Tipulauma

Taidan olla harvinaisen hedelmällinen kana. Minun hoivissani on satapäinen tipulauma, ja jokainen tipu ehdottomasti haluaa täyden huomioni. Ne ovat piirittäneet minut, nokkivat minua ja piipittävät kimeillä äänillään. "Valitse minut" "Piiiippiiipiipp!"
Hajamielisenä lintuna voin hoitaa kunnolla vain yhden tipun kerrallaan, mutta aina en muista sitä.

Minulla on muutama vaihtoehto:

A) Valitsen sen yhden ja yritän olla välittämättä riipivästä mökästä, jota toiset sillä aikaa pitävät
B) Alan huiskia paniikissa tipun luota toisen luo ja taputtelen jokaista vähän
D) Valitsen hauskimman tipusen siitä läheltä ja hoivaan sitä hetken, ennen kuin hylkään sen toisen hauskan tipun nähdessäni jne. jne. jne.
C) Käännyn kannoillani ja juoksen karkuun

Tässä on siis taas yksi työpäivä alkamassa. Mistäköhän aloittaisin? Häpeäkseni minun täytyy sanoa, että harvoin osaan valita sen yhden tipun/homman ja hoitaa sen ajatuksella loppuun asti. Siksipä täällä tipulauma sen kun kasvaa ja kasvaa.

Mikä on add? II (Oma tarinani)

Huomaan, että tämänkertaisen blogitekstin kirjoittaminen onkin vaikeampaa, koska minun pitäisi jatkaa vanhasta aiheesta. Olen vitkutellut ja minua haluttaisi kaameasti aloittaa uusi aihe. Mutta etsitäänpä uusi tulokulma (oma tarina!) ja sinnitelläänpä nyt vähäsen.

Minä olin kiltti ja hiljainen tyttö, joka oppi omin päin lukemaan nelivuotiaana. Kukaan ei ikinä olisi tullut ajatelleeksi, että minulla olisi keskittymisongelmia, päin vastoin, minähän keskityin liikaakin, aina nenä kirjassa! Laiskuushan siinä oli ongelmana, huonekin aina kasojen peitossa. Olin oudosti kaksijakoinen, hyvin herkkä kaikenlaisille ympäristön vaihteluille, mutta silti rakastin vauhtia ja vaaraa. Aina tuntui kipua jossakin kohtaa, uni ei tullut ikinä ajoissa ja peloista olisi jakanut kymmenelle pikkutytölle. Olin äärimmäisen ujo ja arka. Toisaalta taas riehuin poikajoukossa, pelasin jalkapalloa, kiipeilin puissa ja hypin katoilla. Olin luokan ainoa tyttö, jolla oli luunmurtumia ja tikkejä. Olin hyvin näsäviisas ja pikkuvanha, möläyttelin joskus ajattelemattomuuttani mitä sattuu ja sain aikuisetkin hiiltymään.

Alakoulussa

Pikkukoululaisena en aina istunut pulpetissa. Välillä istuin pöydän alla, koska minua jännitti, ja välillä seisoin nurkassa, koska en osannut olla hiljaa. Minulla oli kuitenkin paljon onnea matkassani, sillä aloitin koulunkäyntini pienessä kyläkoulussa. Meitä ekaluokkalaisia oli yhteensä vain kolme. Opettaja oli lämmin ja hoksaavainen ihminen, joka järjesti minulle aina vähän ylimääräistä puuhaa, että pysyin sopivan kiireisenä eikä toisaalta taas koskaan epäröinyt ottaa syliin arkailevaa tyttölasta. Näillä keinoin koulu alkoikin mukavasti. Sen aikaisessa ruksitodistuksessa kerrottiin, että osasin kyllä toimia hienosti itsenäisesti, mutta minulla oli vaikeuksia olla ryhmässä, huolehtia koulutavaroistani ja sietää pettymyksiä. (Sama arvio pätee edelleen!)

Jälkikäteen ajatellen olikin todella onnekasta, että sain olla ensimmäiset kaksi kouluvuottani pienessä porukassa. Sen jälkeen muutin monesti koulua, enkä usko, että opettajat ehtivät tuntea minua sen enempää kuin minä heitä. En vaivannut ketään ja pärjäsin hyvin. Minulla oli ja on edelleen vahva kuvamuisti ja pystyn omaksumaan tietoa helposti yhdelläkin lukukerralla. Tunnilla en juuri kuunnellut, eikä minun tarvinnutkaan. Pärjäsin joka tapauksessa. Useimmiten hutaisin läksyt läpi tunnin alussa samalla, kun opettaja kokoili tavaroitaan.

Alakoulun loppuun ehdin kuitenkin saada kokonaiseksi kahdeksi vuodeksi opettajan, joka oppi tuntemaan minut ja sai minut lopulta uskomaan olevani ihan erityinen. Hän arvosti eniten juuri niitä asioita, jotka olivat vahvuuksiani: ainekirjoituksessa kehittelemiäni hurjia tarinoita, taitavia kuviksen töitäni ja sitä, miten uskalsin olla porukan erilainen. Ja vaikka hän joutui taistelemaan kanssani lintsailun, kouluun ehtimisen, karmean huolellisuudenpuutteen ja jatkuvan hajamielisyyteni vuoksi, onnistui hän kuitenkin takomaan minulle vahvan itseluottamuksen. Kaiken ei aina tarvinnutkaan mennä putkeen, olinhan taiteilijaluonne. Siitä oli hyvä lähteä yläkoulua ja miksei koko loppuelämää kohti.

Yläkoulu

Yläkoulussa sitten vain kävi niin hassusti, että kukaan ei tiennyt, että olin taiteilijaluonne. Pitivät ylimielisenä kakkiaisena, joka ei antanut opiskelurauhaa toisille, vaikka itse osasi, eikä viitsinyt tulla edes kouluun ajoissa, jos tuli ollenkaan. Joku opettaja vei riitoja rehtorin kansliaan ja siellä sitten tulikin oltua usein ihmettelemässä, että mistä se opettaja nyt suuttui. Poissaoloni lisääntyivät. Numeroni romahtivat ihan vain vitutuksesta ja surusta. Olin ahdistunut ja pakenin uppoutuen kirjojen maailmaan, kännipäissä heilumiseen ja poikien kanssa sekoiluun. Näissä olinkin erityisen taitava. Loppujen lopuksi kuitenkin tulin koulun suhteen järkiini ja otin projektikseni näyttää kaikille (erityisesti opettajille), miten väärässä olivat suhteeni olleet. Suurta vaivaahan minun ei siihen tarvinnut nähdä. Numeroni kipusivat taas ylös, sain stipendin ja jatkoin lukioon. Kukaan ei koskaan tullut pysähtyneeksi kohdallani ihmettelemään, olihan murrosiän oikkuja nähty ennenkin. Sitä paitsi olin tosi söpö ja lutuinen, eikä sitä tuntunut lainkaan himmentävän koulun ulkopuolella jatkunut itsetuhoinen käytös, joka ei voinut olla tihkumatta aikuistenkin korviin.

Lukio

Lukiota jaksoin käydä vuoden verran. Aluksi minusta oli hauskaa yrittää saada täydet pisteet joka kokeesta ja leikkiä täydellistä opiskelijaa. Minulla oli tuolloin hyvin tunnollinen poikaystävä, jota apinoin. Teimme yhdessä läksyjä! Jaksoin leikkiä tätä jonkin aikaa. Sitten palasin tuttuun kaavaan: lintsailin paljon, jätin läksyt tekemättä, luin kokeisiin edellisenä yönä jos ollenkaan. Unelmoin tunnilla omiani ja piirtelin vihkoihin. Pärjäsin näilläkin keinoin kärkijoukossa ja katselin pitkin nenänvarttani koulussa puurtajia. Sitten kävi niin, että jaksoin yhä huonommin motivoitua pulpetissa nököttämisestä ja harkitsin joko karkaamista vapaaehtoistyöhön Afrikkaan tai lukion keskeyttämistä. Nyt viimein numerotkin alkoivat väistämättä hiipua, sillä opiskelussa olisi ihan oikeasti pitänyt jo nähdä vaivaakin. Hain myös päähänpistona kesken lukion taidekorkeakouluun. Minut otettiin, yllätyksenä kaikille, erikoistapauksena sisään, vaikka olinkin keskenkasvuinen. Joten heihei tallukat. Ja tylsä poikaystävä. Suuri taiteilija lähtee nyt.

Korkeakoulussa

Olin heti alkuun vaikeuksissa. Olin aina ollut ujo ja kömpelö ihmisten kanssa, ja nyt luokkatoverini olivat isoja, taitavia, vieraita aikuisia. En uskaltanut puhua heille. En uskaltanut mennä ruokalaan, koska pelkäsin, etten selviydy linjastoista enkä sosiaalisista tilanteista. Olin viikon syömättä ja puhumatta ja opettelin sen sijaan polttamaan tupakkaa, kunnes luokkatoverini heräsivät tilanteeseen. Minua otettiin kädestä kiinni, talutettiin niiskuttavana ruokalaan, neuvottiin linjastoissa ja istutettiin viereen. Ja sen jälkeen olin luokan siipien suojissa. Sujahdin sujuvasti opiskelijaelämään ja juhlin, tanssin ja remusin muutaman eliniän tarpeiksi. Olin villi! Olin vapaa!

Opiskelu oli kuitenkin jatkuvasti tuskallista ja alisuoriuduin kaikista paitsi lempikursseistani. Sairastuin masennukseen ja paniikkihäiriöön. Kävin terapiassa ja valmistuin lopulta, osin loistavin arvosanoin, osin rimaa hipoen. Ihmettelin, mikä minua vaivaa, ja etsin syytä ajoittain levottomasta lapsuuden perhe-elämästä. Välillä uskoin olevani maanis-depressiivinen, mutta kun tuntui, että olin yhtä aikaa sekä maaninen että depressiivinen. Joka tapauksessa nyt olisi suunnattava työelämään ja se oli ajatus, joka lamautti minut kauhulla.

Työelämässä

Minun oli niin vaikea kuvitella itseäni työelämään, että päätin vaihtaa alaa ja sainkin tutuntuttujen kautta työtä kuumalta uusmedia-alalta. Sinne otettiin, kunhan vain oli tarpeeksi viileä tyyppi ja minähän olin. En kuitenkaan päässyt hankaluuksistani eroon. Tietokoneella istuminen oli vaikeaa. En kyennyt tekemään työtehtäviäni aikataulussa, koska en kyennyt tekemään päätöksiä. En pystynyt keskittymään kunnolla avokonttorissa, vaan ajatukseni katkeili jatkuvasti. Projektit valmistuivat viime tipassa tai myöhässä ja huolimattomuusvirheitä täynnä. Olin hyvä, loistavakin nopeissa ja suurpiirteisissä suunnitteluprojekteissa, mutta mikään pitkäjänteisempi työ oli suossa juoksemista.Yritin kovasti, ahdistuin, valvoin öitäni. Olin sairauslomilla ja stressilomilla. Kunnes viimein jäin äitiyslomalle ja suuntasin ihan uusiin haasteisiin.

Perhe

Minulla on monesti ollut hyvä tuuri elämäni ihmisten suhteen, ja mieheni kohdalla ihan erityisen hyvä. Voitteko kuvitella, että hän rakastui tyttöön, joka ajatuksissaan niisti nenänsä hänen paitaansa? Ja jonka kämpässä haisi niin pahalta, että hän heti ensi töikseen pesi kuukausien tiskit?

Hän antanut minulle turvallisen peruskallion, jota vasten polkea jalkaa sekä fiksun aikuisen mallin, jota vastaan kapinoida (ja kuitenkin samalla ottaa sitä mallia). Yhdessä me myös perustimme perheen ja saimme kaksi hienoa mukulaa. Hoivausviettihän minulla on aina ollut vähän ylikehittynyt, mikä on näkynyt lemmikkien määrässä ja vaikeutena olla tekemättä sitä vauvaa tai vaikka kymmentä heti kun se teoriassa oli mahdollista. Jaksoin kuitenkin kuunnella tässä miespuolista järjen ääntä.

Äitiydessä on se hieno puoli, että se on pitkälti vaistonvaraista, ja vaistot minulla onneksi toimivat ihan niin kuin pitääkin. Siitäkin on hyötyä, etten ole erityisen impulsiivinen, vaan olen adhd-vanhemmaksi varmaankin harvinaisemman tyyppinen viilipyttyvanhempi. Minua ei ihan helposti saa hetkahtamaan raivareilla, hyökkäyksillä eikä mökötyksillä. Uskon olevani hyvä, herkkävaistoinen äiti. Jossakin asiassa olen todellakin hyvä! En täydellinen, mutta hyvä.

Yrittäjyys

Tällä hetkellä lapset ovat jo niin isoja, että minun on korkea aika löytää taas tieni työelämään. Olen aloittanut yrittäjänä, mutta kaikki vanhat vaikeuteni ovat taas nousseet pintaan. Jokainen työpäivä päättyy pettymykseen, kun vertaan sitä, mitä olisin halunnut tehdä ja sitä, mitä sain aikaiseksi.

Jatkuva seinää päin käveleminen uuvuttaa. Olen myös häpeissäni: miten aikuinen, fiksu ihminen voikin olla pikkulapsen tasolla niin monessa asiassa? Tähän kohtaan sainkin add-diagnoosin. Minulla oli valtavasti odotuksia sen suhteen, miten lääkityksen avulla saisin työelämäni ortninkiin. Mutta nyt mennään näillä. Huokaus, huokaus, huokaus. (Juuri nyt ei irtoa tahdonvoimaa uhkuvaa leijonankarjaisua.) Yrittäminen kuitenkin olisi luonteva työmuoto, koska ryhmässä toimiminen tuntuu olevan heikko kohtani. Vaan niin on myös työarjen strukturoiminen omin päin. Tuntuu, että on loputtoman paljon opittavaa siitä, miten parhaiten toimia juuri näillä aivoilla.

Mutta ehkäpä jotakin apua on tiedossa: uusi kirjani saapui Amazonilta, tämä! Kohta olen uppeluksissa ja uuden tiedon lumoissa!
Non-drug Treatments for ADHD
En pysy pöksyissäni!

Mikä on add? Osa 1

Sanan adhd tietävät useimmat, sitä käytetään arkikielessäkin synonyyminä vähän vauhdikkaammille vipeltäjille. Adhd tulee sanoista attention deficit hyperactivity disorder, eli suomeksi tarkkaavaisuus- ja ylivilkkaushäiriö. Add:sta on tiputettu hyperactivity pois, eli addi on tarkkaavaisuushäiriöinen, joka ei ole ylivilkas.

Se, että tarkkaavaisuushäiriöiden taustalla todella on elimellinen, neurologinen syy on aika uusi tieto. Pitkään on oletettu, ja jotkut edelleen olettavat, että vanhemmat ovat ensin kasvattaneet ylivilkkaat lapsensa pieleen ja sitten lääkitsevät nämä hiljaisiksi huumelääkkeillä. Hahhah. Ehkä tuo ajatus on syntynyt siitä, että koska kyseessä on vahvasti periytyvä ominaisuus, on hulivilivanhemmilla mahdollisesti hulivilijälkikasvua ja ulkopuolisen tarkkailijan silmiin meno voi olla vähän erikoista. 

Mutta vakavasti: tarkkaavaisuushäiriöiden taustalla on dopamiinin puute aivoissa. Addit ja adhd:t saavat tehdä lapsesta asti valtavasti ylimääräistä työtä, että saavat yskähdellen toimivat aivonsa pysymään menossa mukana. Se, miten piirteet sitten näkyvät, niitä tarinoita on yhtä paljon kuin on meitä tapauksiakin. 

Käytännössä

Aivot eivät kykene suodattamaan kaikista maailman ärsykkeistä niitä juuri siihen hetkeen oleellisia, vaan kaikki käy päälle rynnäköllä; nähdyt asiat, äänet, hajut, tuntemukset. Osa lapsista reagoi tähän aistien ylitulvaan riehumalla, osan aivot napsahtavat hetkittäin pois päältä jäähdytelläkseen. (Tässä yksi olennainen adhd:n ja add:n ero.) Aikuistumisen myötä tätä opitaan jonkin verran hallitsemaan ainakin käytöksen tasolla.

Koska dopamiini liittyy aivojen palkkiojärjestelmään ("työ palkitsee tekijänsä"), saa sen puute aikaan sen, että työ ei todellakaan palkitse tekijäänsä. Jos tehtävä ei ole mielekäs, aivot taistelevat sen suorittamista vastaan sen sijaan, että auttaisivat siinä. Aika tuhoisaa esimerkiksi koulunkäynnille. Ja tämän vuoksi meillä aikuisillakin tuppaavat tylsät velvollisuudet kasaantumaan siihen pisteeseen, että ne on pakko tehdä välttääkseen katastrofin. Ongelma näkyy vaikkapa kodin puhtaanapidossa tai työtehtävissä. 

Onko ikkunoiden pesemättömyys katastrofi? Ei todellakaan. Ellei pesemisestä ole kulunut vuosia ja kevätaurinko paistaa niihin paljastaen todella kaamean todellisuuden täynnä kuononjälkiä ja rasvaisia sormenjälkiä. Himosiisti anoppi on tulossa muutaman tunnin kuluttua kylään ja tiedät kohtaavasi jäätävää halveksuntaa. On mahdollista, että ne voi silti pestä vain sisäpuolelta. Sitten huomaat, että muukin kämppä on kaameassa kunnossa ja nyt jokainen minuutti merkitsee. Siivoat raivolla ja itku silmässä siihen asti, että anoppi koputtaa etuoveen ja sinä ryntäät vessaan korjailemaan ripsiväriä ja kokoamaan itsesi. Ehkä tällainen tilanne on tuttu monelle muullekin, mutta tarkkaavaisuushäiriöisellä se toistuu joka tilanteessa ja jokaisella elämän osa-alueella.

Tarkkaavaisuushäiriö näyttelee osaa myös aikakäsityksessä, sosiaalisessa kanssakäymisessä, organisointikyvyissä, kehon tuntemuksissa. Se näkyy ali- ja ylikeskittymisenä, riippuvaisuuksina, riskikäytöksenä, univaikeuksina. Se voi näkyä myös impulsiivisena käytöksenä, toimit ennen kuin ajattelet. 

Hyvin usein kaikesta tästä mokailusta seuraa se, että tarkkaavaisuushäiriöisellä on huono itsetunto ja monenlaisia riittämättömyyden tunteita, jotka sitten ilmenevät masennuksena ja ahdistuksena. Juuri tämä on yksi iso syy, miksi lasten kohdalla näiden häiriöiden tunnistaminen on niin tärkeää.

Nyt minun on palattava ikävämpien velvollisuuksien pariin, muuten työkatastrofi uhkaa. Jatkan aiheesta myöhemmin!

Koppi!

Voi kuulkaa, hieno päivä. Aurinko paistaa, pihan ötökät pörräävät ja tuomi tuprauttelee parfyymiä ilmoille! Ehkä ne tekivät niin eilenkin, mutta en tullut huomanneeksi.

Olin varannut täksi päiväksi ajan uudelle omalääkärilleni. Halusin jonkun minua fiksumman ihmisen mielipiteen siitä, miten tässä suossa parhaiten rämmitään. Ja hyvällä tuurilla lääkäri voi sellainen olla. Saavuin sinne juosten ja myöhässä, kuten saavun aina kaikkialle. Päälläni oli paras juhlamekkoni, koska se oli ainoa silittämättä siisti vaate, jonka pyörremyrskynä talon läpi syöksyessäni löysin. Olin siis tyylikäs, vaikka hiukset olivatkin pörrössä ja toisen korkokengän remmi oli auki ja kenkä muljahteli vaarallisesti juostessani remonttityömaan ja hämmästelevien työmiesten ohi kohti terveyskeskusta.

Onnekseni lääkäri oli kuitenkin vielä enemmän myöhässä, eikä minun tällä kertaa tarvinnut aloittaa anteeksipyynnöin ja selityksin, kuten yleensä melkeinpä joka tilanteen aloitan. Annoin lääkärille lapun, jonka olin kirjoittanut täyteen kysymyksiä. Add-päähän kun ei voi aina luottaa näissä asioissa, sillä ihan liian usein asiat ja kysymykset ja sanatkin haihtuvat pois mielestäni, ja muistan ne vasta kun tilanne on jo ohi. Lääkärikäynti meni tosi hienosti tällä tavalla. Pyörin tuolissa ja plarasin papereita samalla, kun lääkäri sai ihan selvän kuvan asioista. Se, että jäikö lääkärin puheista mitään mieleen on sitten ihan oma juttunsa. Joka tapauksessa tämä uusi omalääkärini oli ihana. Olisin halannut häntä, jos en niin inhoaisi kaulailua. Teki silti mieli!

Lopputulos 1: omalääkäri konsultoi puhelimitse erikoislääkäriä, joka ei ihan täysin torpannutkaan adhd-lääkitystä, varsinkaan kun en ole ammattiautoilija. (=Kupsahtamiseni olisi vain minun riskini.)

Lopputulos 2: minut jo kertaalleen hyvästellyt psykiatrini soitti minulle lääkärin vastaanotolle ja kertoi, että oli tehnyt kuitenkin minusta lähetteen keskussairaalaan neuropsykiatrian polille. Hän oli tullut toisiin ajatuksiin sen suhteen, voiko ihmisen jättää yksin ja ilman apua miettimään, miten tarkkaavaisuushäiriön kanssa tullaan toimeen.

Lopputulos 3: iloinen Rulla!

Itselääkintää kofeiinilla?

Tätä täytyy kokeilla, vaikka inhoankin kahvia. Tykkään teestä, mutta tee on nössökamaa verrattuna kahviin. Kofeiini on ainoa psykostimulantti, jota lääkärin mukaan saan käyttää, ja mörökölli minut vieköön, jos en edes kokeile sitä. Miljoonat muutkin käyttävät!

Kahvin tehoa adhd:n hoitoon on tutkittu jonkin verran, ja tulokset ovat mielenkiintoisia minun näkökulmastani. Kofeiinin vaikutus on samansuuntainen kuin metyylifenidaatilla (Concerta, Ritalin), vaikka lievempi onkin. Kun normi-ihminen piristyy, adhd-ihminen rauhoittuu ja keskittymiskyky paranee. Kyllä kiitos.

Kofeiinin turvallisena maksimiannoksena naisilla pidetään 300 mg päivässä. Se tarkoittaa kolmea suunnilleen kahden desin kupillista. Miksi kahvin pitää olla niin pahaa...? Saadakseni saman vaikutuksen teellä minun pitäisi juoda vahvaa mustaa teetä puolitoista litraa päivässä. Olen ollut ihan lälläri teenjuoja.

Ihan vaan koska olen vastuuntuntoinen ja mukava kaveri, niin varoitan, että kahvistakin voi seurata ikäviä sivuvaikutuksia, eikä sitä kannata alkaa läträämään kuin erittäin painavasta syystä.

Lisätietoa kofeiinista ja adhd:sta:
http://laura-wilson.suite101.com/caffeine-as-an-alternative-adhd-treatment-a208099
http://psychcentral.com/lib/2010/caffeines-effect-on-adhd-symptoms/

Rimpauttelua

No niin. Haaste on otettu vastaan. Kyyneleet on kuivattu ja sisu löydetty. On etsitty henkilöä, joka ottaisi minusta kopin ja auttaisi sekasotkujeni sumplimisessa. Olen puhunut puhelimessa monien mukavien ihmisten kanssa, saanut lisää nimiä ja numeroita, joihin soittelen edelleen, kunhan lepuutan välillä poskilihaksiani. Piirtänyt kiemuraisia mindmappeja, joista ei enää ota selvää erkkikään. Juonut kymmenen kuppia teetä, kaivanut lapiolla kuoppia, lenkittänyt koiraa ja puhunut puhelimessa aina välillä. Alan tottua.

Tein myös kirjaostoksen: Non-Drug Treatments for ADHD. Odotellaan saapuvaksi ensi viikolla!

Ja mitä diagnoosin jälkeen tapahtui

Olin megaonnellinen. Ensi viikolla saisin lääkityksen. Sumu haihtuisi päästäni ja pääsisin näkemään maailman edes jotenkin sellaisena kuin ne kaikki muut, joille kaikki tuntui aina olevan kadehdittavan helppoa! Ehkä hakisin opiskelemaan ihan uutta alaa! Saisin yritykseni ja elämäni ja ihmissuhteeni taas järjestykseen! Ei ihan pieniä odotuksia, mutta ei sitä matalalle kannatakaan tähdätä. Ensin vain rutiinin vuoksi elämäni ensimmäiselle sydänfilmille, ja sitten resepti kouraan ja uutta elämää rakentamaan.

Mutta ihan niin yksinkertaista ei kaikki sitten ollutkaan. Rutiinisydänkäyrä ei ollut rutiini. Muka terve sydämeni olikin sekaisin ja kenties vaarassa pysähtyä pysyvästi. Ja kun jo viiden minuutin odottaminen on täyttä tuskaa, niin voitte ehkä kuvitella, millaisissa syövereissä kieriskelin seuraavat kuukaudet, kun odottelin aikaa sydäntutkimuksiin. Aina ehtiessäni. Add ja sen hoito jäivät siksi aikaa hyllylle pölyä keräämään.

Ikuisuuden päästä sitten pääsin tutkimuksiin, joissa todettiin, että sydämeni kannalta asiat olivat kuitenkin aika hienosti. Sydän oli kyllä vähän vinksallaan, mutta ei ollut vaarassa pysähtyä lopullisen pysyvästi millä hetkellä hyvänsä. Enkä ollut sitä ihan oikeasti kyllä koskaan epäillytkään. Ihan hienoja uutisia, mutta niihin liittyi iso mutta. Minulle suunniteltu adhd-lääkitys ehkä muuttaisi sydämeni vähän vinksallaan olon paljon vinksallaan oloksi. Psykiatrini soitti minulle tänään varmistaakseen asian ja epäili, ettei koko maakunnasta löytyisi ainoatakaan niin kylmäpäistä lääkäriä, että tämä uskaltaisi antaa minulle minkäänlaista lääkitystä keskittymishäiriööni. Piilevän sydänongelmani ensioireena kun on kuolema. Eikä kukaan lääkäri sellaista halua vastuulleen.

Tässä sitä nyt ollaan. Psykiatrini toivotti minulle hyvää jatkoa ja antoi minulle adhd-neuvonnan puhelinnumeron. Minä en tiedä mitä tekisin tai ajattelisin. Pettymys on valtava. Giganttinen.