä) voi perehtyä etukäteen ennen ensimmäistä lääkärikäyntiäni tuolla yliopistollisella. Olen jo saanut diagnoosin, joten sitä kuulemma ei enää lähdetä tekemään, vaan aloitetaan suoraan miettimällä, miten minua voisi hoitaa. Hoitaa!

Stressasin ihan turhaan niitä kieli poskella täytettyjä kaavakkeita, koska kuulemma suurin osa unohtaa ne joka tapauksessa kotiinsa, ja siksi tuo haastattelu. Aika vapauttava pointti. Haastattelussa käytiin läpi historiani, nykyhetkeni ja elämäni haasteet. Toiveeni. Haaveeni. Se oli aika valaisevaa, vaikka luulen, että en ollut se oikea henkilö vastaamaan ihan kaikkeen. Se oikea henkilö vastaamaan esimerkiksi kysymykseen arkemme haasteista olisi ollut mieheni, joka ottaa vastaan, sopeutuu, kestää ja usein ymmärtääkin. Ja silti tykkää. Hullu mies!

Elämänkaarihaastattelu sai minut myös ymmärtämään, miten onnekas loppujen lopuksi olen keskittymishäiriöni kanssa. Ihan hannuhanhi. Ensinnäkin, aivoni ovat järjestyneet add:sta huolimatta niin, että minulla ei ole ongelmia luetun tekstin kanssa, ja toiseksi, olen rauhallinen, pään sisäistä kuhinaahan ei kukaan näe päälle päin. Ihan kohtuullisen hyviä ominaisuuksia koulumaailmaan, joka kuitenkin hyvin pitkälle määrittää sen, miten elämä itse kullakin lähtee käyntiin. Kolmanneksi, olen päässyt koulutuksen porsaanrei'istä läpi kivuttomasti, sillä alkuopetukseni pienessä kyläkoulussa oli luontaisesti sopeutettua ja taideopetus aikuisiällä myös ihan yhtä lailla sopeutettua (kiitos vain te monet ymmärtäväiset opettajani, jotka annoitte armoa niin, että sain kurssini hyväksytyiksi).

Neljänneksi se, että tapasin mieheni, joka on jämpti ja ymmärtäväinen kaveri, ja antanut elämääni lainaselkärangan jo viimeiset kuusitoista vuotta. Ja viidenneksi lasken sen, että ylipäätään olen pääsemässä hoidon pariin. Tämä on perinnöllinen ongelma, ja olen sukuni vähiten ongelmaisia keskittymishäiriöisiä, ja silti (siksi?) ainoa, joka on hakemassa ja saamassa hoitoa.

Se on huutava vääryys, ja jos pystyn, yritän tehdä asialle jotain. Ehkä sekin auttaa, jos ja kun kerron avoimesti, että mitä ja koska ja milloin ja miten ja mitä hyötyä minulla on ollut. Suut ja korvat vaan täyteen, niin ehkä jokin pieni aivosolu aktivoituu toimintaan ja saa jelppiä.

Kutsu tutkimuksiin

Tätä on odotettu. Joulukuussa sain add-diagnoosini kunnan terveydenhuollosta, mutta hoitoa ei voitu vielä aloittaa, vaan tehtiin lähete eteenpäin. (Sydämeni oudot ominaisuudet estivät suunnitellun metyylifenidaattilääkityksen.) Ja nyt viimein viime viikolla, puolivälissä syyskuuta, tipahti kutsu tutkimuksiin keskussairaalaan neuropsykiatrian osastolle. Ne ovat tällä viikolla jo!

Olen odottanut tätä siis kauan. Kutsun mukana tuli kolme nippua esitäytettäviä kaavakkeita. Ne eivät olleet adhd:ta kartoittavia, kuten olisi voinut luulla, vaan ilmeisesti yleistä psyyken tilaa mittaavia, koska joukossa oli aika hätkähdyttäviä kysymyksiä, kuten olenko joskus kiduttanut eläimiä, tai kuulenko ääniä.

Kaavakkeiden täyttö oli ihan hauskaa, olen aina tykännyt tyttöjenlehtien testeistä. Suihkin raksit ruutuihin saman tien lattialla pylly pystyssä könöttäen. Näistä vain ei pääse kurkkimaan oikeita vastauksia. Eikä sellaisia taida ollakaan. Useimpiin kysymyksiin vastaaminen vaati aika hyvää itsetuntemusta, ja jäin pohtimaan monia kysymyksiä, enkä silti löytänyt oikeaa vastausta. Reaktioni riippuvat tilanteista, siitä, kenen seurassa olen ja siitä, mikä on oma mielentilani.

Minua kiinnostaisi tietää myös se, että miten se, millaisella tuulella olin kaavakkeita täyttäessäni, vaikutti siihen, miten täytin ne kaavakkeet. Tutkimusten mukaan adhd-ihmisillä on tapana tulkita esimerkiksi toisten ihmisten kasvojen ilmeitä omia tunnetilojaan heijastaviksi. Ja jotenkin itseni kohtuullisen hyvin tuntien vastauksissani varmasti näkyi se riemastus, jonka vallassa olin niitä täyttäessäni. - Kutsu! Ei voi olla! Kutsu! Ai että!!! Ai olenko kipeä? En just koskaan!!!

Ehkä luen kysymykset uudelleen maltilla joskus, kun olen neutraalilla tuulella. Mutta vastauksia on vaikea muuttaa, niitä on jo moneen kertaan sutattu kuulakärkikynällä...

Mikä on add? Osa 1

Sanan adhd tietävät useimmat, sitä käytetään arkikielessäkin synonyyminä vähän vauhdikkaammille vipeltäjille. Adhd tulee sanoista attention deficit hyperactivity disorder, eli suomeksi tarkkaavaisuus- ja ylivilkkaushäiriö. Add:sta on tiputettu hyperactivity pois, eli addi on tarkkaavaisuushäiriöinen, joka ei ole ylivilkas.

Se, että tarkkaavaisuushäiriöiden taustalla todella on elimellinen, neurologinen syy on aika uusi tieto. Pitkään on oletettu, ja jotkut edelleen olettavat, että vanhemmat ovat ensin kasvattaneet ylivilkkaat lapsensa pieleen ja sitten lääkitsevät nämä hiljaisiksi huumelääkkeillä. Hahhah. Ehkä tuo ajatus on syntynyt siitä, että koska kyseessä on vahvasti periytyvä ominaisuus, on hulivilivanhemmilla mahdollisesti hulivilijälkikasvua ja ulkopuolisen tarkkailijan silmiin meno voi olla vähän erikoista. 

Mutta vakavasti: tarkkaavaisuushäiriöiden taustalla on dopamiinin puute aivoissa. Addit ja adhd:t saavat tehdä lapsesta asti valtavasti ylimääräistä työtä, että saavat yskähdellen toimivat aivonsa pysymään menossa mukana. Se, miten piirteet sitten näkyvät, niitä tarinoita on yhtä paljon kuin on meitä tapauksiakin. 

Käytännössä

Aivot eivät kykene suodattamaan kaikista maailman ärsykkeistä niitä juuri siihen hetkeen oleellisia, vaan kaikki käy päälle rynnäköllä; nähdyt asiat, äänet, hajut, tuntemukset. Osa lapsista reagoi tähän aistien ylitulvaan riehumalla, osan aivot napsahtavat hetkittäin pois päältä jäähdytelläkseen. (Tässä yksi olennainen adhd:n ja add:n ero.) Aikuistumisen myötä tätä opitaan jonkin verran hallitsemaan ainakin käytöksen tasolla.

Koska dopamiini liittyy aivojen palkkiojärjestelmään ("työ palkitsee tekijänsä"), saa sen puute aikaan sen, että työ ei todellakaan palkitse tekijäänsä. Jos tehtävä ei ole mielekäs, aivot taistelevat sen suorittamista vastaan sen sijaan, että auttaisivat siinä. Aika tuhoisaa esimerkiksi koulunkäynnille. Ja tämän vuoksi meillä aikuisillakin tuppaavat tylsät velvollisuudet kasaantumaan siihen pisteeseen, että ne on pakko tehdä välttääkseen katastrofin. Ongelma näkyy vaikkapa kodin puhtaanapidossa tai työtehtävissä. 

Onko ikkunoiden pesemättömyys katastrofi? Ei todellakaan. Ellei pesemisestä ole kulunut vuosia ja kevätaurinko paistaa niihin paljastaen todella kaamean todellisuuden täynnä kuononjälkiä ja rasvaisia sormenjälkiä. Himosiisti anoppi on tulossa muutaman tunnin kuluttua kylään ja tiedät kohtaavasi jäätävää halveksuntaa. On mahdollista, että ne voi silti pestä vain sisäpuolelta. Sitten huomaat, että muukin kämppä on kaameassa kunnossa ja nyt jokainen minuutti merkitsee. Siivoat raivolla ja itku silmässä siihen asti, että anoppi koputtaa etuoveen ja sinä ryntäät vessaan korjailemaan ripsiväriä ja kokoamaan itsesi. Ehkä tällainen tilanne on tuttu monelle muullekin, mutta tarkkaavaisuushäiriöisellä se toistuu joka tilanteessa ja jokaisella elämän osa-alueella.

Tarkkaavaisuushäiriö näyttelee osaa myös aikakäsityksessä, sosiaalisessa kanssakäymisessä, organisointikyvyissä, kehon tuntemuksissa. Se näkyy ali- ja ylikeskittymisenä, riippuvaisuuksina, riskikäytöksenä, univaikeuksina. Se voi näkyä myös impulsiivisena käytöksenä, toimit ennen kuin ajattelet. 

Hyvin usein kaikesta tästä mokailusta seuraa se, että tarkkaavaisuushäiriöisellä on huono itsetunto ja monenlaisia riittämättömyyden tunteita, jotka sitten ilmenevät masennuksena ja ahdistuksena. Juuri tämä on yksi iso syy, miksi lasten kohdalla näiden häiriöiden tunnistaminen on niin tärkeää.

Nyt minun on palattava ikävämpien velvollisuuksien pariin, muuten työkatastrofi uhkaa. Jatkan aiheesta myöhemmin!