Kömpelö juttu

Lapsena olisin halunnut olla ballerina. Ankanpoikanen, joka olisi halunnut liihotella Joutsenlammessa. Olin harvinaisen kömpelö lapsi, mutta eihän se unelmia haitannut. Koulun jumppatunneilla se todellisuus sitten iski; olin todellakin lapsi, jolla oli kaksi vasenta kättä ja kaksi vasenta jalkaa. Liikuntatunnit olivat nöyryytystä alusta loppuun. Pelitunnit sentään menivät muun joukon mukana hölkötellessä, eikä minua juuri häiritty palloa heittelemällä sen jälkeen, kun olin tehnyt hajamielisyyksissäni muutaman maalin väärään päähän pelikenttää. Refleksit olivat kyllä salamannopeat, mutta pelinlukutaitoa ei ollenkaan. (Ja tämähän pätee muuallakin kuin pelikentällä.)

Aikuisenakin olen tottunut olemaan se tyyppi, jolle sattuu ja tapahtuu ja joka kyllä onnistuu nolaamaan itsensä. Jos joku porukasta kaatuu nenälleen niin, että tavarat leviävät pitkin ja poikin, se olen minä. Aika usein herätänkin aitoa ihmetystä: miten edes onnistuit tuossa? Mustelmattomia koipia en ole omistanut ikinä. Mutta ei se ole koskaan haitannut, kaikkein kamalintahan olisi, jos olisi tylsää.

Tutkimusten valossa adhd-ihmisillä on usein puutteita sekä karkea- että hienomotoriikassa. Kyllä. Hei vaan, te kaikki ylimääräiset tunnit, joina harjoittelin kaunokirjoitusta koulun jälkeen, ja käsialanumero oli silti aina se kuusi, armosta. Hei vaan, käsityön ope, joka itketit minua jokaisella kässätunnilla, kun yritin kutoa tossua. Piilotin tekeleen kaapin taakse, mutta pakotit laittamaan sen esille koulun käytävälle, näyttelyyn muiden tyttöjen sievien tossujen rinnalle: sen koppuraisen, solmuisen möykyn, tossu-frankensteinin, ja sen parin, opettajan suurimmaksi osaksi neuloman, joka oli sitä kolme kertaa isompi. Tunsin silloin suurta yhteenkuuluvuutta tossumutanttini kanssa, me totisesti pistimme silmään.

Nyt minulla on kaksi lasta. Toinen reputti neuvolassa karkeamotoriikan, mutta siihen ei kiinnitetty huomiota. Liikuntatunnit ovat kurjia. Toisen käsialavihko on nuhruinen, hartaasti kieli keskellä suuta täytetty, ja kirjaimet vaeltelevat silti villisti riveiltä ulos ja vaihtavat muotoa. Näyttäisi siltä, että toinen veti lyhyen tikun karkeamotoriikassa ja toinen hienomotoriikassa. Voi muruset, tiedän niin hyvin, miltä se tuntuu.

Meillä vanhemmilla onkin aika hyvä tilanne, jos tiedämme mistä päin tuulee. Myös silloin, kun mietimme, mihin harrastuksiin lapsosemme laitamme. Minä laitoin toisen lapseni tanssiharrastukseen, ja tyyppihän on siellä pihalla kuin lumiukko. Silti tykkää tunneista ja siksi mietin edelleen, että olisiko niistä jotain hyötyäkin. Rankkaa se joka tapauksessa on muksulle, joka ei muista suuntia, ei oikein hahmota puhuttuja ohjeita ja unohtuu usein ajatuksiinsa. Hyvin tärkeää ainakin tässä tapauksessa on, että opettaja tietää, mistä on kyse ja osaa kannustaa ja kehua lasta tämän saavutuksista.

Ja toivoa on. Minustakin tuli ihan taitava neuloja, kun aikuisena ihan itse (taikasanat!) päätin opetella taidon. Neulominen on kätevää, sillä neuloessa pystyy katselemaan elokuvaa paljon paremmin kuin lukemalla tai surffaamalla samanaikaisesti. Kun sen vaihtoehdon kuitenkin voi unohtaa, että ei tekisi jotain muuta samalla, kun katselee leffaa.

Unettoman yön pakinat

Aina joskus näitä tulee, öitä, joina mikään ei tepsi. Herään, eikä uni enää tule. Ajatuksia on vain ihan liikaa, kuin katsoisi telkkaria samaan aikaan neljältä kanavalta, eikä virtaa saa pois päältä. Silloin on lopulta paras nousta ylös ja nauttia yön rauhasta. Pimeässä talossa ei kuulu kuin kissan kehräys ja teepannun pihinä. Hyvä hetki tehdä töitä. Niiden kimpussahan ne ajatukset jo olivatkin.

Olen vuosien varrella koonnut itselleni sopivan kasan konsteja, jotka yleensä auttavat nukkumiseen. Ehkä tärkein niistä on liikunta. Ja sen puutteessa tänä yönä valvonkin. Syyssadesää vei patikointihalut, ja sitä kautta yöunet. Liikunnanpuutteen olisi voinut korvata seksillä. Se tyhjentää yleensä ruuhkaisenkin pään. Mutta sekään ei nyt kiinnostanut.
Hereillä siis. Joskus öisin saan huijattua itseni uneen laskemalla kymmenestätuhannesta alaspäin; kymmenentuhatta, yhdeksäntuhatta yhdeksänsataa yhdeksänkymmentä yhdeksän, yhdeksäntuhatta yhdeksänsataa yhdeksänkymmentä kahdeksan... Tappavan tylsää ja samaan aikaan keskittymistä vaativaa, siis juuri sopiva keino ylimääräisiä kanavia sammuttamaan. Mutta jostain syystä tänä yönä en edes yrittänyt. Ehkä haluankin pitää tämän hiljaisen hetken.

Nukahtamiseen minulla on keino, joka onneksi toimii aika pomminvarmasti, ja se on kirja. Luen ei-liian-kiinnostavaa opusta kunnes kirja putoaa käsistä, sammutan unisena valon ja olen tainnutettu. Ilman kirjaa pystyn nukahtamaan vain fyysisesti ihan loppuun asti väsytettynä. Kirjan kanssa vehtaaminen on välillä tosi rasittavaa, mutta silti niin toimivaa, että ilman kirjoja elämäni ei vaan pyöri. Pakkaan kirjan mukaan minne ikinä menenkin, sillä muuten odotan unta saapuvaksi aamuun asti. Uni alkaa tulla vasta sitten, kun tulee valoisaa, sillä ilmeisesti aivoni toimivat niin, että ne tarvitsevat näköärsykkeen mennäkseen lepotilaan, outoa kyllä. Pystyn joskus vähän petkuttamaan niitä niin, että en lue kirjaa, mutta pidän sitä kädessä, ja tähänkin tyytyväisenä silmät alkavat sumentua. Joskus työmatkoilla on ollut iso harmi, kun kirja on unohtunut ja työ on pitänyt tehdä vuorokauden valvoneena.

Ehkä mekanismi on sama kuin silloin, kun saan valveilla ollessa liikaa ärsykkeitä ja ajaudun kevyeen, silmät sumentavaan transsiin. Kuulen ja koen, mutta olen kuin huurteisen lasiseinän takana ja kaikki on etäällä. Joudun ravistelemaan itseäni palatakseni toimintaan. Tyttäreni kertoo samasta jähmettymisen tilasta niin, että hän läpsii itseään poskiin koulutunneilla, että pysyy toimintakykyisenä. Tervetuloa luennoimaan tälle äiti-tytär-parille, joista toinen ravistelee itseään ja toinen läpsii itseään poskiin. (Jos ylipäätään vaivaudumme heräämään nykyhetkeen.) Aviomieheni voisi kertoa muutaman sanan siitä, miten helposti meille saa puhutun sanan perille, kun olemme maailmoissamme.

Tässä tekstissä adhd-transsia verrataan tietokoneen ruudunsäästäjään. Miksipä ei!

Idioottiautoilija ja vaarallinen voimistelija

Aamulla käännyin taas suoraan toisen auton eteen. Katsoin molempiin suuntiin, ajoin risteykseen ja töötti soi. Ei ollut ensimmäinen kerta, mutta toivottavasti viimeinen. En pysty ymmärtämään, miten aivoni voivat jättää kokonaan rekisteröimättä bussinkokoisen möhkäleen, joka etenee minua kohti. Minä kuitenkin katsoin suoraan siihen. En vaan nähnyt. Idioottiidioottiidiootti.

Voiko lääkityskään korjata näin isoa aukkoa tarkkaavaisuudessa? Tässä (jo edelliseen autoilutekstiin liittämässäni)  New York Timesin artikkelissa ehdotetaan, että adhd-ihmisillä ajolääkityksen olisi hyvä olla aika lailla pakollinen. Nuori adhd-kuski romuttaa autonsa 2-4 kertaa todennäköisemmin kuin perusjäppinen, eli helpommin, kuin pikkusievässä ajeleva. Mutta ei meitäkään ole kaikkia samasta puusta veistetty. Olisi ihme, jos joukossa ei olisi ainakin muutama rallikuski.

Tuo artikkeli oli taas yksi niistä tuskaa vähentävistä tietopläjäyksistä, joihin olen törmännyt. Nyt vielä kun voisin palata ajassa taaksepäin kertomaan voimistelunopelleni, että kaikelle sille mokailulleni oli syynsä. Olin kyllä ihan hyvä peleissä ja kaikessa, joka ei vaatinut sen kummempaa ruumiinhallintaa tai ohjeiden noudattamista. Mutta välinevoimistelussa sain välillä seistä syrjemmällä häpeärivissä, etten loukkaisi kohkaamisellani enempää itseäni tai muita. Nyrjähdykset paranivat kyllä, mutta voimistelu on kidutusta alusta loppuun, vaikka sen kuinka otti huumorilla. Välineet lensivät päin opettajaa ja puolivoltissa sattui aina. Olen nyt aikuisena käynyt tanssitunneilla, ja olen niissä yhä edelleen pihalla kuin lumiukko. Silti tanssiminen on hieno juttu, sillä se vaatii niin totaalisen keskittymisen, että tunnin jälkeen päässä vallitsee täysi ...rauha.

Adhd autoilee

Menin kahdeksantoistavuotiaana ajokouluun luottavaisin mielin, kaikki kaverit ja tutut kun oppivat ajamisen salat tuosta noin vain, enkä minä ole ikinä ollut hidas oppimaan. No, löysin ihan uuden puolen itsestäni.

Ystäväni pääsi liikenteen sekaan ensimmäisen ajotunnin jälkeen. Minä vietin ensimmäiset kymmenen oppituntia parkkipaikalla käännellen rattia ja vaihtaen vaihteita, itku silmässä. Lopulta pääsin kadulle. Pienellä maalaispaikkakunnalla oli teoriassa helppoa, ei ollut monikaistaisia teitä, ei ruuhkia. Avaraa maalaismaisemaa ja pikku taajamia. Käytännössä ajamisessa ei ollut mitään helppoa. Minä en huomannut olevani erityisen huono, mutta opettaja kyllä huomasi. En tarkkaillut tarpeeksi muuta liikennettä, en osannut arvioida nopeuksia tai pysyä edes omalla kaistalla kovinkaan hyvin. Auta sammahteli ja ärjyi. Me harjoittelimme, harjoittelimme ja harjoittelimme. Ajotunnit olivat painajaismaisen rankkoja ja tunsin itseni idiootiksi.

Inssi ajettiin pienessä naapurikaupungissa, jossa oli yhdet liikennevalot. Harjoittelimme tätä kaupunkia niin paljon, että opin sen ulkoa. Siltikään en päässyt läpi. Tein autokoulun tuntiennätyksen. Viimein onnistuin ja sain kortin. Autokoulun opettaja sanoi minulle lähtiäisiksi pelkäävänsä sekä minun että muiden puolesta liikenteessä. Hän oli aivan oikeassa. Olin yhdistelmä yllytyshulluutta, arkuutta, tarkkaamattomuutta ja huonoa autonkäsittelyä. Vein samana iltana poikaystäväni ajelulle, ja hän päätyi huutamaan - Sä tapat meidät molemmat! ja heittäytyi auton lattialle. Se teki särön suhteeseen.

Kakkosvaihe piti ajaa ihan oikeassa kaupungissa. Kakkosvaiheen opettaja sanoi minulle ajo-osuuteni jälkeen: - Olemme hengissä. Mutta se ei ole sinun ansiotasi. Ei se ollutkaan. Olin rikkonut lakia kymmenen kertaa kahdenkymmenen minuutin aikana ja tehnyt sen lisäksi huomattavan määrän muita ajovirheitä.

Kakkosvaiheen jälkeen aloin ajatella, että ehkä minun paikkani ei todellakaan ole ratin takana. Siitä huolimatta, että suku ja perhe painostivat jatkamaan vaan reippaasti, kun kallis ( tosiaan oli minun kohdallani hyvin arvokas) kortti kerran oli hankittu. Varmasti oppisin. Mutta minusta tuntui koko ajan ratin takana siltä, että auto vie, en minä. Minä vain yritin pysyä menossa mukana. Kävi niin, että vaivuin ajatuksiin, ja unohdin, kummalla puolella tietä minun pitikään ajaa. Tai kävi niin, että sekoitin kaasun ja jarrun ja ajoin päin puuta. Kävi myös niin, että hätäännyin keskellä moottoritietä ja löin jarrut pohjaan. Kävi aika monilla tavoilla, mutta onneksi vauriot tulivat vain pelteihin. Jätin ajamisen muille.

Olen nyt viime aikoina harjoitellut taas ajamista, tällä kertaa aikuisen harkintakyvyllä ja huomaan paremmin puutteeni. Siispä en aja kuin alueilla, joissa on matala nopeusrajoitus. Yritän pitää itseni hereillä, herpaannun ja vaivun kevyeen tylsyystranssiin kovin helposti. En keskustele kenenkään kanssa kun ajan. Ja odotan lääkityksen tuomaa parannusta kuin kuuta nousevaa.

Erinomainen linkki adhd:sta ja autoilusta:
http://www.nytimes.com/2012/03/27/health/add-and-adhd-challenge-those-seeking-drivers-license.html

Adhd, tämä uusi ilmiö

Minua niin ärsyttävät nämä joka nettikeskusteluun sikiävät kommentit siitä, miten adhd on keksitty nykyajan "sairaus", ja siitä kärsivät lapset ovat
a) ihan tavallisia vilkkaita lapsia, joita vanhemmat eivät vain osaa kasvattaa tai
b) huonojen vanhempien pilaamia muksuja. Ja lääkityshän luonnollisesti on sitä varten, että nämä laiskat vanhemmat tahtovat huumata lapsensa hiljaisiksi. Että lisääntyneet adhd-diagnoosit johtuvat vain siitä, että vanhemmuus on nykyään niin hukassa. Hohhoijaa! Up yours, sanoisin, jos en olisi niin mukava ihminen.

Otetaanpa pieni sukuhistoriikki tähän väliin. Olen aika selkeästi perinyt adhd-geenini molemmilta vanhemmiltani, mutta tarkastellaanpa tässä isäni sukua.
 

Isoisoisäni oli legendaarinen hahmo paikkakunnalla. Tunnettu bisnes- peli- ja kauppamies, jolla ei raha kauaa käsissä pysynyt, ja joka jätti arkiset maanviljelyshommat usein vaimolle ja itse reissasi markkinoilla ympäri Suomea. Hänen ympärillään oli aina vauhtia ja tapahtumaa, ja väkijuomatkin maistuivat. Supliikki oli mainio ja hanuri soi. Hauska ja lämminhenkinen, pidetty veijari tämä isoisoisäni, vaikka ei aina ihan käytännön ihminen ollutkaan.

Isoisäni taas oli uuttera maanviljelijä. Hän halusi lapsesta asti maanviljelijäksi, eikä mihinkään lukuammattiin. Jos sana ikiliikkuja voi kuvata ihmistä, olisi isoisäni ollut juuri sellainen. Hän hoiti yksin kaikki maatilan hommat, kävi sen jälkeen urheilemassa ja iltaisin osallistui aktiivisesti politiikkaan ja neljän paikalliseuran pyörittämiseen. Perhearkeen hän ei juuri ehtinytkään mukaan. Paikallaan hän ei ollut hetkeäkään, vielä vanhanakin hän uutisia katsoessaan keikkui koko ajan ees ja taas.

Oma isäni ei viihtynyt koulussa. Kiinnostavista aineista tuli hyvät numerot, mutta suurin osa aineista ei ollut kiinnostavia. Muutama ammattikoulutus aloitettiin ja lopetettiin kesken. Lopulta löytyi yrittäjyys luovalta alalta, jossa hän sai tehdä itse omat aikataulunsa ja olla oma pomonsa. Arjessa on silti välillä haasteita, nykyaikana yrittäjyys kun on aika erilaista, kuin vielä muutama vuosikymmen aiemmin.

Sitten tulen minä, joka kuulun tähän ketjuun, erilaisena kuin muut, mutta silti samanlaisena.

Ja sitten tulee tyttäreni: fiksu lapsi, jonka on välillä vaikea olla koulussa, kun aistiyliherkkyydet häiritsevät olemista. Kiltti lapsi, joka ei aina pysty nukkumaan ollenkaan. Reipas lapsi, jota saattavat poikkeamat kouluarjessa joskus jännittää niin paljon, että koulunkäynti muuttuu täysin mahdottomaksi.

Olen välillä leikkinyt ajatusleikkiä, että mitäpä, jos nämä vauhdikkaat isoisäni elelisivät lapsuuttaan nykypäivänä? Maatalousyhteiskunnassa tehtiin käytännön töitä, joihin purkaa tarmonsa, eikä koulun penkillä ollut pakko venyä. Maatalon pojalle oli eduksi olla menevä ja aikaansaapa. Vaimot ja piiat pitivät huolen arjen sujuvuudesta ja luonnon kiertokulku asetti raamit työelämälle. 1910-luvulla syntynyt menevä ja käytännönläheinen poika löysi kyllä paikkansa, mutta miten se onnistuu nykyajan tietoyhteiskunnassa?

Ah, niin, ja nämä nykyajan lääkkeet. Kultaisina vanhoina aikoina lapsia lääkittiin lääkkeillä, joissa oli heroiinia ja morfiinia (yskänlääkkeet, joita oli joka lääkekaapissa) sekä amfetamiinia (mm. suosittu särkylääke Hota-pulveri). Oopiumia sai ostaa kulkukauppiailta eri vaivoihin, ennen kuin apteekkijärjestelmä vakiintui, ja kokaiini oli hyvä tapa vieroittautua tupakanpoltosta. Että jos puhutaan nykyajan huumelääkkeistä, niin kannattaapa tuota vähän tutustua historiaan. Pieni annos metyylifenidaattia on vain pieni annos metyylifenidaattia, se ei huumaa lasta, vaan ainoastaan auttaa lapsen aivoja toimimaan samaan tapaan kuin muidenkin lasten aivot toimivat.

... tai ei sittenkään hoito alkuun

Niinhän siinä sitten kävi, että lääkärikäynti, jolla oli tarkoitus katsoa minulle sopivaa adhd-lääkitystä siirtyi taas kuukausien päähän. Ymmärrän kyllä perustelun: jossakin Norjassa syynätään nyt silmä tarkkana geenejäni ja yritetaan selvittää, onko minulla piilevä rytmihäiriöriski. Se vie aikansa. Mutta harmittaa, harmittaa se silti.

Riepoo, että täysin teoreettinen mahdollisuus saada vakava rytmihäiriö vaikuttaa niin kouriintuntuvasti siihen, että voinko koskaan käyttää arkeani helpottavaa lääkitystä. Stimulantit kun saattavat nopeuttaa sykettä ja se on minulle miniskidisriski. Ikinä minulla ei ole mitään sydänongelmia ollut, eikä todennäköisesti tule ikinä olemaan, mutta silti - ei onnistu.

Se on tällaiselle sukkelalle riskinottajalle melko hankala yhtälö ymmärrettäväksi. Yritän. Ymmärrän. Mutta. Silti.

Sokea ohjaa sokeaa

Heräsin tänään, kuten joka aamu, väsyneenä ja päänsärkyisenä. Illalla pää ei tainnutu ajoissa, ja aamulla aamuvirkku tyttäreni herää kukonlaulun aikaan ja tulee sängyn viereen kyselemään, kuinka paljon aikaa on vielä siihen, että herätyskelloni soi. Tai sitten hän kömpii viereen ja lauleskelee aikansa kuluksi. Tai jos pyydän hiljaisuutta, hän kutsuu kaikki perheen eläimet samaan sänkyyn ja telmii niiden kanssa kuiskaillen. Lopulta kellokin sitten soi, ja kerään itseni sängyn pohjalta, suukotan unisesti tyytyväistä tytärtäni ja raahaan itseni teepannun viereen ja laitan veden kiehumaan. Ihan hyvä aamu.

Huonompi aamu on se, että herään siihen, kun joku karjuu korvaani. Tämä samainen virkeä lapseni. Hän on ollut reippaana, koettanut itse hoitaa aamutoimet ja ajautunut kriisiin. Kriisi tulee joka aamu kuin aikapommi, ennemmin tai myöhemmin, kerran, tai kolme kertaa. Lapsi on aina stressannut siirtymätilanteita, ja jokainen kouluaamu on sellainen. Kaiken pitäisi olla juuri oikealla tavalla, eikä kukaan meistä oikein tiedä, mikä on se oikea, ei hänkään. Ja kun asiat eivät ole kohdallaan, turhauttaa, ja kun turhauttaa, alkaa kiukkuaminen. Kuopus menee useimmiten myöhemmin kouluun kuin esikoinen, ja hän uskaltautuu yleensä sängystään vasta, kun isosisko paiskaa etuoven kiinni ja lähtee.

Tänä aamuna esikoinen meni myöhään kouluun. Aamu alkoi harvinaisen hienosti, hän valitsi ja puki vaatteensa ihan itse. Ehkä jotkut kymmenvuotiaat tekevät sen joka aamu, mutta meillä siitä voisi piirtää ison rastin seinään. Tästä rohkaistuneena pyysin, että josko tänä aamuna yritettäisiin sitä, että vaikka harmittaisi miten, ei tulla ihan ensimmäiseksi karjumaan äidille ja paiskomaan ovia. Että koetetaan olla rauhassa. Meni niin hienosti, että äidiltä tirahti tippa silmäkulmaan.

Maalasimme sen jälkeen yhdessä vesiväreillä. Kissan. Selitin, miten hahmotellaan piirros, ja miten kuvaa voi edelleen työskennellessä tarkentaa. Hän ei pystynyt ymmärtämään tätä, että miten voi olla jotain, joka ei jo ole juuri oikeanlainen. Olin hennosti hahmotellut selittäessäni summittaisen kissan hahmon paperille, ja hän alkoi saman tien jäljentämään hahmoa suoraan ääriviivoja pitkin. Yritin selittää uudelleen, että luonnostelemani hahmo on vain ohje siitä, missä hahmo on, hän saa piirtää itse kuvan. Hän ei ymmärtänyt. Käsi alkoi viuhtoa, ja kynä suttasi paperin. Lapsi alkoi huutaa, äiti närkästyi, nappasi sutatun paperin ja ruttasi sen sytykekoriin. Lapsi alkoi huutaa kovempaa: - Sä ruttasit mun piirustuksen! Äiti huusi takaisin: - Sinä itse suttasit piirustuksesi!

Huokaus. Tässä sitä mentiin. Äiti mokasi, koska oli unohtanut, miten tämän lapsen kanssa toimitaankaan, että tämä lapsi ei ota ohjeita vastaan ihan niin kuin muut. Äiti mokasi, koska menetti malttinsa. Tehtiin sitten niin, että tämä kyseinen äiti siirtyi puuhailemaan toiseen huoneeseen ja lapsi jatkoi maalaamista omin päin. Hetken päästä alkoi kuulua tyytyväinen hyräily, ja siinähän se oli paperilla, komea katti, joka iski iloisesti silmää. Sopu oli taas syntynyt.

Pian sen jälkeen lapsi paukkasi kouluun (välissä selviteltiin muutama pukeutumiseen liittyvä kriisi), ja minä jäin jälleen kerran miettimään näitä samoja. Että millainen on normaali lapsi. Tai millainen on add-lapsi. Millainen on normaali vähän temperantikkaampi lapsi. Ja että millainen tempun tekisinkään lapselle, joka pärjää vallan mainiosti koulussa, jos lähtisin selvittelemään hänen kohdallansa add-diagnoosin mahdollisuutta. Hyvän tempun? Pahan tempun? En edelleenkään tiedä, mitä ajattelisin.