Concerta, päivä yksi

Vanha Ritalin-mainos lupailee vaikka mitä.

Tiedän, että ajattelin saavani apteekista purkillisen pieniä ihmeitä. Ja että ei se ihan niin yksinkertaista ole. Lääkäri kyllä näytti minulle lomakkeen sivuvaikutuksista, mutta enpä sille juuri korvaani lotkauttanut. Joillekin sellaisia saattaa tulla, mutta tuskin minulle. Uusi, tehokas, mahtava minä vain odotti tullakseen purkista ulos. Juuri sillä sekunnilla.

Ihmeeltä se heti aluksi tuntuikin. Jo aamulla sykyttänyt päänsärky yltyi lääkkeen ottamisen jälkeen, mutta sen arvasinkin. Muuten olo oli mainio: hääräsin aamupäivän aikana kuntoon hämmästyttävän määrän rästissä roikkuneita töitä ja jopa maksoin laskuja. Mikä oli aika ennenkuulumatonta. Olin mukavana. Ei pahoinvointia, ei sydämentykytyksiä tai mitään muutakaan ihmeellistä.

Mutta iltapäivää kohti päänsärky yltyi ja yltyi ja lopulta olo oli kuin pahassa migreenikohtauksessa. Mieli jähmeä, silmät hitaasti liikkuvat ja ohimoissa sykki saakelin kipeästi. Ahdistava olo yritti läikehtiä sydänalassa. Tarkistin lääkkeen imeytymisaikataulusta: kaamea olo alkoi silloin, kun lääkkeen vaikutus oli korkeimmillaan. Ehkä se siis kertoo siitä, että korkein lääkehuippu on minun keholleni ainakin vielä vähän liikaa.

Tätä imeytymiskäppyrää olen ihmetellyt.

Illalla olo parani, mutta olin jotenkin untelo ja lopulta myös tosi tosi väsy. Menin aikaisemmin nukkumaan, ja silti minun normaalisti hypersupervauhtiin kiihdyttävät ja unentuloa vastustavat ajatukseni seisoivat kuin ihmiset entisen Neuvostoliiton jonoissa. Yritin lukea, mutta jämähdin tuijottamaan kirjan kantta. Ja siihen simahdin.

Uneni oli pakko olla harvinaisen hyvää, koska heräsin seitsemältä täyteen vauhtiin. Seitsemältä. Ennenkuulumatonta. Pörräilin tehotyttönä ympäriinsä, lankkailin kenkiä ja etsin sukille pareja ja kaikkea muuta, mitä lauantaiaamuna seitsemältä nyt yleensä tehdään. (Normaalisti olen lauantaina seiskalta ylhäällä vain, jos bileet jatkuvat edelleen. Ja sukat saavat rauhassa olla sinkkuja vaikka koko elinikänsä.)

Otin kakkospäivän lääkkeeni yhdeksältä, ja hyvä pössis jatkui, kunnes taas iltapäivällä jumiuduin täysin. Pää on ollut vieläkin kipeä, ja nyt se leimahti täyteen särkyyn. Sat-tuu. Tässä istun. Olo on tahmea, ohimoita kiristää. Naamakin on turta. Mutta sen toiveikkaan jutun huomasin, että inhottava päänsärky alkoi tänään muutamaa tuntia myöhemmin.

Näiden ensimmäisten päivien saldo on neljä tuntia mahtavaa oloa, neljä tuntia jähmeyttä ja päänsärkyä ja sitten jo väsyttääkin. Oireiden kai pitäisi helpottaa muutamassa päivässä tai viimeistään viikossa, kunhan hermostokin tottuu uusiin meininkeihin. Sitä odotellessa. Mieliala on ihan ok: aamupäivät ovat tosi mukavia, aikaansaapia, iloisia ja rauhallisia. Lääke siis voisi tuoda tullessaan hyvääkin, kunhan ensin tullaan sinuiksi sen kanssa.