Mikä on add? II (Oma tarinani)

Huomaan, että tämänkertaisen blogitekstin kirjoittaminen onkin vaikeampaa, koska minun pitäisi jatkaa vanhasta aiheesta. Olen vitkutellut ja minua haluttaisi kaameasti aloittaa uusi aihe. Mutta etsitäänpä uusi tulokulma (oma tarina!) ja sinnitelläänpä nyt vähäsen.

Minä olin kiltti ja hiljainen tyttö, joka oppi omin päin lukemaan nelivuotiaana. Kukaan ei ikinä olisi tullut ajatelleeksi, että minulla olisi keskittymisongelmia, päin vastoin, minähän keskityin liikaakin, aina nenä kirjassa! Laiskuushan siinä oli ongelmana, huonekin aina kasojen peitossa. Olin oudosti kaksijakoinen, hyvin herkkä kaikenlaisille ympäristön vaihteluille, mutta silti rakastin vauhtia ja vaaraa. Aina tuntui kipua jossakin kohtaa, uni ei tullut ikinä ajoissa ja peloista olisi jakanut kymmenelle pikkutytölle. Olin äärimmäisen ujo ja arka. Toisaalta taas riehuin poikajoukossa, pelasin jalkapalloa, kiipeilin puissa ja hypin katoilla. Olin luokan ainoa tyttö, jolla oli luunmurtumia ja tikkejä. Olin hyvin näsäviisas ja pikkuvanha, möläyttelin joskus ajattelemattomuuttani mitä sattuu ja sain aikuisetkin hiiltymään.

Alakoulussa

Pikkukoululaisena en aina istunut pulpetissa. Välillä istuin pöydän alla, koska minua jännitti, ja välillä seisoin nurkassa, koska en osannut olla hiljaa. Minulla oli kuitenkin paljon onnea matkassani, sillä aloitin koulunkäyntini pienessä kyläkoulussa. Meitä ekaluokkalaisia oli yhteensä vain kolme. Opettaja oli lämmin ja hoksaavainen ihminen, joka järjesti minulle aina vähän ylimääräistä puuhaa, että pysyin sopivan kiireisenä eikä toisaalta taas koskaan epäröinyt ottaa syliin arkailevaa tyttölasta. Näillä keinoin koulu alkoikin mukavasti. Sen aikaisessa ruksitodistuksessa kerrottiin, että osasin kyllä toimia hienosti itsenäisesti, mutta minulla oli vaikeuksia olla ryhmässä, huolehtia koulutavaroistani ja sietää pettymyksiä. (Sama arvio pätee edelleen!)

Jälkikäteen ajatellen olikin todella onnekasta, että sain olla ensimmäiset kaksi kouluvuottani pienessä porukassa. Sen jälkeen muutin monesti koulua, enkä usko, että opettajat ehtivät tuntea minua sen enempää kuin minä heitä. En vaivannut ketään ja pärjäsin hyvin. Minulla oli ja on edelleen vahva kuvamuisti ja pystyn omaksumaan tietoa helposti yhdelläkin lukukerralla. Tunnilla en juuri kuunnellut, eikä minun tarvinnutkaan. Pärjäsin joka tapauksessa. Useimmiten hutaisin läksyt läpi tunnin alussa samalla, kun opettaja kokoili tavaroitaan.

Alakoulun loppuun ehdin kuitenkin saada kokonaiseksi kahdeksi vuodeksi opettajan, joka oppi tuntemaan minut ja sai minut lopulta uskomaan olevani ihan erityinen. Hän arvosti eniten juuri niitä asioita, jotka olivat vahvuuksiani: ainekirjoituksessa kehittelemiäni hurjia tarinoita, taitavia kuviksen töitäni ja sitä, miten uskalsin olla porukan erilainen. Ja vaikka hän joutui taistelemaan kanssani lintsailun, kouluun ehtimisen, karmean huolellisuudenpuutteen ja jatkuvan hajamielisyyteni vuoksi, onnistui hän kuitenkin takomaan minulle vahvan itseluottamuksen. Kaiken ei aina tarvinnutkaan mennä putkeen, olinhan taiteilijaluonne. Siitä oli hyvä lähteä yläkoulua ja miksei koko loppuelämää kohti.

Yläkoulu

Yläkoulussa sitten vain kävi niin hassusti, että kukaan ei tiennyt, että olin taiteilijaluonne. Pitivät ylimielisenä kakkiaisena, joka ei antanut opiskelurauhaa toisille, vaikka itse osasi, eikä viitsinyt tulla edes kouluun ajoissa, jos tuli ollenkaan. Joku opettaja vei riitoja rehtorin kansliaan ja siellä sitten tulikin oltua usein ihmettelemässä, että mistä se opettaja nyt suuttui. Poissaoloni lisääntyivät. Numeroni romahtivat ihan vain vitutuksesta ja surusta. Olin ahdistunut ja pakenin uppoutuen kirjojen maailmaan, kännipäissä heilumiseen ja poikien kanssa sekoiluun. Näissä olinkin erityisen taitava. Loppujen lopuksi kuitenkin tulin koulun suhteen järkiini ja otin projektikseni näyttää kaikille (erityisesti opettajille), miten väärässä olivat suhteeni olleet. Suurta vaivaahan minun ei siihen tarvinnut nähdä. Numeroni kipusivat taas ylös, sain stipendin ja jatkoin lukioon. Kukaan ei koskaan tullut pysähtyneeksi kohdallani ihmettelemään, olihan murrosiän oikkuja nähty ennenkin. Sitä paitsi olin tosi söpö ja lutuinen, eikä sitä tuntunut lainkaan himmentävän koulun ulkopuolella jatkunut itsetuhoinen käytös, joka ei voinut olla tihkumatta aikuistenkin korviin.

Lukio

Lukiota jaksoin käydä vuoden verran. Aluksi minusta oli hauskaa yrittää saada täydet pisteet joka kokeesta ja leikkiä täydellistä opiskelijaa. Minulla oli tuolloin hyvin tunnollinen poikaystävä, jota apinoin. Teimme yhdessä läksyjä! Jaksoin leikkiä tätä jonkin aikaa. Sitten palasin tuttuun kaavaan: lintsailin paljon, jätin läksyt tekemättä, luin kokeisiin edellisenä yönä jos ollenkaan. Unelmoin tunnilla omiani ja piirtelin vihkoihin. Pärjäsin näilläkin keinoin kärkijoukossa ja katselin pitkin nenänvarttani koulussa puurtajia. Sitten kävi niin, että jaksoin yhä huonommin motivoitua pulpetissa nököttämisestä ja harkitsin joko karkaamista vapaaehtoistyöhön Afrikkaan tai lukion keskeyttämistä. Nyt viimein numerotkin alkoivat väistämättä hiipua, sillä opiskelussa olisi ihan oikeasti pitänyt jo nähdä vaivaakin. Hain myös päähänpistona kesken lukion taidekorkeakouluun. Minut otettiin, yllätyksenä kaikille, erikoistapauksena sisään, vaikka olinkin keskenkasvuinen. Joten heihei tallukat. Ja tylsä poikaystävä. Suuri taiteilija lähtee nyt.

Korkeakoulussa

Olin heti alkuun vaikeuksissa. Olin aina ollut ujo ja kömpelö ihmisten kanssa, ja nyt luokkatoverini olivat isoja, taitavia, vieraita aikuisia. En uskaltanut puhua heille. En uskaltanut mennä ruokalaan, koska pelkäsin, etten selviydy linjastoista enkä sosiaalisista tilanteista. Olin viikon syömättä ja puhumatta ja opettelin sen sijaan polttamaan tupakkaa, kunnes luokkatoverini heräsivät tilanteeseen. Minua otettiin kädestä kiinni, talutettiin niiskuttavana ruokalaan, neuvottiin linjastoissa ja istutettiin viereen. Ja sen jälkeen olin luokan siipien suojissa. Sujahdin sujuvasti opiskelijaelämään ja juhlin, tanssin ja remusin muutaman eliniän tarpeiksi. Olin villi! Olin vapaa!

Opiskelu oli kuitenkin jatkuvasti tuskallista ja alisuoriuduin kaikista paitsi lempikursseistani. Sairastuin masennukseen ja paniikkihäiriöön. Kävin terapiassa ja valmistuin lopulta, osin loistavin arvosanoin, osin rimaa hipoen. Ihmettelin, mikä minua vaivaa, ja etsin syytä ajoittain levottomasta lapsuuden perhe-elämästä. Välillä uskoin olevani maanis-depressiivinen, mutta kun tuntui, että olin yhtä aikaa sekä maaninen että depressiivinen. Joka tapauksessa nyt olisi suunnattava työelämään ja se oli ajatus, joka lamautti minut kauhulla.

Työelämässä

Minun oli niin vaikea kuvitella itseäni työelämään, että päätin vaihtaa alaa ja sainkin tutuntuttujen kautta työtä kuumalta uusmedia-alalta. Sinne otettiin, kunhan vain oli tarpeeksi viileä tyyppi ja minähän olin. En kuitenkaan päässyt hankaluuksistani eroon. Tietokoneella istuminen oli vaikeaa. En kyennyt tekemään työtehtäviäni aikataulussa, koska en kyennyt tekemään päätöksiä. En pystynyt keskittymään kunnolla avokonttorissa, vaan ajatukseni katkeili jatkuvasti. Projektit valmistuivat viime tipassa tai myöhässä ja huolimattomuusvirheitä täynnä. Olin hyvä, loistavakin nopeissa ja suurpiirteisissä suunnitteluprojekteissa, mutta mikään pitkäjänteisempi työ oli suossa juoksemista.Yritin kovasti, ahdistuin, valvoin öitäni. Olin sairauslomilla ja stressilomilla. Kunnes viimein jäin äitiyslomalle ja suuntasin ihan uusiin haasteisiin.

Perhe

Minulla on monesti ollut hyvä tuuri elämäni ihmisten suhteen, ja mieheni kohdalla ihan erityisen hyvä. Voitteko kuvitella, että hän rakastui tyttöön, joka ajatuksissaan niisti nenänsä hänen paitaansa? Ja jonka kämpässä haisi niin pahalta, että hän heti ensi töikseen pesi kuukausien tiskit?

Hän antanut minulle turvallisen peruskallion, jota vasten polkea jalkaa sekä fiksun aikuisen mallin, jota vastaan kapinoida (ja kuitenkin samalla ottaa sitä mallia). Yhdessä me myös perustimme perheen ja saimme kaksi hienoa mukulaa. Hoivausviettihän minulla on aina ollut vähän ylikehittynyt, mikä on näkynyt lemmikkien määrässä ja vaikeutena olla tekemättä sitä vauvaa tai vaikka kymmentä heti kun se teoriassa oli mahdollista. Jaksoin kuitenkin kuunnella tässä miespuolista järjen ääntä.

Äitiydessä on se hieno puoli, että se on pitkälti vaistonvaraista, ja vaistot minulla onneksi toimivat ihan niin kuin pitääkin. Siitäkin on hyötyä, etten ole erityisen impulsiivinen, vaan olen adhd-vanhemmaksi varmaankin harvinaisemman tyyppinen viilipyttyvanhempi. Minua ei ihan helposti saa hetkahtamaan raivareilla, hyökkäyksillä eikä mökötyksillä. Uskon olevani hyvä, herkkävaistoinen äiti. Jossakin asiassa olen todellakin hyvä! En täydellinen, mutta hyvä.

Yrittäjyys

Tällä hetkellä lapset ovat jo niin isoja, että minun on korkea aika löytää taas tieni työelämään. Olen aloittanut yrittäjänä, mutta kaikki vanhat vaikeuteni ovat taas nousseet pintaan. Jokainen työpäivä päättyy pettymykseen, kun vertaan sitä, mitä olisin halunnut tehdä ja sitä, mitä sain aikaiseksi.

Jatkuva seinää päin käveleminen uuvuttaa. Olen myös häpeissäni: miten aikuinen, fiksu ihminen voikin olla pikkulapsen tasolla niin monessa asiassa? Tähän kohtaan sainkin add-diagnoosin. Minulla oli valtavasti odotuksia sen suhteen, miten lääkityksen avulla saisin työelämäni ortninkiin. Mutta nyt mennään näillä. Huokaus, huokaus, huokaus. (Juuri nyt ei irtoa tahdonvoimaa uhkuvaa leijonankarjaisua.) Yrittäminen kuitenkin olisi luonteva työmuoto, koska ryhmässä toimiminen tuntuu olevan heikko kohtani. Vaan niin on myös työarjen strukturoiminen omin päin. Tuntuu, että on loputtoman paljon opittavaa siitä, miten parhaiten toimia juuri näillä aivoilla.

Mutta ehkäpä jotakin apua on tiedossa: uusi kirjani saapui Amazonilta, tämä! Kohta olen uppeluksissa ja uuden tiedon lumoissa!
Non-drug Treatments for ADHD
En pysy pöksyissäni!