Tähtenä

Voi pojat, pääsin sanomalehteen. Harvinainen tapaus se. En näistä adhd-asioista tosin, vaan tylsemmistä aiheista. No, joka tapauksessa, sovittiin toimittajan kanssa, että haastatellaan tällä viikolla ja siihen pisteeseen se toistaiseksi jäikin, tarkennusta odottelemaan (niin luulin).

Eilen aamulla sitten huljuttelin itseäni tyytyväisenä suihkussa, ja puhelin soi. Annoin soida. Puhelin soi taas. Onpas joku itsepintainen. Lotistelin vastaamaan, ja puhelimesta kuului hitusen närkästynyt ääni: - Missä olet? Haastattelu alkoi puoli tuntia sitten.

Hip hei, niinpä tietysti! Kaahasin yläkertaan, vedin ensimmäisenä käteen sattuneet kissankarvaiset ja ruttuiset rytkyt päälleni, sudin hopulla vähän ripsiväriä ripsien suuntaan (valitettavasti ei ihan ripsiin, huomasin perillä) ja säntäsin juoksuun. Kymmenkunta minuuttia kaahausta ja olin perillä. Siellähän ne sitten istuivat napakassa ojennuksessa muut haastateltavat, ryhmäkuvaa odottelemassa. Ja sitten olin minä: hikinen, punainen, läähättävä. Takkuinen, pörröinen, kissankarvainen. Säntäilevä ja levottomasti vitsaileva. En varmaan napakkaa nähnytkään. No niin. Etsi kuvasta se, joka ei kuulu joukkoon. Nappasin kainalooni pehmolelun ja yritin parhaani mukaan piiloutua sen taakse.

Kuvauksen jälkeen toiset jo poistuivat kiireesti ja jäin ilman taustatukea haastatteluun. Ehkä heidän ei olisi kannattanut tehdä niin. Olin sellaisilla kierroksilla, ettei puheesta oikein ollut tulla loppua, ja harkintakin taisi unohtua lähtökiireissä kotiin. Projektiin liittyvien turinoiden ohessa kuvailin kotini sekamelskaiseksi, itseni sählääjäksi ja käveleväksi kaaokseksi, joka ei oikeastaan tehnyt koko projektissakaan yhtään mitään. Napsakoita osumia saada moni muukin seikka. Muun muassa vanhemmistani veistelin tavalla, jonka lempeä ironia ei ehkä välity painetussa sanassa. Taisin jossain välissä vähän liiotella ja jossain narratakin. Toimittaja hihitteli lähes koko haastattelun ajan, ja minä toivon hartaasti, että piristin hänen päiväänsä sen verran, ettei hän julkaisisi ihan kaikkea. Kuulemma voitaisiin tehdä vielä toinenkin juttu. Ihan vaan minusta. In your dreams, babe. Tai sitten kirjeitse. Kirjeitse olen ihan järkevä.

Taistelukannu ja muut kielikukkaset

Suusammakot ovat mietityttäneet viime aikoina. Niitä tuntuu plumpsahtelevan suusta yhä enemmän. Olen ihan tosissani alkanut pohtia, että ovatko aivoni happanemassa. Mieheni kyllä ymmärtää, mitä tarkoitan, jos pyydän, että laita taistelukannu kylmenemään, mutta moni muu ei ymmärtäisi, että paistinpannu pitäisi laittaa kuumenemaan.

Voiko adhd tosiaan aiheuttaa tällaistakin? Tiedän kyllä, että se saattaa sotkea piuhoja ajatuksen ja sen puheeksi muuttumisen välissä, mutta ajattelin, että tämä tarkoittaisi vain sanojen hitaampaa löytymistä. Vaan sen lisäksi, että etsin ja haen tuttujakin sanoja, sekoitan usein sanan jonkin saman aihepiirin sanan kanssa. Etsin lopulta eilen netistä tietoa tästä, ja törmäsin termiin semanttinen parafasia. Semanttinen parafasia on sitä, että vahingossa korvaa sanan jollakin saman aihepiirin sanalla; kissan koiralla, kylmän kuumalla ja vaikka hanskan pipolla. Juuri näin minä teen! Minulla siis on semanttista parafasiaa.

Googlasin huolissani aihetta, ja löysin seuraavanlaisen tekstin, jossa neurologi vastaa samasta aiheesta kiinnostuneelle:
"Dementian oiretta nuo lähisanojen sotkemiset (eli semanttiset parafasiat) eivät ole. Joillakin ihmisillä on ylipäänsä taipumus tehdä enemmän tuon tyyppisiä "virheitä" puheessaan kuin toisella. Toki niiden lisääntyminen voi liittyä stressitekijöihin ja keskittymiskyvyttömyyteen."
http://www.muistiasiantuntijat.fi/page.php?page_id=35&submit=displayDoc&documentId=70&view=new

Sana keskittymiskyvyttömyyteen bongattu! Ehkä uskallan huokaista helpotuksesta.

Vielä vähän lisää googlaamalla löydän seuraavanlaisen hyvin kiinnostavan keskusteluketjun. http://connect.additudemag.com/groups/topic/word_retrieval_problems_and_adhd_meds/
Ketjussa todetaan mm.:

"I’m always searching for words and just can’t seem to unjumble my thoughts and ideas to have a sensible conversation. I know what I want to say in my head but never seem to be able to articulate it."

"I’m a college-educated, pretty intelligent woman, and there are times in conversations where I struggle for simple words to express my thoughts. I’ve always loved writing and am pretty good at conveying thoughts on paper (or screen..haha)"

"My words (as you all w/ ADHD can relate) get jumbled, and many times I say a word ahead in a sentence. Or, if I’m looking at a plant, and want to say, “Please get me a drink.” I end up saying, “Please get me a plant.” Or, of course the sentence can be something like, “Please plant me.” Ugh. So embarrassing, but for those that know me, I can easily laugh. If I’m trying to make an impression… embarrassing!"

"I’m in my mid 30’s and have a horrible time with remembering simple words and have had this problem for the last several years at least- if not longer."

"I’m a female in my late twenties and have ALWAYS had this issue. And I only started taking Ritalin last year, so I know it is not tied to meds. I say the wrong words, I put the words out of order, I associate two things that are unrelated. This is why I prefer writing, I have the extra time to process everything."

Eläköön internet. Olen edelleenkin addi, en vieläkään dementikko.

En kestä -päivä

Tämä on niitä päiviä, jolloin kaikki tuntuu ankealta ja itsesyytökset kukkivat. Perheen aamu meni pyllylleen, koska äiti paineli unissaan torkkunappia. Lapset olivat syystä kiukkuisia. Työpöytäni on sekaisin. Kotini on sekaisin. Parisuhteeni on sekaisin. Kaikki on niin sekaisin, etten tiedä, mistä aloittaa. Olen huomannut, että adhd-diagnoosia voi käyttää myös tekosyynä. Ok, se auttaa siinä, että ymmärrän, miksi teen, miten teen, joka on jo paljon, mutta ei diagnoosista ole mitään apua asioiden kuntoon laittamisessa. Se saattaa antaa jopa uuden syyn antaa sotkun kukkia.

Kaadoin äsken teetä kuppiini, ja koska usein unohdan keittää veden ensin, tarkistin veden lämpötilan, tällä kertaa laittamalla käteni kiehuvan vesivirran alle. Lämmintä oli. Kättäkin särkee.

Kävin tällä viikolla tärkeässä työpalaverissa, ja vaikka kuinka vannotin itseäni etukäteen, en osannut olla päästelemättä sammakoita. Lopulta ex-yhteistyökumppani alkoi katsella minua vähän tuumivasti. Olisi useimmiten fiksuinta pitää vaan suu kiinni ja hymyillä. Se onkin taktiikkani normaalisti, ja minua pidetään joko

a) vähän yksinkertaisena
b) viisaampana kuin olen
c) ylimielisenä

Jotka kaikki ovat parempia vaihtoehtoja kuin poukkoilevan, jäsentymättömän ja usein asiaankuulumattomankin ajatusketjun pulauttaminen ihmisten ilmoille. Näitä kyllä pääsee, mutta selkeää, loogista ja jämäkkää puhetta harmillisen vähän. Osaan kyllä olla kaikkea sitä paperilla. Kirjoittamalla myyn itseni mihin vaan, mutta sitten, kun menen paikalle, on monesti tuurista kiinni, osaanko käyttäytyä niin, että kirjoittamalla tehty ensivaikutelma säilyy.

Ja siksi tilanteet jännittävät. Ja koska ne jännittävät, ne menevät helpommin pieleen. Ja kun ne alkavat mennä pieleen, niin ne todella menevät. Olen lukenut, että jotkut adhd:t osaavat puhua kuin ruuneperit. Kadehdin. Minulta hukkuvat sanatkin helposti, puhun mitä sattuu, sekoitan sanoja, unohtelen nimiä ja asioita. Töksäyttelen hämäriä vitsejä, joita kukaan ei ymmärrä. Helpot asiakysymyksetkään eivät ole helppoja. Mieleeni juurtuu kaikenlaisia erikoisia yksityiskohtia, mutta saatan unohtaa sukulaistenikin nimet, saati sitten muiden. Välillä pohdin, onko minulla jokin kolmikymppisen dementia, mutta saan lohtua siitä, että olen aina ollut mestari sekoittelemaan sanoja. Ehkä tämä tila ei siis etene.

Varsinkin väsyneenä puhun sellaista koodikieltä, että perheenikin on välillä ihmeissään. Nimitän valkoista mustaksi ja mustaa valkoiseksi. Kylmä ja kuuma menevät sekaisin. Jos pitää sanoa pipo ja hanskat, sanon pipo ja pipo. En itse edes huomaa mitään, koska tohisen niin nopsaan edespäin, lauseet lentelevät ulos suunnilleen sinne päin hahmoteltuina.

Odottelen edelleen tietoa, saanko joskus sitä lääkitystä vai en. Odotustilakin on tietynlainen jumin aiheuttaja, sillä olen jakanut jo päässäni elämäni termeihin e.e.l. ja e.l.j.. Elämä ennen lääkitystä ja elämä lääkityksen jälkeen. Ehkä odotan lääkitykseltä aivan liikaa. Mutta pianhan sen tietää, sillä näinä viikkoina asian pitäisi viimein notkahtaa eteenpäin. Ja on edelleen aivan mahdollista, että lääkitys kielletään minulta aina ja iankaikkisesti.