Diagnoosi

Add/adhd oli kyllä minulle terminä tuttu, sillä minulla on kaksi lasta ja tiedonjanoisena ihmisenä olin lukenut muutaman hyllymetrillisen lapsiin liittyvää kirjallisuutta. Varsinkin, kun omat lapsukaiseni eivät ole ihan tavallisimmasta puusta veistettyjä. Mutta siitä lisää myöhemmin. Joka tapauksessa, en ollut ikinä napannut kiinni kirjainyhdistelmään, vaikka olin se satunnaisesti kohdannutkin.

Puolisen vuotta sitten äitini soitti minulle aivan täpinöissään. Hän oli nähnyt telkkarista Inhimillisen tekijän, jossa Päivi Hakala kertoi elämästään add:n kanssa. Äidin mielestä Päivi puhui aivan kuin hänen suullaan. Se kyllä kuulosti ihan mielenkiintoiselta, mutta koska en oikein jaksa keskittyä keskusteluohjelmiin, unohdin tämän aika lailla saman tien. Mutta sattumalta kanavasurffasin ohjelman uusintaan ja imeydyin heti ruudun ääreen. Päivi kertoi add:sta ja tunnistin siitä kyllä äitini, hehät ovat kuin kaksi pientä punatukkaista marjaa. Mutta yllättävää kyllä, löysin Päivin kertomuksesta myös itseni.

Päivi kertoi mm. tytöstä, jolla on päässään seitsemän eri kanavaa kerrallaan pälpättämässä. Toki, eikö kaikilla ole? Päivi kertoi keskenjäävistä projekteista, vaikeuksista koulunkäynnissä ja salamannopeasta kyllästymisestä ja vauhdinkaipuusta. Kyllä. Ja ajatus siitä, ettei olekaan tyhmä ja laiska, vaan onkin keskittymishäiriöinen? Kuulostaa enemmän kuin hyvältä. Hakeuduin näppikselleni ja löysin erilaisia testejä, suomeksi ja englanniksi. Sain korkeat pisteet niistä kaikista, en huippukorkeat, mutta korkeat silti. Varasin saman tien ajan terveyskeskuslääkärille. Ajanvarauksessa ollutta sairaanhoitajaa kikatutti tulevan käyntini aihe, mutta siinä vaiheessa kikatutti minuakin.

Lääkärin vastaanotolla pulautin asiani ulos isona ryöppynä. Nuori lääkäri ei vaikuttanut kovin vakuuttuneelta, mutta laittoi minulle kuitenkin erinäisten verikokeiden lisäksi lähetteen psykiatrian puolelle. Hän muisti myös varoittaa minua painokkain sanoin huumelääkkeistä. Niistä kannattaa pysyä erossa. Jäin miettimään, että kuvitteliko lääkäri minun kenties huumeet mielessä olleen diagnoosia ruinaamassa. Ehkäpä niin, mutta sain silti sen, mitä halusin, lähetteen eteenpäin.

Psykiatrian polilta tuli aika nopeasti. Onneksi, sillä odottaminen oli todella vaikeaa. Oli olo, että jotakin mullistavaa oli juuri tapahtumaisillaan. Mitä enemmän olin lukenut tietoa add:stä, sen enemmän ymmärsin, miten suuria sen aiheuttamat ongelmat olivat elämässäni olleet. Olin sopeutunut, sopeutunut ja sopeutunut, kunnes olin lopulta nääntynyt.

Psykiatrin vastaanotolla otettiin heti lomakkeet esiin. Ensin päihdelomake. Ja koska en päihdetestin perusteella ollut minkään sortin käyttäjä, eikä muutakaan akuutimpaa syytä keskittymisongelmiini ollut ilmassa, aloitimme adhd-kaavakkeen täytön. Lomake oli järkyttävän pitkä, perusteellinen ja siinä kysyttiin osittain vähän vääriä asioitakin. Unohdin jokusenkin kerran kyselyn aikana, että mistä olimmekaan puhumassa. Ehkä se oli osa testiä? Testin tulokset olivat selkeät. Minulla todellakin oli keskittymishäiriö, mutta ilman ylivilkkautta ja suureksi osaksi ilman impulsiivisuutta. Ei adhd, vaan add.

Kävelin kotiin mieli poukkoillen. Olo oli voitonriemuinen ja helpottunut: monille mieleni omituisuuksille oli nyt todellakin selvä syy, eikä kyse ollut luulosairaudesta, vaan ihan oikeasta, mitattavissakin olevasta neurologisesta häiriötilasta aivojeni mutkissa. Ja kun oli selvä syy, olisi myös hoitoa. Seuraavalla käyntikerrallani sovittaisiin hoidon aloittamisesta. Saisin pääni toimimaan edes jotenkin normaalin pään lailla ja pääsisin availemaan elämäni umpisolmuja.