Parempia sananlaskuja

Suurin osa suomalaisista sananlaskuista on tyyliä: -Aamun virkku, illan torkku, se tapa talon pitää. Ollaan niin jämptisti jotta. Masentavaa. Mutta onneksi joukossa on muutama ihan pätevä.

• Aina roiskuu kun rapataan.
• Antaa tulla lunta tuppaa, männää sängyn alle!   
• Asialla on kaksi puolta.
• Autuaita ovat puupäät sillä he eivät huku.  
• Ei aamusella tiedä, kuinka lystiä illalla on. 
• Ei elämä irvistellen somene.
• Ei ikävä tapa vaikka se vähän kivuttaa.
• Ei se pelaa joka pelkää.
• Ei vierivä kivi sammaloidu.
• Enempi on maailmaa kuin ikkunasta näkyy.
• Ensin mies tutkitaan, sitten vasta hutkitaan.
• Etiäpäin, sanoi mummo lumessa.
• Hommat hanskassa, hanskat hukassa.
• Hullulla halvat huvit, idiootilla ilmaiset.
• Hätäkös tässä valmiissa maailmassa.
• Joka viimeksi nauraa, se parhaiten nauraa.
• Jokainen pisara muovaa kiveä.
• Jokainen taaplaa tyylillään.
• Kahvi on hyvää aamulla ja sitten koko päivän.
• Kaikkia meitä hassuttaa mutta eri lailla kutakin.
• Kolmas kerta toden sanoo.
• Konstit on monet sano akka ku kissalla pöytää pyyhki.
• Vaihtelu virkistää sano kissa ku eukolla pöytää pyyhki. 
• Kukkiihan se perunakin.
• Kun on sama pää kesät talvet, niin sattuuhan niitä vahinkoja.
• Kyllä niitä töitä pian tekis, ajatukset ne on kun ajan vie.
• Mikään ei kuivu nopeammin kuin kyynel.
• Muisti on hyvä mutta lyhyt.
• Nauru pidentää ikää. 
• Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
• Sattuuhan sitä paremmissakin perheissä. 
• Se mikä ei tapa, se vahvistaa. 
• Se parhaiten nauraa, jolla on kovin lääkitys. 
• Sikakin kyllästyy yhteen ruokaan. 
• Vahingosta viisastuu. 
• Yhdestä korvasta sisään, toisesta ulos. 
• Yrittänyttä ei laiteta. 
• Älä hättäile, istu mättäälle, keitämmä kahvit, kyllä se pipo löytyy. 
• Älä murehdi. Anna hevosen murehtia, sillä on isompi pää. 
• Äänellänsä se variskin laulaa. 

Kipeä napa

Maanantai-iltana se alkoi, navan kivistys. Tiistaina sitä ihmettelin, voivottelin ja peilistä pällistelin. Vähän punoitti. Yöllä heräsin, kun naapuruston kissat tappelivat, ja muistin napani. Navel pain -haulla löytyi internetistä vaikka mitä. Napatyrää, umpisuolentulehdusta, sappikiviä. Napatyrä kuulosti oikein osuvalta, olihan sitä punoitustakin, ja napatyrässä saattaa iho muuttaa väriä. Mitään sieltä ei pullottanut, mutta jostakinhan se alkaisi. Pieni ovi oli jo raollaan ja pian sieltä tursahtaisi koko hoito. Opiskelin saman tien, millainen napatyräleikkaus on ja kuinka pitkä on toipumisaika. Aamulla tiesin aiheesta jo kaiken.

Vein lapset kouluun, sidoin itselleni huivista tukivyön, ja navan kohdalle laitoin pienen pussukan täyteen pakasteherneitä. Se viilensi kivasti ja vähensi polttelua. Tyrän polttelua. Liikuin rauhallisesti ja turhaa reuhtomista vältellen pussukkavirityksessäni ja olo tuntuikin paremmalta. Aloin ajatella tulevaisuuttani, miten hankalaa elämistä olikaan tiedossa. Illalla, apupussistani huolimatta, napani oli niin kipeä, että köpöttelin kyyryssä. Päätin mennä lääkärille. Sain ajan tälle päivälle.

Mukava ja korrekti omalääkärini kuunteli oireeni, tutki vatsani ja antoi diagnoosinsa. Napani iho on ärtynyt. Sain reseptillä kortisonivoidetta. Kuulemma perusterveet aikuiset ihmiset eivät sairasta napatyrää, varsinkaan napatyrää, jota ei ole.Vatsaani avautunut pikku ovi loksahti kiinni.

Olen tottunut siihen, että osaan olla nolo tyyppi, mutta aina se vähän kirpaisee.

Täydennystä:

koska tälle sivulle näyttää osuvan sen verran monta googlehakua termillä "kipeä napa", niin kerronpa vielä teille navan kiusaamille, että tulehtunut napa voi ihan oikeasti olla yllättävän kipeä. Jos se punoittaa, niin kokeilkaahan kortisonivoidetta ja kuivatkaa iho huolella pesun jälkeen. Napa on sellainen kolo, joka saattaa tulehtua kuulemma aika helpostikin, sanoi lääkäri. Napa saattaa kipeytyä myös liian tiukoista vaatteista. Ja raskausaikana se vasta kipeytyykin, ja se kipu paranee vasta synnyttämällä.

Aikainen lintu se madon nappaa ja muuta soopaa

Ei vaan jaksa odottaa. Mitään. Ikinä. Sitä voisi luulla, että kärsivällisyys kasvaa, kun ikää tulee, mutta ei se auta. Viet lapsesi yhtä usein kouluun myöhässä kuin itse aikanaan myöhästyit koulusta, sillä kammoat tilannetta, että odottelisit koulun pihalla jotain tapahtuvaksi. Ja toisekseen sytyt eloon ja lähtötoimintaan vasta, kun myöhästymisen uhka on jo ilmassa. Niin vain käy.

Lääkäriltä. Junasta. Työkeikoilta. Tapaamisista. Jos et myöhästy, tulet viime tipassa, juosten. Kiireen hurma on koukuttavaa, kun taas paikallaan odottaminen kiduttavaa. Lähdön lähestyessä häslätään kiireessä, unohdutaan sivuraiteille ja kellonviisarit tikittävät kohti katastrofilukemia. Ja se on aina yhtä noloa. Yrität selittää ystävillesi, ettei se johdu siitä, ettetkö arvostaisi heitä. Myöhästyt myös huipputärkeistä menoista, kuten omista häistäsi tai rakkaittesi hautajaisista.

Oikeastaan, mitä perusteellisemmin valmistaudut, sen varmemmin myöhästyt, sillä lumoudut valmistelemisesta ja teet siitä taiteenlajin, keksit uusia yksityiskohtia ja mitä enemmän on aikaa valmistautumiseen, on aikaa myös keksiä muuta tekemistä, kuten sellaista, että kammataksesi hiuksesi sinun pitää järjestää koko kaappi uudelleen, koska lempikampasi on hukassa. Tai että lapsesi tarvitsevat kuviolakkaukset varpaankynsiin. Tai että pitää googlata, kuka keksi kynsilakan. (Inkat koristelivat kyntensä kotkankuvilla. Sen jälkeinen kynsilakan historia on piilossa, mutta 1800-luvulla alkoi keittokirjoihin ilmestyä kynsimaalireseptejä. 1917 alkoi teollinen kynsilakan valmistus, muttei siitä välitöntä hittiä tullut. Kynsilakan käyttöä pidettiin alkuun vähän epäilyttävänä, psykiatrien mielestä kynsilakan käyttö heijasteli itsetuhoisuutta ja oman ruumiin runtelemista. Lisäksi suttuiset naiset saivat kätevästi lakalla likaiset kynnenaluset piiloon.)

Kotona on käyty muutamakin keskustelu siitä, miksi eteisen kellon pitää olla vähintään viisi minuuttia edellä. Sen pitää olla edellä siksi, että se huijaisi minua. Tiedän, että se on edellä, mutta aivoni menevät silti halpaan, koska haluan uskoa, mitä näen. Siksi ryntään matkaan siinä vaiheessa, kun eteisen kellon mukaan olen myöhästymässä, ja näin minulla on viisi ekstraminuuttia aikaa olla myöhästymättä. Se riittää usein.

Tämän add-diagnoosin takia sitä joutuu nyt pohtimaan asioita uudesta näkökulmasta. Nyt tiedän, mikä minut ajaa myöhästelyyn. Se, että tarvitsen lähtökiireen adrenaliinitujauksen toimiakseni tehokkaasti, kuten myös se, että paikoillaan odottelu on niin minusta tylsää, että keksin sujahduksessa sata parempaa tapaa käyttää aikani. Ei se taida siitä sen hyväksyttävämpää tehdä muiden ihmisten silmissä, mutta itselleni se on tehnyt sen, että pelkkien itsesyytösten sijaan olen alkanut nähdä myös tiettyä huumoria tekosissani.

Muistuttajat

Jos olette yhtään samanlaisia kuin minä, niin teilläkin on muistuttajia ympäri kämppää. Ei muistilappuja, vaan niitä projekteja, jotka unohtuisivat, jos ne laittaisi siististi kaappiin. Tai edes jotenkin kaappiin. Poissa silmistä, poissa mielestä. On pakko pitää kaikki esillä muistuttamassa itsestään, jos haluaa saada yhtään mitään valmiiksi.

Keittiössä on kaksi eri käsityöprojektia. Olohuoneessa kolmas, neljäs ja viides. Makuuhuoneessa lojuu se paita, josta irtosi joskus nappi ja ne housut, joiden polvi pitää paikata. Eteisessä on kasa tavaroita, jotka ovat lähdössä ulos talosta. Ja työhuoneessa vasta läjiä piisaakin. Läjiä läjien päälle. Jokainen muistuttaja lisää muistuttelullaan stressikuormaani, joskus niin paljon, että haluaisin luovuttaa kokonaan ja antaa jätesäkin suun käydä. Mitä näille tekisin?

Joku viisas sanoisi, että merkkaat kalenteriin ajan sille, että hoidat asian kerrallaan pois päiväjärjestyksestä. Että jospa merkkaisin ylihuomiselle illalle klo 18: ompele nappi paitaan, jonka taittelit ylimmälle hyllylle vaatekaappiin. Ihan kiva, vaikka epäilyttävän järjestestelmällinen idea. (Olen jo oppinut, että järjestelmälliset ihmiset eivät pidä minusta, enkä minä heistä. Mitä jos itse muutun sellaiseksi?)

Suunnittelen seinäkalenterin hankkimista. Sellaisen, jossa on joka päivälle paljon tilaa ja johon merkkaan kaiken, suunnitelmatkin. Taskukalenteri minulla jo on. Montakin. Niissäkin on paljon tilaa, tyhjää, koska minulla ei ole aavistustakaan, missä ne ovat. Poissa silmistä, poissa mielestä.

Seinäkalenteri, jossa on sarake joka perheenjäsenelle on jo osoittautunut tosi hyväksi. Lasten sarakkeissa lukee esimerkiksi: jumppavaatteet kouluun, pianotunti klo 16. Tunnin alkaminen pitää lukea siellä, vaikka tunti onkin samana päivänä samaan kellonaikaan koko vuoden. Muuten kyllä unohtuu. Ja jumppavaatteet, absolutely. Olen aika ylpeä itsestäni, tänä järjestelmällisenä kalenterikeväänä liikuntavälineet unohtuivat vain viisi kertaa, ja sukset&luistimet, nuo riesat, muistin joka kerta!

Yrttitietoa

Lupasin kertoa, mitä tässä hankkimassani kirjassa (Brown, Gerbarg: Non-Drug Treatments for ADHD) kerrotaan luonnon stimulanteista, siis muistakin kuin kofeiinista ja nikotiinista, joita moni onkin jo omin päin oppinut käyttämään. Ihan kiinnostavaa tietoa, sillä näillä kahdella on omat huonot puolensa.

Kirjoittajat eivät lupaa taikaparannusta yrteillä, mutta kertovat kuitenkin, että tutkimustietojen mukaan jokainen näistä kasveista tukee omalla tavallaan rimpuilevien aivojemme toimintaa. Kaikki ei sovi kaikille, mutta osa add-porukoista on löytänyt apua. Tässä siis lyhyt tiivistelmä, tarkempaa tietoa haluavan kannattaa hankkia tämä kirja (tai pyytää kauniisti).

Ruusujuuri (Rhodiola rosea)

Ruusujuuri sisältää antioksidantteja ja yhdisteitä, jotka virkistävät aivotoimintaa ja parantavat keskittymiskykyä. Ruusujuuri toimii stimulanttina, joka nostaa dopamiinin, serotoniinin ja noradrenaliinin tasoa aivoissa. Sen lisäksi, yllättävästi, sillä on myös tyynnyttävä vaikutus. Kaksoissokkotutkimuksissa ruusujuuren on todettu estäneen testihenkilöiden uupumista, vähentäneen virheitä ja lisänneen tarkkuutta vaativan työn laatua.

Siperiassa ruusujuurta on latkittu teenä vuosisatoja, mutta meidän tottumattomampien pitää noudattaa varovaisuutta käytön aloittamisessa, sillä äkkinäinen käytön aloitus altistaa yliannokselle: unettomuudelle, manialle yms. ylistimulaation oireille. Ruusujuurta myydään puristeina kotimaisissa luontaistuoteliikkeissä. Kirjan ohjeiden mukaan käyttö aloitetaan näin (kirjassa käytetään 150mg:n kapseleita, en vielä tiedä missä muodossa näitä on Suomessa): yhden viikon ajan 150mg tyhjään vatsaan aamuisin. Seuraavalla viikolla annokseen lisätään 150mg  tyhjään vatsaan ennen lounasta, eli yhteensä 300mg/vrk. Jos kaikki tuntuu hyvältä: ei ärtymystä, ei uniongelmia, kohotetaan viikon päästä annosta niin, että aamulla otetaan 300mg, ja lounaalla 150mg, yhteensä 450mg/vrk. Näillä keinoin kokeillaan muutama viikko. Jos sen jälkeen tuntuu siltä, että annostusta voisi vielä lisätä, otetaan lounaalla toinen kapseli, eli aamulla 300mg, aamupäivällä toiset 300mg, yhteensä 600mg/vrk. Tätä annosta ei saa ylittää, eikä siitä ole todettu olevan mitään hyötyäkään. Kirjassa kerrotaan lisäksi ruusujuuren annostuksesta lapsilla, mutta en ala sitä nyt selostamaan tässä. Ruusujuuri toimii hyvin toisten yrttien kanssa, esim. neidonhiuspuu, ginseng, kärsimyskukka, venäjänjuuri ja ashwagandha. Ei saa käyttää verenohentajien kanssa, sillä suurina annoksina lisää verenvuototaipumusta.

Neidonhiuspuu (Gingko biloba), amerikkalainen ja aasialainen ginseng (Panax quinquefolius ja Panax ginseng)

Neidonhiuspuuta on käytetty kiinalaisessa lääketieteessä satoja vuosia erityisesti muistin ja oppimisen ongelmissa. Modernit tutkimustulokset ovat tällä kohtaa ristiriitaisia: osalle adhd-tyypeistä neidonhiuspuusta on apua, osalle ei. Omalla kohdalla tehon siis voi tietää vain kokeilemalla. Kirjan kirjoittavat suosittelevat kokeilemaan neidonhiuspuuta, jos stimulantit, ruusujuurikin, ylistimuloivat. Neidonhiuspuu rauhoittaa ja tyynnyttää, mutta myös parantaa tarkkaavaisuutta. Suositellaan käytettäväksi yhdessä ginsengin kanssa.

Yleensä, kun puhutaan ginsengistä, tarkoitetaan aasialaista ginsengiä. Sen amerikkalainen serkku on kuitenkin miedompi, eikä sillä ole yhtä paljon sivuvaikutuksia. Kirjoittajat suosittelevat amerikkalaista ginsengiä erityisesti lapsille (lääkärin valvonnassa!), ihmisille, jotka haluavat välttää ylistimuloitumista sekä niille, jotka haluavat parantaa vastustuskykyään.
Aasialainen ginseng (Panax ginseng) lisää suorituskykyä, mutta sillä on myös enemmän sivuvaikutuksia kuten ahdistuneisuutta, päänsärkyä ja sydämentykytyksiä. Neidonhiuspuu ja ginseng vaikuttavat veren hyytymiseen, niitä ei saa käyttää verenohentajien kanssa eikä ennen leikkauksia.

Pycnogenol (rannikkomännyn, Pinus pinaster, kuoriuute)

Tutkimukset osoittavat osan adhd-tutkimusryhmän jäsenistä saaneen merkittävää hyötyä tästäkin valmisteesta. Erityisesti tätä suositeltiin niille, joilla veren ferritiinipitoisuus oli matala, sillä uute tuntui jostain syystä auttavan juuri heitä eniten.

Sitruunamelissa, kamomilla, valeriaana ja kärsimyskukka

Näillä yrteillä on miedosti rauhoittava vaikutus, voivat auttaa myös uniongelmissa.

Mäkikuisma

Ei hyötyä sinänsä adhd-oireisiin, mutta voidaan kokeilla lievään masennukseen ja pakko-oireisiin henkilöillä, joille eivät SSRI-lääkkeet ole jostain syystä sopineet.

Brahmi (Bacopa monniera)

Brahmia on käytetty intialaisessa ayurvedisessä lääketieteessä tuhansia vuosia. Tämän ikivanhan tiedon mukaan se parantaa stressinsietokykyä, vähentää ahdistuneisuutta ja parantaa kognitiivista toimintakykyä. Länsimaissa brahmin tehoa ei ole testattu paljoakaan, kuitenkin erään kaksoissokkotutkimuksen mukaan se paransi jonkin verran adhd-lasten tarkkaavaisuutta, muistia ja oppimiskykyä. Kirjailijoiden mukaan brahmin vaikutus on lievä, mutta myönteinen.

Kirjailijat ovat vaikuttuneita ayurvedisen lääketieteen tuloksista adhd:n hoidossa, mutteivät avaa aihetta kirjassa sen enempää, vaan kehottavat etsimään lisätietoa suoraan ayurvedisen lääketieteen asiantuntijoilta.

Add-äideistä ja -lapsista

Mieleeni jäi kaikumaan eilisen kirjoitukseni lause "Add-äidin add-lapsi on etuoikeutettu." Jäin pohtimaan, että lauonkohan nyt niin paksusti romantisoitua potaskaa, että oksat pois. Meitä on niin monenlaisia äitejä ja monenlaisia ongelmiakin. Yksi on impulsiivinen elohiiri ja toinen asuu sohvalla - ihan vastakkaiset tavat olla, vaikka taustalla olisikin sama diagnoosi. Yksi hieroo onnenkyyneltä silmäkulmastaan nähdessään ihmis- tai eläinvauvan, toinen haluaisi juosta sprintterivauhtia karkuun. On meitä äitejäkin moneen junaan.

Haluan silti miettiä lisää sitä, miten välillä kaoottisesti toimivasta ja hajamielisestä äidistä olla samanlaiselle lapselle etua. Joku äkkinäinen voisi ajatella (ja ehkä ajatteleekin), että pelastakaa nuo toisiltaan ja laittakaa kaverit rotiin, eihän tuosta voi mitään hyvää seurata. Höpö höpö.

Kun ajattelen add-lapsiani, mieleeni putkahtavat erään ihanan balladin sanat:

Aamuyössä aistein avoimin
elämääni silmiin katselin.
Vanhan eilisen, uuden tulevaisuuden,
sen kaiken näin ja paljon oivalsin.

Meillä on lapsi, joka todellakin tarkastelee maailmaa aistein avoimin. (Usein aamuyölläkin.) Lapsi, joka kamppailee jatkuvan aistien tulvan kanssa. Sattuu. Häiritsee. Pelottaa. Ahdistaa. Naurattaa. Itkettää. Suututtaa. Satutan. Paijaan. Rakastan. Sulkeudun. Add-lapsi, kuten muutkin lapset, harjoittelee elämän taitoja. Hänen tapauksessaan sitä harjoiteltavaa vain on kovin paljon enemmän. Usein niitä taitoja, jotka muut oppivat jo lapsina, harjoitellaan edelleen aikuisinakin... Tällainen muksu tarvitsee ehdottomasti vierelleen aikuisen, joka tietää, mistä on kyse.

Jos ja kun olet itse kokenut aikoinasi sen saman, ymmärrät, ettei lastasi auta se, että jatkuvasti hoputat, komennat tai mikä ehkä pahinta; vertailet. Sinä kyllä tiedät, että näennäisen sekoilun alla on se timantti, joka paljon näkee ja paljon oivaltaa. Ja tässä on myös sinun suuri vahvuutesi vanhempana.

Toinen ihan ehdoton vahvuutesi on se, että sinä olet jo oppinut omat selviytymisstrategiasi. Tiedät jo, millaiset haasteet esimerkiksi koulussa saattavat odottaa, ja tiedät ehkä myös, mitä voisi tehdä eri tavalla kuin sinun kohdallasi. Sinulla on valtavan paljon annettavaa jo ihan oman kokemuspohjasi perusteella. Jos kukaan, niin sinä tiedät, miten hankalaa siellä tunneilla torkkuminen oli, ja miltä ne opettajan sanomiset tuntuivatkaan. Mikä toimi, mikä ei todellakaan toiminut.

Minun roolini on monesti ollut esitaistelijan rooli: huomatkaa nyt! Lapseni ovat joutuneet vaihtamaan päivähoitopaikkaa monta kertaa, koska vanhan koulukunnan hoitajat eivät kerta kaikkiaan vain ole päässeet samalla aaltopituudelle lasteni kanssa. (Juurikin sitä hoputusta, komennusta, vertailua, kerta toisensa jälkeen, kunnes ihanat, kiltit lapseni alkoivat oireilla pahasti.) Kun ei kukaan muu lapsi ole koskaan kärsinyt sellaisesta, normaalia käskytystä, muka. Mutta lopulta löytyi lastentarhanopettaja, joka näki lapseni. Oikeasti näki. Siihen loppui pakkosyöttäminen, pakkonukuttaminen, epäreilut vertailut, ja lapseni pääsivät loistamaan, sillä kykyjähän heillä on, kunhan vain osaa katsoa. Suututtaa, kun taas muistelen. Minä saatan olla sottainen hajamielisen professorin arkkityyppi, mutta lapseni voivat hyvin minun kanssani. Eikä se ole mikään itsestäänselvyys, kun puhutaan add-lapsesta.

Äitini aiheutti aikoinaan kauhunsekaista hämmennystä sukulaisissa ja tutuissa: se antaa lasten töhriä ja riehua! Rakentaa majoja ja sotkea keittiössä! Ei mitään rotia! Niiden kotona vaan hengaillaan, vaikka paikat ovat sekaisin! Luetaan satuja ja syödään jätskiä, ihan holtitonta!

Minäpä näytän pitkää nenää: niin meilläkin!

Äidillä kylässä

Kukaan muu ei onnistu ärsyttämään sinua yhtä paljon kuin oma äitisi. Se jatkuva höösäys kadonneiden tavaroiden perässä, sotkuisuus, poukkoileminen ja epämääräiset, kesken päättyvät lauseet. Sinä itse kun sentään yrität. Koti on kerran viikossa kuin sisustuslehdestä, vaikka se vaatisi kyyneleitä. Laitat puhelimeen muistutuksia soimaan tuon tuostakin, merkitset kalenteriin pienimmistä pienimmätkin asiat ja pistät ne avaimet siihen perkeleen avainkaappiin aina, kun astut ovesta sisään. Olet opetellut istumaan päivällispöydässä ja puhumaan onnahtelevaa smalltalkia. Osaat istua paikoillasi, vaikka jokainen lihas onkin krampissa. Osaat hymyillä ja katsoa silmiin niin kuin kuuntelisit tarkasti, vaikka et ole oikeasti kuullut sanaakaan. Noudatat lasten kanssa tarkkaan ruoka-aikoja ja rutiineja, koska juuri ne rutiinit pitävät sinut liikkeessä.

Ja sitten kuitenkin: äitisi kotona vallitsee ihana vapaus. Kaikki on sikin sokin, ja pinojen alimmaiset ovat saaneet olla rauhassa jo vuosia. Pölyjen pyyhinnän on voinut korvata iloisenvärisillä koristeilla, sillä eihän niitä pölyjä sitten kukaan katsele! Ruokaa syödään, kun on nälkä, jotain nopeaa ja mielellään ulos tai ympäri taloa hajaantuneena. Sekava puheenparsi on sääntö eikä poikkeus. Kun lähdetään liikkeelle johonkin, odotellaan rauhassa, että kaikki ovat valmiita ja etsineet kadonneet tavaransa. Siihen menee helposti tunti, mutta mikäs hätä meillä on. Ei todellakaan mikään hätä.

Äitini kotona eletään sovussa kaaoksen kanssa, ja siellä oma kaaoskin rauhoittuu. Osaisiko sitä joskus löytää tasapainon ulkopuolisten odotusten ja omien tarpeiden välillä?

Add-äidin add-lapsi on etuoikeutettu. Ainakin joissain tärkeissä asioissa. Opit elämään sitä elämää, johon sinut on luotukin. Ystävien ja poikaystävien kodit löivät aikanaan ällikällä: että joku viitsiikin. Varotaan murustelua, asetellaan tarjottavat, pidetään siivouspäiviä. Istutaan kahvipöytään ja kysellään kuulumisia. Ja ne kiiltävät pinnat! Ymmärsin, että meillä ollaan erilaisia. En mielellään kutsunut ystäviä kylään sen jälkeen, kun eräs kaverini totesi hämmästellen: en ole koskaan nähnyt yhtä likaista lattiaa! En ollut koskaan huomannut, että se oli likainen. Aloin katsoa kaikkea uusin silmin.Vierailut ystävien koteihin muuttuivat tiedusteluretkiksi: tuollainenko on pölyhuiska, ja näinkö tavallinen perheenäiti tosiaan touhuilee. Aloin kadehtia tätä kaikkea normaaliutta, joka tuntui yhdistyvän mutkattomaan perusarkeen ja päätin, että minun perheestäni tulee aikanaan ihan oikea, normaali perhe, joka elää oikeassa, normaalissa kodissa tasaista ja huoletonta elämää. Meillä kun oli kaoottista. Huoletonta, mutta tahmaista. Yllättävää, mutta turvatonta.

Kaverini, jotka näkivät vilahduksia minun elämästäni, olivat kateellisia rennosta äidistäni. Minä olin kateellinen heidän normien mukaisesta elämästään. Olen yrittänyt toteuttaakin sitä parhaani mukaan, mutta kuulkaas: ei ole vaivan arvoista. Palataan lähtöpisteeseen. Ja nyt, kun olen saanut diagnoosini, olen oppinut pikku hiljaa ymmärtämään äitiäni.

En enää menetä hermojani, vaan saan lohtua siitä, että meitä sekoilijoita on muitakin. Sekoilu on kotoisaa. Ja sen mukana tulee vapaus olla sellainen kuin on.