Hoito alkuun

Se oli metka kokemus, olla omiensa parissa. Ihmisten, jotka näkevät meitä päivittäin. Tällaisia, jotka säntäävät myöhässä paikalle kiljuen, että ollaanko nyt kolmannessa vai neljännessä kerroksessa, ja jotka ovat jo yrittäneet mennä puoliväkisin sisälle ihan väärään rakennukseen.

Ensimmäinen käyntini ei sisältänyt tutkimuksia, vaan sosiaalityöntekijän suorittaman hoidonaloitushaastattelun, johon lääkäri (neurologi? psykiatri? en tiedä vielä) voi perehtyä etukäteen ennen ensimmäistä lääkärikäyntiäni tuolla yliopistollisella. Olen jo saanut diagnoosin, joten sitä kuulemma ei enää lähdetä tekemään, vaan aloitetaan suoraan miettimällä, miten minua voisi hoitaa. Hoitaa!

Stressasin ihan turhaan niitä kieli poskella täytettyjä kaavakkeita, koska kuulemma suurin osa unohtaa ne joka tapauksessa kotiinsa, ja siksi tuo haastattelu. Aika vapauttava pointti. Haastattelussa käytiin läpi historiani, nykyhetkeni ja elämäni haasteet. Toiveeni. Haaveeni. Se oli aika valaisevaa, vaikka luulen, että en ollut se oikea henkilö vastaamaan ihan kaikkeen. Se oikea henkilö vastaamaan esimerkiksi kysymykseen arkemme haasteista olisi ollut mieheni, joka ottaa vastaan, sopeutuu, kestää ja usein ymmärtääkin. Ja silti tykkää. Hullu mies!

Elämänkaarihaastattelu sai minut myös ymmärtämään, miten onnekas loppujen lopuksi olen keskittymishäiriöni kanssa. Ihan hannuhanhi. Ensinnäkin, aivoni ovat järjestyneet add:sta huolimatta niin, että minulla ei ole ongelmia luetun tekstin kanssa, ja toiseksi, olen rauhallinen, pään sisäistä kuhinaahan ei kukaan näe päälle päin. Ihan kohtuullisen hyviä ominaisuuksia koulumaailmaan, joka kuitenkin hyvin pitkälle määrittää sen, miten elämä itse kullakin lähtee käyntiin. Kolmanneksi, olen päässyt koulutuksen porsaanrei'istä läpi kivuttomasti, sillä alkuopetukseni pienessä kyläkoulussa oli luontaisesti sopeutettua ja taideopetus aikuisiällä myös ihan yhtä lailla sopeutettua (kiitos vain te monet ymmärtäväiset opettajani, jotka annoitte armoa niin, että sain kurssini hyväksytyiksi).

Neljänneksi se, että tapasin mieheni, joka on jämpti ja ymmärtäväinen kaveri, ja antanut elämääni lainaselkärangan jo viimeiset kuusitoista vuotta. Ja viidenneksi lasken sen, että ylipäätään olen pääsemässä hoidon pariin. Tämä on perinnöllinen ongelma, ja olen sukuni vähiten ongelmaisia keskittymishäiriöisiä, ja silti (siksi?) ainoa, joka on hakemassa ja saamassa hoitoa.

Se on huutava vääryys, ja jos pystyn, yritän tehdä asialle jotain. Ehkä sekin auttaa, jos ja kun kerron avoimesti, että mitä ja koska ja milloin ja miten ja mitä hyötyä minulla on ollut. Suut ja korvat vaan täyteen, niin ehkä jokin pieni aivosolu aktivoituu toimintaan ja saa jelppiä.

Koppi!

Voi kuulkaa, hieno päivä. Aurinko paistaa, pihan ötökät pörräävät ja tuomi tuprauttelee parfyymiä ilmoille! Ehkä ne tekivät niin eilenkin, mutta en tullut huomanneeksi.

Olin varannut täksi päiväksi ajan uudelle omalääkärilleni. Halusin jonkun minua fiksumman ihmisen mielipiteen siitä, miten tässä suossa parhaiten rämmitään. Ja hyvällä tuurilla lääkäri voi sellainen olla. Saavuin sinne juosten ja myöhässä, kuten saavun aina kaikkialle. Päälläni oli paras juhlamekkoni, koska se oli ainoa silittämättä siisti vaate, jonka pyörremyrskynä talon läpi syöksyessäni löysin. Olin siis tyylikäs, vaikka hiukset olivatkin pörrössä ja toisen korkokengän remmi oli auki ja kenkä muljahteli vaarallisesti juostessani remonttityömaan ja hämmästelevien työmiesten ohi kohti terveyskeskusta.

Onnekseni lääkäri oli kuitenkin vielä enemmän myöhässä, eikä minun tällä kertaa tarvinnut aloittaa anteeksipyynnöin ja selityksin, kuten yleensä melkeinpä joka tilanteen aloitan. Annoin lääkärille lapun, jonka olin kirjoittanut täyteen kysymyksiä. Add-päähän kun ei voi aina luottaa näissä asioissa, sillä ihan liian usein asiat ja kysymykset ja sanatkin haihtuvat pois mielestäni, ja muistan ne vasta kun tilanne on jo ohi. Lääkärikäynti meni tosi hienosti tällä tavalla. Pyörin tuolissa ja plarasin papereita samalla, kun lääkäri sai ihan selvän kuvan asioista. Se, että jäikö lääkärin puheista mitään mieleen on sitten ihan oma juttunsa. Joka tapauksessa tämä uusi omalääkärini oli ihana. Olisin halannut häntä, jos en niin inhoaisi kaulailua. Teki silti mieli!

Lopputulos 1: omalääkäri konsultoi puhelimitse erikoislääkäriä, joka ei ihan täysin torpannutkaan adhd-lääkitystä, varsinkaan kun en ole ammattiautoilija. (=Kupsahtamiseni olisi vain minun riskini.)

Lopputulos 2: minut jo kertaalleen hyvästellyt psykiatrini soitti minulle lääkärin vastaanotolle ja kertoi, että oli tehnyt kuitenkin minusta lähetteen keskussairaalaan neuropsykiatrian polille. Hän oli tullut toisiin ajatuksiin sen suhteen, voiko ihmisen jättää yksin ja ilman apua miettimään, miten tarkkaavaisuushäiriön kanssa tullaan toimeen.

Lopputulos 3: iloinen Rulla!