Pimeä hormoni - melatoniini

Olisi mahtavaa, jos maailma pyörisi samassa unirytmissä kuin minä, tai edes oma perhe. Mieheni on aamuvirkku, illan torkku, eikä todellakaan innostu yöleffoista tai kukkumisista. Seurustelumme alkuaikoina hän yritti urhoollisesti valvoa kanssani, mutta vääjäämättä nukahti kesken kaiken. Yleensä juuri kun kerroin jotain upeaa ajatustani. Ja kun ravistelin tyypin hereille, hän nukahti kesken seuraavan hienon ajatuskukkaseni. Se kävi nuoren naisen itsetunnolle, minua unettavampaa tyyppiä ei kai ollutkaan. Lopulta luovutin, ja olen siitä lähtien viettänyt yöelämääni yksin. Luen, puuhailen, katselen telkkarista outoja yöohjelmia. Odotan, että alkaisi väsyttää edes vähän.

Esikoisellani on mieheni geenit, kaveri on vauvaiästä lähtien herännyt mielellään kuudelta, viimeistään seitsemältä. Aina hyvällä tuulella. Lauleskellen ja hyräillen. Viikonloppuisin muksu on saattanut leipaista pikkuleivät, paistaa letut, kattaa aamiaispöydän ja sytytellä kynttilät ennen kello kahdeksaa, ja lapset napottavat rivissä odottamassa, että äiti liittyy touhukkaaseen joukkoon. Näitä hetkiä varten meillä on keittiössä sohva. Kömmin paikalle, kuurona, sokkona ja mykkänä, ja hoipun kohti kofeiinikupillista. Käperryn huovan alle ja yritän ymmärtää, missä mennään. Joka paikkaan sattuu, silmien aukipitäminen sattuu, lasten iloinen hyräily vihloo korvia. Haluaisin olla mukana puuhaileva äiti, en pörröinen mörkö sohvannurkassa.

Joku aika sitten muistin, että neurologi puhui keväällä melatoniinista. Tuosta pimeähormonista, jota ihmiselimistö tuottaa itsekin, joillakin enemmän, joillakin vähemmän. Sivuvaikutuksia ei juuri ole, koska kyseessä on aine, jota elimistössä on muutenkin. Aloin pohtia, että olisiko järkeä kokeilla. Concerta auttoi aluksi tosi hyvin nukkumisongelmiin, mutta harmi kyllä se vaikutus hälveni, kun elimistö tottui lääkkeeseen. Palasin kukkujaksi ja aamumöröksi.

Onko aamuisin pakko sattua joka paikkaan? Olisiko minusta hehkeäksi aamuäidiksi? Apteekista melatoniinia saa nykyään reseptivapaana, joten kokeilin muutaman viikon.




Tässäpä tulokset.

Melatoniinin kanssa:

A) Nukun rauhallisemmin ja syvempää unta, heräilen vähemmän
B) Nukahdan paljon nopeammin, mutta
C) Melatoniini ei auta menemään ajoissa nukkumaan, se pitää ymmärtää ihan itse ja
D) Melatoniinista ei ole mitään iloa, jos sen ottaa vasta puolenyön jälkeen

Ihan kelpo apukeino siis, jos muistaa ottaa sen napin tunti ennen suht fiksua nukkumaanmenoaikaa ja menee sinne nukkumaan, eikä jää tavan vuoksi heilumaan. Vähentää aamumörköisyyttä. Parantaa huomattavasti mahdollisuuksia bongata hyräilevä äiti aamukahdeksalta meidän perheessä. Aika näyttää, miten pitkäikäinen ilo tämä on, monissa teksteissä kun puhutaan kolmen kuukauden käyttökatosta. Varmuuden vuoksi päätin, etten käytä tätä ihan joka yö.

P.S. Googlaamalla yhdistelmää melatonin ja adhd löytyy niin paljon osumia, että on mistä valita.
P.P.S. Suomenkielinen Wikipedia väittää, että melatoniini lisää unen levottomuutta. En löydä mistään muualta tällaista tietoa. Omat kokemukset ovat päinvastaiset.

Palailua aiheeseen ja työpainajaisia

No niin. Sain kutsun neuropsykiatriselle polille ja annoin taas itselleni luvan muistaa aiheen adhd. Ja tämä blogikin. Oli lämmittävää huomata, että blogissa oli käynyt lukijoita silläkin aikaa, kun itse jäähdyttelin. Minulla on ollut vieraita! Vilkutus!

Eipä sillä, että adhd olisi mitenkään unohdettavissa oleva asia, mutta oli pakko painaa kaikki aiheeseen liittyvä taka-alalle niin paljon kuin mahdollista. Muuten olisi surettanut ja harmittanut liikaa kaikki tämä odottelu. Odottaminen ei ole minulle helppoa ikinä. (En varmaan ole ainoa addi, josta on lapsuuskuvia parkumassa ennen aikojaan avatun joulukalenterin vierellä.) Ja nyt viimein selvisi, että paperini olivat hukkuneet jonnekin. Ja että se ensimmäinen henkilö, joka puhelimessa lupasi selvittää tilannetta ei ikinä selvittänytkään tilannetta. Lupasi vain. Joka tapauksessa, tietoni ovat viimeinkin löytäneet perille, kaikki tulokset ovat valmiina ja saan hoitoa keskittymishäiriööni sitten, kun on kulunut vuosi ja kolme kuukautta diagnoosista. Kahden viikon päästä. Harmittaa tämä ylimääräinen kuukausien mittainen paperienhukkumisekoilu, mutta sekoiluista en osaa olla kenellekään kauhean kiukkuinen, koska harrastan sitä itsekin sen verran lahjakkaasti.

Näin viime yönä ensimmäisen selvästi adhd-aiheisen painajaiseni. Olin työhaastattelussa, uusi työpaikka olisi naisvaltainen toimisto. Olin tehnyt pienen koetyön ennen haastattelua ja haastattelija kyseli siitä. Mutta en löytänyt sanoja. En muistanut. Nolasin itseni ja puhuin kuin kaksivuotias. Ja vasta haastattelun lopussa huomasin, että olin keinunut koko haastattelun ajan vaarini kiikkutuolissa, siinä, missä hän aina keinui, koska oli ihan liian aktiivinen istumaan paikoillaan. Minä vain keinuin selin haastattelijaan.

Jostain mielenhäiriöstä minut kuitenkin pestattiin. Seuraava haaste oli kahvitunti. Naislauma norui kahvihuoneeseen ja minä juoksin edellä, liuin sukkasillani ihanan liukkaalla lattialla ja kurvailin. Tein upean äkkijarrutuksen kahvihuoneen ovella ja kiepsahdin ketterästi ovesta sisään. Naisjoukko tuli perässäni ja näin heidän ilmeistään: ei noin. Kahvitunnilla rupateltiin, minä puhuin liian kiihkeästi outouksia ja söin liikaa pullaa. Taas luin ilmeet: ei noin. Hymy etsautui kasvoilleni ja olin hiljaa, ajattelin muita asioita ja nyökyttelin. Ja odotin, että tauko loppuisi joskus ja pääsisin olemaan ihan yksin.

Sitten uusi pomo tuli juttelemaan kanssani. Hän oli olevinaan hauska, puhui yhtä asiaa ja tarkoitti toista. (Minulle on ihan turha puhua yhtä asiaa ja tarkoittaa toista, ymmärrän yleensä vain sen yhden asian tai sitten epäilen jotain kolmatta.) Tämän keskustelun ja kaikkien väärinymmärrysteni seurauksena toimenkuvani muuttui, ja uusi työni oli kantaa toimiston kellarista tyhjiä pulloja palautukseen. Pullojen kantamista riittäisi moneksi vuodeksi. Ja sitten heräsin.

Ja tiedättekö (tai ehkä arvaattekin): kaikki nuo painajaisen yksityiskohdat ovat asioita, joita minulle on tapahtunut jossain muodossa ihan oikeasti. Uni ei ollut mitenkään epärealistinen.

Olen viime aikoina pyöritellyt paljonkin mielessäni sitä, että millainen työympäristö minulle sopisi kaikkein parhaiten. Että saisin itsestäni eniten irti, mutta palamatta loppuun. Olen ollut työssä avotoimistossa. Ei toiminut. Ja olen hymyillyt seinäruusuna lukemattomissa työpaikan sosiaalisissa tilanteissa kuulumatta porukkaan. Se on rankkaa.
Seitsemänvuotias lapsukaiseni sanoo: - Tuntuu kuin olisi eri ulottuvuudessa kuin kaikki muu. Siltähän se tuntuu.

Unettoman yön pakinat

Aina joskus näitä tulee, öitä, joina mikään ei tepsi. Herään, eikä uni enää tule. Ajatuksia on vain ihan liikaa, kuin katsoisi telkkaria samaan aikaan neljältä kanavalta, eikä virtaa saa pois päältä. Silloin on lopulta paras nousta ylös ja nauttia yön rauhasta. Pimeässä talossa ei kuulu kuin kissan kehräys ja teepannun pihinä. Hyvä hetki tehdä töitä. Niiden kimpussahan ne ajatukset jo olivatkin.

Olen vuosien varrella koonnut itselleni sopivan kasan konsteja, jotka yleensä auttavat nukkumiseen. Ehkä tärkein niistä on liikunta. Ja sen puutteessa tänä yönä valvonkin. Syyssadesää vei patikointihalut, ja sitä kautta yöunet. Liikunnanpuutteen olisi voinut korvata seksillä. Se tyhjentää yleensä ruuhkaisenkin pään. Mutta sekään ei nyt kiinnostanut.
Hereillä siis. Joskus öisin saan huijattua itseni uneen laskemalla kymmenestätuhannesta alaspäin; kymmenentuhatta, yhdeksäntuhatta yhdeksänsataa yhdeksänkymmentä yhdeksän, yhdeksäntuhatta yhdeksänsataa yhdeksänkymmentä kahdeksan... Tappavan tylsää ja samaan aikaan keskittymistä vaativaa, siis juuri sopiva keino ylimääräisiä kanavia sammuttamaan. Mutta jostain syystä tänä yönä en edes yrittänyt. Ehkä haluankin pitää tämän hiljaisen hetken.

Nukahtamiseen minulla on keino, joka onneksi toimii aika pomminvarmasti, ja se on kirja. Luen ei-liian-kiinnostavaa opusta kunnes kirja putoaa käsistä, sammutan unisena valon ja olen tainnutettu. Ilman kirjaa pystyn nukahtamaan vain fyysisesti ihan loppuun asti väsytettynä. Kirjan kanssa vehtaaminen on välillä tosi rasittavaa, mutta silti niin toimivaa, että ilman kirjoja elämäni ei vaan pyöri. Pakkaan kirjan mukaan minne ikinä menenkin, sillä muuten odotan unta saapuvaksi aamuun asti. Uni alkaa tulla vasta sitten, kun tulee valoisaa, sillä ilmeisesti aivoni toimivat niin, että ne tarvitsevat näköärsykkeen mennäkseen lepotilaan, outoa kyllä. Pystyn joskus vähän petkuttamaan niitä niin, että en lue kirjaa, mutta pidän sitä kädessä, ja tähänkin tyytyväisenä silmät alkavat sumentua. Joskus työmatkoilla on ollut iso harmi, kun kirja on unohtunut ja työ on pitänyt tehdä vuorokauden valvoneena.

Ehkä mekanismi on sama kuin silloin, kun saan valveilla ollessa liikaa ärsykkeitä ja ajaudun kevyeen, silmät sumentavaan transsiin. Kuulen ja koen, mutta olen kuin huurteisen lasiseinän takana ja kaikki on etäällä. Joudun ravistelemaan itseäni palatakseni toimintaan. Tyttäreni kertoo samasta jähmettymisen tilasta niin, että hän läpsii itseään poskiin koulutunneilla, että pysyy toimintakykyisenä. Tervetuloa luennoimaan tälle äiti-tytär-parille, joista toinen ravistelee itseään ja toinen läpsii itseään poskiin. (Jos ylipäätään vaivaudumme heräämään nykyhetkeen.) Aviomieheni voisi kertoa muutaman sanan siitä, miten helposti meille saa puhutun sanan perille, kun olemme maailmoissamme.

Tässä tekstissä adhd-transsia verrataan tietokoneen ruudunsäästäjään. Miksipä ei!