Muistuttajat

Jos olette yhtään samanlaisia kuin minä, niin teilläkin on muistuttajia ympäri kämppää. Ei muistilappuja, vaan niitä projekteja, jotka unohtuisivat, jos ne laittaisi siististi kaappiin. Tai edes jotenkin kaappiin. Poissa silmistä, poissa mielestä. On pakko pitää kaikki esillä muistuttamassa itsestään, jos haluaa saada yhtään mitään valmiiksi.

Keittiössä on kaksi eri käsityöprojektia. Olohuoneessa kolmas, neljäs ja viides. Makuuhuoneessa lojuu se paita, josta irtosi joskus nappi ja ne housut, joiden polvi pitää paikata. Eteisessä on kasa tavaroita, jotka ovat lähdössä ulos talosta. Ja työhuoneessa vasta läjiä piisaakin. Läjiä läjien päälle. Jokainen muistuttaja lisää muistuttelullaan stressikuormaani, joskus niin paljon, että haluaisin luovuttaa kokonaan ja antaa jätesäkin suun käydä. Mitä näille tekisin?

Joku viisas sanoisi, että merkkaat kalenteriin ajan sille, että hoidat asian kerrallaan pois päiväjärjestyksestä. Että jospa merkkaisin ylihuomiselle illalle klo 18: ompele nappi paitaan, jonka taittelit ylimmälle hyllylle vaatekaappiin. Ihan kiva, vaikka epäilyttävän järjestestelmällinen idea. (Olen jo oppinut, että järjestelmälliset ihmiset eivät pidä minusta, enkä minä heistä. Mitä jos itse muutun sellaiseksi?)

Suunnittelen seinäkalenterin hankkimista. Sellaisen, jossa on joka päivälle paljon tilaa ja johon merkkaan kaiken, suunnitelmatkin. Taskukalenteri minulla jo on. Montakin. Niissäkin on paljon tilaa, tyhjää, koska minulla ei ole aavistustakaan, missä ne ovat. Poissa silmistä, poissa mielestä.

Seinäkalenteri, jossa on sarake joka perheenjäsenelle on jo osoittautunut tosi hyväksi. Lasten sarakkeissa lukee esimerkiksi: jumppavaatteet kouluun, pianotunti klo 16. Tunnin alkaminen pitää lukea siellä, vaikka tunti onkin samana päivänä samaan kellonaikaan koko vuoden. Muuten kyllä unohtuu. Ja jumppavaatteet, absolutely. Olen aika ylpeä itsestäni, tänä järjestelmällisenä kalenterikeväänä liikuntavälineet unohtuivat vain viisi kertaa, ja sukset&luistimet, nuo riesat, muistin joka kerta!

Yrttitietoa

Lupasin kertoa, mitä tässä hankkimassani kirjassa (Brown, Gerbarg: Non-Drug Treatments for ADHD) kerrotaan luonnon stimulanteista, siis muistakin kuin kofeiinista ja nikotiinista, joita moni onkin jo omin päin oppinut käyttämään. Ihan kiinnostavaa tietoa, sillä näillä kahdella on omat huonot puolensa.

Kirjoittajat eivät lupaa taikaparannusta yrteillä, mutta kertovat kuitenkin, että tutkimustietojen mukaan jokainen näistä kasveista tukee omalla tavallaan rimpuilevien aivojemme toimintaa. Kaikki ei sovi kaikille, mutta osa add-porukoista on löytänyt apua. Tässä siis lyhyt tiivistelmä, tarkempaa tietoa haluavan kannattaa hankkia tämä kirja (tai pyytää kauniisti).

Ruusujuuri (Rhodiola rosea)

Ruusujuuri sisältää antioksidantteja ja yhdisteitä, jotka virkistävät aivotoimintaa ja parantavat keskittymiskykyä. Ruusujuuri toimii stimulanttina, joka nostaa dopamiinin, serotoniinin ja noradrenaliinin tasoa aivoissa. Sen lisäksi, yllättävästi, sillä on myös tyynnyttävä vaikutus. Kaksoissokkotutkimuksissa ruusujuuren on todettu estäneen testihenkilöiden uupumista, vähentäneen virheitä ja lisänneen tarkkuutta vaativan työn laatua.

Siperiassa ruusujuurta on latkittu teenä vuosisatoja, mutta meidän tottumattomampien pitää noudattaa varovaisuutta käytön aloittamisessa, sillä äkkinäinen käytön aloitus altistaa yliannokselle: unettomuudelle, manialle yms. ylistimulaation oireille. Ruusujuurta myydään puristeina kotimaisissa luontaistuoteliikkeissä. Kirjan ohjeiden mukaan käyttö aloitetaan näin (kirjassa käytetään 150mg:n kapseleita, en vielä tiedä missä muodossa näitä on Suomessa): yhden viikon ajan 150mg tyhjään vatsaan aamuisin. Seuraavalla viikolla annokseen lisätään 150mg  tyhjään vatsaan ennen lounasta, eli yhteensä 300mg/vrk. Jos kaikki tuntuu hyvältä: ei ärtymystä, ei uniongelmia, kohotetaan viikon päästä annosta niin, että aamulla otetaan 300mg, ja lounaalla 150mg, yhteensä 450mg/vrk. Näillä keinoin kokeillaan muutama viikko. Jos sen jälkeen tuntuu siltä, että annostusta voisi vielä lisätä, otetaan lounaalla toinen kapseli, eli aamulla 300mg, aamupäivällä toiset 300mg, yhteensä 600mg/vrk. Tätä annosta ei saa ylittää, eikä siitä ole todettu olevan mitään hyötyäkään. Kirjassa kerrotaan lisäksi ruusujuuren annostuksesta lapsilla, mutta en ala sitä nyt selostamaan tässä. Ruusujuuri toimii hyvin toisten yrttien kanssa, esim. neidonhiuspuu, ginseng, kärsimyskukka, venäjänjuuri ja ashwagandha. Ei saa käyttää verenohentajien kanssa, sillä suurina annoksina lisää verenvuototaipumusta.

Neidonhiuspuu (Gingko biloba), amerikkalainen ja aasialainen ginseng (Panax quinquefolius ja Panax ginseng)

Neidonhiuspuuta on käytetty kiinalaisessa lääketieteessä satoja vuosia erityisesti muistin ja oppimisen ongelmissa. Modernit tutkimustulokset ovat tällä kohtaa ristiriitaisia: osalle adhd-tyypeistä neidonhiuspuusta on apua, osalle ei. Omalla kohdalla tehon siis voi tietää vain kokeilemalla. Kirjan kirjoittavat suosittelevat kokeilemaan neidonhiuspuuta, jos stimulantit, ruusujuurikin, ylistimuloivat. Neidonhiuspuu rauhoittaa ja tyynnyttää, mutta myös parantaa tarkkaavaisuutta. Suositellaan käytettäväksi yhdessä ginsengin kanssa.

Yleensä, kun puhutaan ginsengistä, tarkoitetaan aasialaista ginsengiä. Sen amerikkalainen serkku on kuitenkin miedompi, eikä sillä ole yhtä paljon sivuvaikutuksia. Kirjoittajat suosittelevat amerikkalaista ginsengiä erityisesti lapsille (lääkärin valvonnassa!), ihmisille, jotka haluavat välttää ylistimuloitumista sekä niille, jotka haluavat parantaa vastustuskykyään.
Aasialainen ginseng (Panax ginseng) lisää suorituskykyä, mutta sillä on myös enemmän sivuvaikutuksia kuten ahdistuneisuutta, päänsärkyä ja sydämentykytyksiä. Neidonhiuspuu ja ginseng vaikuttavat veren hyytymiseen, niitä ei saa käyttää verenohentajien kanssa eikä ennen leikkauksia.

Pycnogenol (rannikkomännyn, Pinus pinaster, kuoriuute)

Tutkimukset osoittavat osan adhd-tutkimusryhmän jäsenistä saaneen merkittävää hyötyä tästäkin valmisteesta. Erityisesti tätä suositeltiin niille, joilla veren ferritiinipitoisuus oli matala, sillä uute tuntui jostain syystä auttavan juuri heitä eniten.

Sitruunamelissa, kamomilla, valeriaana ja kärsimyskukka

Näillä yrteillä on miedosti rauhoittava vaikutus, voivat auttaa myös uniongelmissa.

Mäkikuisma

Ei hyötyä sinänsä adhd-oireisiin, mutta voidaan kokeilla lievään masennukseen ja pakko-oireisiin henkilöillä, joille eivät SSRI-lääkkeet ole jostain syystä sopineet.

Brahmi (Bacopa monniera)

Brahmia on käytetty intialaisessa ayurvedisessä lääketieteessä tuhansia vuosia. Tämän ikivanhan tiedon mukaan se parantaa stressinsietokykyä, vähentää ahdistuneisuutta ja parantaa kognitiivista toimintakykyä. Länsimaissa brahmin tehoa ei ole testattu paljoakaan, kuitenkin erään kaksoissokkotutkimuksen mukaan se paransi jonkin verran adhd-lasten tarkkaavaisuutta, muistia ja oppimiskykyä. Kirjailijoiden mukaan brahmin vaikutus on lievä, mutta myönteinen.

Kirjailijat ovat vaikuttuneita ayurvedisen lääketieteen tuloksista adhd:n hoidossa, mutteivät avaa aihetta kirjassa sen enempää, vaan kehottavat etsimään lisätietoa suoraan ayurvedisen lääketieteen asiantuntijoilta.

Add-äideistä ja -lapsista

Mieleeni jäi kaikumaan eilisen kirjoitukseni lause "Add-äidin add-lapsi on etuoikeutettu." Jäin pohtimaan, että lauonkohan nyt niin paksusti romantisoitua potaskaa, että oksat pois. Meitä on niin monenlaisia äitejä ja monenlaisia ongelmiakin. Yksi on impulsiivinen elohiiri ja toinen asuu sohvalla - ihan vastakkaiset tavat olla, vaikka taustalla olisikin sama diagnoosi. Yksi hieroo onnenkyyneltä silmäkulmastaan nähdessään ihmis- tai eläinvauvan, toinen haluaisi juosta sprintterivauhtia karkuun. On meitä äitejäkin moneen junaan.

Haluan silti miettiä lisää sitä, miten välillä kaoottisesti toimivasta ja hajamielisestä äidistä olla samanlaiselle lapselle etua. Joku äkkinäinen voisi ajatella (ja ehkä ajatteleekin), että pelastakaa nuo toisiltaan ja laittakaa kaverit rotiin, eihän tuosta voi mitään hyvää seurata. Höpö höpö.

Kun ajattelen add-lapsiani, mieleeni putkahtavat erään ihanan balladin sanat:

Aamuyössä aistein avoimin
elämääni silmiin katselin.
Vanhan eilisen, uuden tulevaisuuden,
sen kaiken näin ja paljon oivalsin.

Meillä on lapsi, joka todellakin tarkastelee maailmaa aistein avoimin. (Usein aamuyölläkin.) Lapsi, joka kamppailee jatkuvan aistien tulvan kanssa. Sattuu. Häiritsee. Pelottaa. Ahdistaa. Naurattaa. Itkettää. Suututtaa. Satutan. Paijaan. Rakastan. Sulkeudun. Add-lapsi, kuten muutkin lapset, harjoittelee elämän taitoja. Hänen tapauksessaan sitä harjoiteltavaa vain on kovin paljon enemmän. Usein niitä taitoja, jotka muut oppivat jo lapsina, harjoitellaan edelleen aikuisinakin... Tällainen muksu tarvitsee ehdottomasti vierelleen aikuisen, joka tietää, mistä on kyse.

Jos ja kun olet itse kokenut aikoinasi sen saman, ymmärrät, ettei lastasi auta se, että jatkuvasti hoputat, komennat tai mikä ehkä pahinta; vertailet. Sinä kyllä tiedät, että näennäisen sekoilun alla on se timantti, joka paljon näkee ja paljon oivaltaa. Ja tässä on myös sinun suuri vahvuutesi vanhempana.

Toinen ihan ehdoton vahvuutesi on se, että sinä olet jo oppinut omat selviytymisstrategiasi. Tiedät jo, millaiset haasteet esimerkiksi koulussa saattavat odottaa, ja tiedät ehkä myös, mitä voisi tehdä eri tavalla kuin sinun kohdallasi. Sinulla on valtavan paljon annettavaa jo ihan oman kokemuspohjasi perusteella. Jos kukaan, niin sinä tiedät, miten hankalaa siellä tunneilla torkkuminen oli, ja miltä ne opettajan sanomiset tuntuivatkaan. Mikä toimi, mikä ei todellakaan toiminut.

Minun roolini on monesti ollut esitaistelijan rooli: huomatkaa nyt! Lapseni ovat joutuneet vaihtamaan päivähoitopaikkaa monta kertaa, koska vanhan koulukunnan hoitajat eivät kerta kaikkiaan vain ole päässeet samalla aaltopituudelle lasteni kanssa. (Juurikin sitä hoputusta, komennusta, vertailua, kerta toisensa jälkeen, kunnes ihanat, kiltit lapseni alkoivat oireilla pahasti.) Kun ei kukaan muu lapsi ole koskaan kärsinyt sellaisesta, normaalia käskytystä, muka. Mutta lopulta löytyi lastentarhanopettaja, joka näki lapseni. Oikeasti näki. Siihen loppui pakkosyöttäminen, pakkonukuttaminen, epäreilut vertailut, ja lapseni pääsivät loistamaan, sillä kykyjähän heillä on, kunhan vain osaa katsoa. Suututtaa, kun taas muistelen. Minä saatan olla sottainen hajamielisen professorin arkkityyppi, mutta lapseni voivat hyvin minun kanssani. Eikä se ole mikään itsestäänselvyys, kun puhutaan add-lapsesta.

Äitini aiheutti aikoinaan kauhunsekaista hämmennystä sukulaisissa ja tutuissa: se antaa lasten töhriä ja riehua! Rakentaa majoja ja sotkea keittiössä! Ei mitään rotia! Niiden kotona vaan hengaillaan, vaikka paikat ovat sekaisin! Luetaan satuja ja syödään jätskiä, ihan holtitonta!

Minäpä näytän pitkää nenää: niin meilläkin!

Äidillä kylässä

Kukaan muu ei onnistu ärsyttämään sinua yhtä paljon kuin oma äitisi. Se jatkuva höösäys kadonneiden tavaroiden perässä, sotkuisuus, poukkoileminen ja epämääräiset, kesken päättyvät lauseet. Sinä itse kun sentään yrität. Koti on kerran viikossa kuin sisustuslehdestä, vaikka se vaatisi kyyneleitä. Laitat puhelimeen muistutuksia soimaan tuon tuostakin, merkitset kalenteriin pienimmistä pienimmätkin asiat ja pistät ne avaimet siihen perkeleen avainkaappiin aina, kun astut ovesta sisään. Olet opetellut istumaan päivällispöydässä ja puhumaan onnahtelevaa smalltalkia. Osaat istua paikoillasi, vaikka jokainen lihas onkin krampissa. Osaat hymyillä ja katsoa silmiin niin kuin kuuntelisit tarkasti, vaikka et ole oikeasti kuullut sanaakaan. Noudatat lasten kanssa tarkkaan ruoka-aikoja ja rutiineja, koska juuri ne rutiinit pitävät sinut liikkeessä.

Ja sitten kuitenkin: äitisi kotona vallitsee ihana vapaus. Kaikki on sikin sokin, ja pinojen alimmaiset ovat saaneet olla rauhassa jo vuosia. Pölyjen pyyhinnän on voinut korvata iloisenvärisillä koristeilla, sillä eihän niitä pölyjä sitten kukaan katsele! Ruokaa syödään, kun on nälkä, jotain nopeaa ja mielellään ulos tai ympäri taloa hajaantuneena. Sekava puheenparsi on sääntö eikä poikkeus. Kun lähdetään liikkeelle johonkin, odotellaan rauhassa, että kaikki ovat valmiita ja etsineet kadonneet tavaransa. Siihen menee helposti tunti, mutta mikäs hätä meillä on. Ei todellakaan mikään hätä.

Äitini kotona eletään sovussa kaaoksen kanssa, ja siellä oma kaaoskin rauhoittuu. Osaisiko sitä joskus löytää tasapainon ulkopuolisten odotusten ja omien tarpeiden välillä?

Add-äidin add-lapsi on etuoikeutettu. Ainakin joissain tärkeissä asioissa. Opit elämään sitä elämää, johon sinut on luotukin. Ystävien ja poikaystävien kodit löivät aikanaan ällikällä: että joku viitsiikin. Varotaan murustelua, asetellaan tarjottavat, pidetään siivouspäiviä. Istutaan kahvipöytään ja kysellään kuulumisia. Ja ne kiiltävät pinnat! Ymmärsin, että meillä ollaan erilaisia. En mielellään kutsunut ystäviä kylään sen jälkeen, kun eräs kaverini totesi hämmästellen: en ole koskaan nähnyt yhtä likaista lattiaa! En ollut koskaan huomannut, että se oli likainen. Aloin katsoa kaikkea uusin silmin.Vierailut ystävien koteihin muuttuivat tiedusteluretkiksi: tuollainenko on pölyhuiska, ja näinkö tavallinen perheenäiti tosiaan touhuilee. Aloin kadehtia tätä kaikkea normaaliutta, joka tuntui yhdistyvän mutkattomaan perusarkeen ja päätin, että minun perheestäni tulee aikanaan ihan oikea, normaali perhe, joka elää oikeassa, normaalissa kodissa tasaista ja huoletonta elämää. Meillä kun oli kaoottista. Huoletonta, mutta tahmaista. Yllättävää, mutta turvatonta.

Kaverini, jotka näkivät vilahduksia minun elämästäni, olivat kateellisia rennosta äidistäni. Minä olin kateellinen heidän normien mukaisesta elämästään. Olen yrittänyt toteuttaakin sitä parhaani mukaan, mutta kuulkaas: ei ole vaivan arvoista. Palataan lähtöpisteeseen. Ja nyt, kun olen saanut diagnoosini, olen oppinut pikku hiljaa ymmärtämään äitiäni.

En enää menetä hermojani, vaan saan lohtua siitä, että meitä sekoilijoita on muitakin. Sekoilu on kotoisaa. Ja sen mukana tulee vapaus olla sellainen kuin on.

Levottomat jalat

Kävin työvoimatoimistossa. Ajattelin, että joku neuvoisi, miten järjestyisi yrittäminen ja työnhaku rinnakkain. Tai jospa vaikka saisin jonkun ammatinvalintapsykologin neuvoja siitä, millainen työelämä minulle ruuhka-aivoineni parhaiten sopisi. Niitä huonoja vaihtoehtoja on jo tullut testattua. Ei sillä, että välttämättä ollenkaan kuuntelisin neuvoja, mutta saattaisin kehittää oman, poikkeavan kantani ja saada sitä kautta ahaa-elämyksen.

Kaikki tuo jäi edelleen salaisuudeksi, sillä istuin odottamassa palvelua puolitoista tuntia. Ja mitä pidempään odotin, sitä enemmän masennuin. Puolentoista tunnin hääräilevän odottamisen jälkeen aloin olla raivonkyynelissä ja katsoin parhaaksi lähteä kotiin tyyntymään. Ehkä joku toinen kerta.

Sitä paitsi levottomat jalat tekivät yllätyshyökkäyksen kimppuuni viime yönä. Kiduttava vaiva. Ei vaarallinen, mutta kiduttava. Hivuttavaa, hienovaraista, julmaa kiinalaista kidutusta. Olen potenut sitä ajoittain pikkumuksusta asti. Nukkumaan menon jälkeen, kun olet hetken ollut paikoillasi, alkaa jäytävä kipu jaloissa, etkä pääse siitä eroon kuin liikuttamalla jalkoja.

Heilutat jalkojasi, ja saat muutaman sekunnin hengähdystauon, jonka jälkeen kipu alkaa taas keräytyä. Ja heilutat jalkojasi, ja... Tässä puuhassa aika sitten kuluukin siihen asti, että olet niin väsynyt, ettei kipu enää pidä sinua hereillä. Aamupuoleen helposti. Sama heiluminen jatkuu unessakin, ja olet aamulla täyspökkelö ja unenpuutteesta sekaisin. Joskus ketjun voi keskeyttää lähtemällä öiselle kävelylle. Mutta kun kello kolmelta yöllä ei aina todellakaan haluta lähteä kävelylle ja sitten sitä tulee jäätyä mieluummin lämpimien vällyjen alle hytkymään. Ja hytkymisestä puheen ollen: myös seksi parantaa levottomat jalat ainakin siltä yöltä. Seksiä ja suklaata, niillä näitä vaivoja parannellaan.

Jalkojen äkkihyökkäys oli takaisku, koska olen ollut jo puoli vuotta täysin oireeton niiden suhteen. Minut pelasti pätevä neurologi, joka komensi minut verikokeisiin tutkituttamaan vereni ferritiinipitoisuuden. Ferritiiniverikokeella mitataan veren varastorauta, ja se kertoo hemppaa luotettavammin, oletko aneeminen vaiko et. Minä olin, vaikka hemoglobiini keikkuikin jotenkuten normaalipuolella. Vahva rautakuuri ja voilà: jo kuurin alkupuolella oireeni katosivat ja myös pysyivät poissa (tähän asti). Joten verikokeisiinhan sitä taas täytyy suunnata. Amerikassa muuten neurologeja kehotetaan nykyään harkitsemaan, jotta voisiko levottomat jalat -potilaalla olla myös keskittymishäiriö, sillä niin käsi kädessä nämä kaksi dopamiiniaineenvaihduntaan liittyvää ilmiötä kulkevat.

Uudet ystäväni Brown ja Gerbarg mainitsevat kirjassaan, että adhd-lasten ferritiinipitoisuuksia tutkittaessa 84% lapsista pitoisuudet olivat liian matalia, ja tämäkin omalta osaltaan lisää lasten oireilua. Ferritiini voi olla matala, vaikka hemoglobiini olisi normaalin rajoissa, ja sen puute jää usein huomaamatta. Ja ilmeisesti meillä add-tyypeillä on jostakin syystä taipumusta alhaisiin varastorautapitoisuuksiin. Joten ei varmaankaan olisi pöllömpi idea tutkituttaa omaa tai oman adhd/rls -lapsensa veren ferritiiniä.

Vinkkaus ferritiinitasosta:

Wikipedian mukaan naisen normaali ferritiinitaso on 15–200 mikrog/l), miehillä puolet korkeampi.  Vilkaisin, että joillain kotimaisilla labroilla alaraja on tuotakin matalampi. Alarajoilla oleva "normaali" ferritiini on todella matala! Levottomat jalat -potilaalla suositeltu alaraja on Duodecimin Terveyskirjaston mukaan 45 mikrog/l, ihanne on 70-90 mikrog/l. Vaikka sairaanhoitaja, jolta tuloksia soittelet, kertoisi arvojesi olevan kunnossa, niin kyselehän ihmeessä tarkemmin, että minkälaisia lukemia siellä mahtaakaan olla. Minullekin juuri tällä viikolla iloisesti kerrottiin, että kaikki kunnossa, kun lukuni oli laskenut 30 mikrogrammaan/l. No, ei ihan niin, vaan rautakuurillehan sitä taas aletaan, että saataisiin yörauha takaisin.

Pahaa kahvia, hyvää suklaata

Kahvinjuonnin kanssa kävi vähän nolosti. Ensinnäkin tuo kahvinkeittokone (en nyt muista miksi sitä kutsutaan) näyttää hankalalta, rumalta ja kaikin puolin vastenmieliseltä. En halua koskea siihen. Yhhyh! Onneksi reipas äitini tuli apuun ja toi minulle purkillisen pikakahvia. Ripottelin kokeeksi vähän kahvinmuruja teeni sekaan. Join kyllä syljeskelemättä koko kupposen, vaikkei se helppoa ollutkaan, mutta... jotenkin koko ajatus kahvinjuonnista alkoi äkkiä epäilyttämään vakavasti. Miten kukaan voi ilokseen juoda tuollaista?

Sitä paitsi: myös tummassa suklaassa on kofeiinia. Tiedän ihan tarkkaan kumpi maistuu paremmalta. 80% suklaata sisältävää tumman tummaa suklaata pitäisi silti napsia yli puoli levyä, että siitä saisi saman verran kofeiinia kuin kahvimukillisesta. Eikä niin tummaa suklaata tuosta vain napostella isoja määriä. Mutta silti, vähän, lääkkeeksi.

Cristine Cadenakin on samaa mieltä siitä, että se on hyvä idea.
http://voices.yahoo.com/chocolate-cure-adhd-51937.html
Suklaa sisältää kofeiinin lisäksi samaa fenyylietyyliamiinia kuin adhd-lääkkeetkin, vaikkei kuitenkaan lääkinnällisiä määriä. Cristine haaveilee silti, että jonakin päivänä adhd-potilaille voitaisiin valmistaa parantavaa suklaata. Ennakkotilaus lähtee täältä!

Koko kahvinjuontiepisodi on niin tätä itseään. Saat mahtiajatuksen, innostut, otat siitä tarkkaan selvää ja sitten, oikeastaan ennen kuin olet saanut mitään kunnolla aikaiseksi, hylkäät koko idean ja keksit jotain uutta ja parempaa. Mutta se oli hyvä ajatus. Kai? Meni jo.

Uusia ystäviä (Non-drug Treatments for Adhd)

Olen ollut sukelluksissa tähän mainioon kirjaan viime päivät. Se on ilmestynyt tänä keväänä ja pitää sisuksissaan uusimman tiedon, mitä tällä hetkellä on saatavilla.

Teoksen kirjoittajat ovat kokeneita psykiatreja, jotka ovat hoitaneet adhd-potilaita kolmisenkymmentä vuotta ja toimivat nyttemmin opettajina. Kirjan näkökulma on ennakkoluutoton, mutta ehdottomasti tutkimustietoon nojaava. Se pyrkii tarjoamaan vaihtoehtoja niille, joille stimulanttilääkitys ei jostain syystä sovi, mutta myös lisäapua lääkityksen rinnalle.

Brown ja Gerbarg kertovat suunnitelleensa kirjan sellaiseksi, että myös adhd jaksaisi sen lukea, ja se pitää kyllä paikkansa. Tekstiä on paloiteltu sopiviin jaksoihin, vältetty jargonia ja terävöitetty kuvilla ja taulukoilla, mutta sisältö ei kuitenkaan ole muuttunut lässytykseksi. Se ei myöskään ole mitenkään erityisen hippihenkinen, vaikka kannessa kukkien keskellä joogaava napero näyttääkin epäilyttävästi siltä.

Kirjassa käydään aluksi läpi perusfaktat adhd:sta: oirekuvaa, testejä. Siinä selitetään, mikä on adhd-aivojen ja normaalien aivojen ero, kuka sairastuu ja miksi, ja miten eri adhd-tyypit eroavat toisistaan. Ja että mitä siellä päässä tapahtuukaan. Käydään läpi ne lääkkeet ja hoitomuodot, joita tällä hetkellä yleisesti käytetään, sekä joitain uudempia vaihtoehtoja.

Sitten siirrytäänkin siihen, mikä on juuri tämän kirjan juttu. Tekijät ovat koonneet tutkimustietoa luonnonlääkkeiden käytöstä adhd-potilailla, ja ovat näitä myös laajasti käyttäneet omilla potilaillaan. Kirjassa käydään läpi koko joukko yrttejä ja nootropiineja, joista on ollut apua erityisesti adhd:n hoidossa ja joiden tehoa myös tutkimustulokset tukevat. Erityisen innostuneita he ovat kannessakin kuvatun ruusujuuren vaikutuksista.

Ruusujuuri on kylmien ilmastojen kasvi, jota on hörpitty lämmikkeeksi ja mielen piristeeksi ammoisista ajoista lähtien. Neuvostoliitossa sitä tutkittiin paljonkin, mutta tieto näistä tutkimuksista on tihkunut vasta 2000-luvulla tälle puolen ex-rautaesirippua. Ruusujuuri toimii stimulanttina, joka nostaa dopamiin, serotoniinin ja noradrenaliinin tasoa aivoissa. Sen lisäksi, yllättävästi, sillä on myös tyynnyttävä vaikutus. Aika houkuttelevaa, vai mitä?

Yrttien lisäksi käydään läpi kivennäisaineiden (erityisesti niiden puutteen) vaikutukset, rasvahapot, l-karnitiini, ruokavaliot ja vältettävävätkin jutut.

Viimeinen luku sisältää erilaisia mielenharjoitteita, joihin tutustun tänä iltana. Om! Lupaan palata siihen aiheeseen, kuten lupaan myös purkaa tarkemmin auki sitä, mitä kaikkea yrtti- ja hivenaineluvut sisältävätkään.

Kirja on minulle juuri tähän tilanteeseen valtavan rohkaiseva, ja luo uskoa siihen, että kaikki ei todellakaan ole sen varassa, että sopiiko metyylifenidaatti minulle vaiko ei. Muitakin vaihtoehtoja on olemassa. Maailma on pullollaan vaihtoehtoja!

Tipulauma

Taidan olla harvinaisen hedelmällinen kana. Minun hoivissani on satapäinen tipulauma, ja jokainen tipu ehdottomasti haluaa täyden huomioni. Ne ovat piirittäneet minut, nokkivat minua ja piipittävät kimeillä äänillään. "Valitse minut" "Piiiippiiipiipp!"
Hajamielisenä lintuna voin hoitaa kunnolla vain yhden tipun kerrallaan, mutta aina en muista sitä.

Minulla on muutama vaihtoehto:

A) Valitsen sen yhden ja yritän olla välittämättä riipivästä mökästä, jota toiset sillä aikaa pitävät
B) Alan huiskia paniikissa tipun luota toisen luo ja taputtelen jokaista vähän
D) Valitsen hauskimman tipusen siitä läheltä ja hoivaan sitä hetken, ennen kuin hylkään sen toisen hauskan tipun nähdessäni jne. jne. jne.
C) Käännyn kannoillani ja juoksen karkuun

Tässä on siis taas yksi työpäivä alkamassa. Mistäköhän aloittaisin? Häpeäkseni minun täytyy sanoa, että harvoin osaan valita sen yhden tipun/homman ja hoitaa sen ajatuksella loppuun asti. Siksipä täällä tipulauma sen kun kasvaa ja kasvaa.