Mitä kuuluu kaksi viikkoa lääkityksen aloittamisen jälkeen?

Kiitos hyvää.

Ihan ekat lääkepäivät, jep, ne olivat takkuisia. Sivuoireet yllättivät pahan kerran. Mutta jos nyt ihan järkevästi ajattelen, niin ei minun olisi pitänyt yllättyä, koska jos joku saa hämäriä tuntemuksia yhtään mistään niin se olen minä. Kun jotain jännää tapahtuu, niin ah, huimaa, ah, mahaan sattuu, ah, on kumma olo. That's me.

Pahin olo kesti ehkä kolme-neljä päivää. Ja juuri pahimmillaan kirjoitin hiukkasen dramaattisen Lääkitty-postaukseni. Mutta sitten alkoi näkyä valoa. Silti, minuun jäi kumma ahdistusolo, epämääräinen painava ikävä möykky jossain sisuksissa. Siellä se oli, vaikka mielentila olisi ollut mikä. Tunne tuli alkuillasta, kun lääke alkoi menettää voimaansa, eikä sitä päässyt oikein millään pakoon. Minun olisi pitänyt tuplata lääkemäärä viikon jälkeen, mutta epäröin. Koska se, mikä menee ylös, tulee alas, ja mitä enemmän menee ylös, sitä enemmän tulee alaskin. Tuplalääkemäärällä ahdistaa tuplasti. Kai? Näin ainakin järkeilin. Ja mietin allapäin, että olenko kuitenkaan valmis tähän lääkitykseen, jos sillä on tällainen pysyvä vaikutus minuun.

Mutta ei kun vaan kokeilemaan. Ja kas - sinne häipyivät sisusmöykyt. Aika hämmästyttävää. Näin sen sitten kai kuuluu ollakin, kun lääkemäärä on oikea.

Entä sitten se lääkkeen teho, auttaako? 

Lainaan tässä miestäni, joka huudahti joku päivä sitten spontaanisti, että "Kiitos lääke!" Ja sitten katsoi minuun että hupsis, ihan hyvä olit ennenkin, MUTTA.

On tapahtunut tällaista:

Nukun paremmin kuin koskaan.
Ajatuksenikin rauhoittuvat illalla nukkumaan mennessä, eivätkä kiihdytä tahtia puolen yön aikaan, kuten ennen.
Ja siitä seuraa se, että olen aamulla pirteä.
Ja sitten on käynyt niin, että olen valmistautunut ja ollut ajoissa.
On käynyt niin, että olen tuntenut itseni sosiaalisemmaksi.
On käynyt niin, etten uppoa enää sijaistoimintoihin. Ennen luin ruokatauolla pienen pätkän kirjaa ja hups - meni neljä tuntia. Nyt luen sen puoli tuntia ja pystyn lopettamaan.
Olen viimeistellyt ja loppuunsaattanut projekteja.
Kaupassa käyminen ei enää tunnu uuvuttavalta ajatukselta, kuten eivät monet muutkaan arkipuuhat.

Olen myös huomannut, että "yliaistini" on pois päältä. Minulta jää joskus asioita huomaamatta, mikä on aika ennenkuulumatonta. Ennen huomasin ja havainnoin koko ajan ihan kaiken, ja siksi väsyin. Tämä on toisaalta vähän kirpaisevaakin, on kivaa olla tsärppänä ja havaita ihan kaikki heti ja tässä, mutta käsitän, että tämä tsärppyys on myös esteeni. Aivot väsyvät, kun eivät jaksa sulkea ärsykkeitä ulos.

Viikonloppuna olin päivän ilman lääkettä. Se oli opettavaista. Vietin päivän nenä kirjassa ympäristöä paeten, ja olin silti väsynyt kaikesta. Olin entinen itseni. Naps tuosta noin vaan. Ero oli iso, valtavan iso, isompi, kuin olin tajunnutkaan.

Mitä ei ole tapahtunut:

Minulle vaikeimmat jutut eivät edelleenkään ole helppoja. Ne ovat vähemmän vaikeita, mutta eivät helppoja. Akilleenkantapäät ovat edelleen olemassa. Niitä on helpompi hallita, mutta poissa ne eivät ole.

Sekin on tullut huomattua, etten ole huumattu. Ei kerrassaan mitään sen suuntaisia tuntemuksia. Kun lääke toimii, tunnen itseni ihan, no, tavalliseksi. Ihan niin kuin yleensäkin. Ainoa ero on se, että asioita tapahtuu enemmän, minä saan niitä aikaan enemmän. Ja juuri hyvä niin.