Ja mitä diagnoosin jälkeen tapahtui

Olin megaonnellinen. Ensi viikolla saisin lääkityksen. Sumu haihtuisi päästäni ja pääsisin näkemään maailman edes jotenkin sellaisena kuin ne kaikki muut, joille kaikki tuntui aina olevan kadehdittavan helppoa! Ehkä hakisin opiskelemaan ihan uutta alaa! Saisin yritykseni ja elämäni ja ihmissuhteeni taas järjestykseen! Ei ihan pieniä odotuksia, mutta ei sitä matalalle kannatakaan tähdätä. Ensin vain rutiinin vuoksi elämäni ensimmäiselle sydänfilmille, ja sitten resepti kouraan ja uutta elämää rakentamaan.

Mutta ihan niin yksinkertaista ei kaikki sitten ollutkaan. Rutiinisydänkäyrä ei ollut rutiini. Muka terve sydämeni olikin sekaisin ja kenties vaarassa pysähtyä pysyvästi. Ja kun jo viiden minuutin odottaminen on täyttä tuskaa, niin voitte ehkä kuvitella, millaisissa syövereissä kieriskelin seuraavat kuukaudet, kun odottelin aikaa sydäntutkimuksiin. Aina ehtiessäni. Add ja sen hoito jäivät siksi aikaa hyllylle pölyä keräämään.

Ikuisuuden päästä sitten pääsin tutkimuksiin, joissa todettiin, että sydämeni kannalta asiat olivat kuitenkin aika hienosti. Sydän oli kyllä vähän vinksallaan, mutta ei ollut vaarassa pysähtyä lopullisen pysyvästi millä hetkellä hyvänsä. Enkä ollut sitä ihan oikeasti kyllä koskaan epäillytkään. Ihan hienoja uutisia, mutta niihin liittyi iso mutta. Minulle suunniteltu adhd-lääkitys ehkä muuttaisi sydämeni vähän vinksallaan olon paljon vinksallaan oloksi. Psykiatrini soitti minulle tänään varmistaakseen asian ja epäili, ettei koko maakunnasta löytyisi ainoatakaan niin kylmäpäistä lääkäriä, että tämä uskaltaisi antaa minulle minkäänlaista lääkitystä keskittymishäiriööni. Piilevän sydänongelmani ensioireena kun on kuolema. Eikä kukaan lääkäri sellaista halua vastuulleen.

Tässä sitä nyt ollaan. Psykiatrini toivotti minulle hyvää jatkoa ja antoi minulle adhd-neuvonnan puhelinnumeron. Minä en tiedä mitä tekisin tai ajattelisin. Pettymys on valtava. Giganttinen.