Varhaiset seurustelusuhteet pistävät pään ihan sekaisin (?)

Aamun Iltsikka tietää kertoa Georgian yliopiston tutkimuksesta, jossa on havaittu, että varhaiset seurustelusuhteet ovat varoitusmerkki riskikäyttäytymisestä aikuisiällä.
Nuoria oli seurattu seitsemän vuoden ajan, 11 vuoden iästä alkaen. Havaittiin, että ne, jotka aloittivat seurustelun aikaisin, olivat myös suuremmassa vaarassa aloittaa hupulielämän. Nuppi sekaisin ja koulukirjat kaakkoon. Ja kaikki tämä saattoi johtaa aikuisiässä masentuneisuuteen ja syrjäytyneisyyteen.

No niin. Tässä vaiheessa minun päässäni syttyi pieni merkkivalo, joka välkytti: adhd, adhd, adhd. Addille tyypillinen taipumus hakeutua elämyksiin ja seikkailuihin taatusti myös laittaa puntit väpättämään vastakkaiselle sukupuolelle helpommin kuin normikoululaisella. Myös päihdehakuisuus kuulostaa surullisen tutulta kuvaukselta. Se, että varhainen seurustelu itsessään johtaisi yhtään mihinkään taas tuntuu lähinnä vitsikkäältä. Oikeasti. Villi veikkaus: en ole ainoa adhd, jolla on kokemusta molemmista. Toki varhaisiin seurustelusuhteisiin ja myöhemmin päihteiden pariin voi myös ajaa vaikkapa kodin turvattomuus, mutta eipä unohdeta tätä kirjainyhdistelmää.

Eikä varsinkaan lietsota sotaa pieniä tyttö- ja poikaystäviä kohtaan.
Rakkautta ja välittämistä ei ole yhtään liikaa tässäkään maassa.

IS: Tutkimus paljastaa: Aikaisin aloitettu seurustelu pistää pään sekaisin

Tutkijoiden mukaan varhaiset seurustelusuhteet ovat varoitusmerkki riskikäyttäytymisestä aikuisiällä. Nuoruusiän romanttiset suhteet voivat liittyä vanhemman iän riskikäyttäytymiseen ja jopa vaaralliseen elämään, yhdysvaltalaiset tutkijat uskovat.

Georgian yliopistossa tehtiin pitkittäistutkimus, jossa tarkasteltiin koululaisten seurustelusuhteiden vaikutusta heidän akateemiseen elämään. Nuoria seurattiin yli seitsemän vuoden ajan alkaen heidän 11. ikävuodestaan.

Tutkimuksessa ilmeni, että aikaisin seurustelun aloittaneet opiskelevat nuoret pärjäsivät kaikkein huonoiten aikuisuuden alkaessa – verrattuna niihin nuoriin, jotka aloittivat seurustelun myöhemmin tai eivät olleet aloittaneet vielä ollenkaan. Kun nuorella ei ollut juurikaan kokemusta seurustelusta, hän loisti opinnoissaan todennäköisesti paremmin kuin seurusteleva toverinsa.

Samalla tutkittiin myös seurustelun vaikutusta alkoholin ja huumeiden käyttämiseen. 11-vuotiaana seurustelun aloittaneet nuoret olivat suuremmassa vaarassa aloittaa päihdyttävien aineiden käytön. Tutkijoiden mukaan tämä voi johtaa masennuksen puhkeamiseen helpommin kuin heillä, joilla ei ole kokemusta romanttisista suhteista tai jotka olivat aloittaneet seurustelun vasta aikuisiän kynnyksellä.

http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1288549386606.html 

Lisää tietoa tutkimuksesta:
http://www.publichealth.uga.edu/hpb/news/dating-middle-school-leads-higher-dropout-drug-use-rates

Hoito alkuun

Se oli metka kokemus, olla omiensa parissa. Ihmisten, jotka näkevät meitä päivittäin. Tällaisia, jotka säntäävät myöhässä paikalle kiljuen, että ollaanko nyt kolmannessa vai neljännessä kerroksessa, ja jotka ovat jo yrittäneet mennä puoliväkisin sisälle ihan väärään rakennukseen.

Ensimmäinen käyntini ei sisältänyt tutkimuksia, vaan sosiaalityöntekijän suorittaman hoidonaloitushaastattelun, johon lääkäri (neurologi? psykiatri? en tiedä vielä) voi perehtyä etukäteen ennen ensimmäistä lääkärikäyntiäni tuolla yliopistollisella. Olen jo saanut diagnoosin, joten sitä kuulemma ei enää lähdetä tekemään, vaan aloitetaan suoraan miettimällä, miten minua voisi hoitaa. Hoitaa!

Stressasin ihan turhaan niitä kieli poskella täytettyjä kaavakkeita, koska kuulemma suurin osa unohtaa ne joka tapauksessa kotiinsa, ja siksi tuo haastattelu. Aika vapauttava pointti. Haastattelussa käytiin läpi historiani, nykyhetkeni ja elämäni haasteet. Toiveeni. Haaveeni. Se oli aika valaisevaa, vaikka luulen, että en ollut se oikea henkilö vastaamaan ihan kaikkeen. Se oikea henkilö vastaamaan esimerkiksi kysymykseen arkemme haasteista olisi ollut mieheni, joka ottaa vastaan, sopeutuu, kestää ja usein ymmärtääkin. Ja silti tykkää. Hullu mies!

Elämänkaarihaastattelu sai minut myös ymmärtämään, miten onnekas loppujen lopuksi olen keskittymishäiriöni kanssa. Ihan hannuhanhi. Ensinnäkin, aivoni ovat järjestyneet add:sta huolimatta niin, että minulla ei ole ongelmia luetun tekstin kanssa, ja toiseksi, olen rauhallinen, pään sisäistä kuhinaahan ei kukaan näe päälle päin. Ihan kohtuullisen hyviä ominaisuuksia koulumaailmaan, joka kuitenkin hyvin pitkälle määrittää sen, miten elämä itse kullakin lähtee käyntiin. Kolmanneksi, olen päässyt koulutuksen porsaanrei'istä läpi kivuttomasti, sillä alkuopetukseni pienessä kyläkoulussa oli luontaisesti sopeutettua ja taideopetus aikuisiällä myös ihan yhtä lailla sopeutettua (kiitos vain te monet ymmärtäväiset opettajani, jotka annoitte armoa niin, että sain kurssini hyväksytyiksi).

Neljänneksi se, että tapasin mieheni, joka on jämpti ja ymmärtäväinen kaveri, ja antanut elämääni lainaselkärangan jo viimeiset kuusitoista vuotta. Ja viidenneksi lasken sen, että ylipäätään olen pääsemässä hoidon pariin. Tämä on perinnöllinen ongelma, ja olen sukuni vähiten ongelmaisia keskittymishäiriöisiä, ja silti (siksi?) ainoa, joka on hakemassa ja saamassa hoitoa.

Se on huutava vääryys, ja jos pystyn, yritän tehdä asialle jotain. Ehkä sekin auttaa, jos ja kun kerron avoimesti, että mitä ja koska ja milloin ja miten ja mitä hyötyä minulla on ollut. Suut ja korvat vaan täyteen, niin ehkä jokin pieni aivosolu aktivoituu toimintaan ja saa jelppiä.

Kutsu tutkimuksiin

Tätä on odotettu. Joulukuussa sain add-diagnoosini kunnan terveydenhuollosta, mutta hoitoa ei voitu vielä aloittaa, vaan tehtiin lähete eteenpäin. (Sydämeni oudot ominaisuudet estivät suunnitellun metyylifenidaattilääkityksen.) Ja nyt viimein viime viikolla, puolivälissä syyskuuta, tipahti kutsu tutkimuksiin keskussairaalaan neuropsykiatrian osastolle. Ne ovat tällä viikolla jo!

Olen odottanut tätä siis kauan. Kutsun mukana tuli kolme nippua esitäytettäviä kaavakkeita. Ne eivät olleet adhd:ta kartoittavia, kuten olisi voinut luulla, vaan ilmeisesti yleistä psyyken tilaa mittaavia, koska joukossa oli aika hätkähdyttäviä kysymyksiä, kuten olenko joskus kiduttanut eläimiä, tai kuulenko ääniä.

Kaavakkeiden täyttö oli ihan hauskaa, olen aina tykännyt tyttöjenlehtien testeistä. Suihkin raksit ruutuihin saman tien lattialla pylly pystyssä könöttäen. Näistä vain ei pääse kurkkimaan oikeita vastauksia. Eikä sellaisia taida ollakaan. Useimpiin kysymyksiin vastaaminen vaati aika hyvää itsetuntemusta, ja jäin pohtimaan monia kysymyksiä, enkä silti löytänyt oikeaa vastausta. Reaktioni riippuvat tilanteista, siitä, kenen seurassa olen ja siitä, mikä on oma mielentilani.

Minua kiinnostaisi tietää myös se, että miten se, millaisella tuulella olin kaavakkeita täyttäessäni, vaikutti siihen, miten täytin ne kaavakkeet. Tutkimusten mukaan adhd-ihmisillä on tapana tulkita esimerkiksi toisten ihmisten kasvojen ilmeitä omia tunnetilojaan heijastaviksi. Ja jotenkin itseni kohtuullisen hyvin tuntien vastauksissani varmasti näkyi se riemastus, jonka vallassa olin niitä täyttäessäni. - Kutsu! Ei voi olla! Kutsu! Ai että!!! Ai olenko kipeä? En just koskaan!!!

Ehkä luen kysymykset uudelleen maltilla joskus, kun olen neutraalilla tuulella. Mutta vastauksia on vaikea muuttaa, niitä on jo moneen kertaan sutattu kuulakärkikynällä...