Palailua aiheeseen ja työpainajaisia

No niin. Sain kutsun neuropsykiatriselle polille ja annoin taas itselleni luvan muistaa aiheen adhd. Ja tämä blogikin. Oli lämmittävää huomata, että blogissa oli käynyt lukijoita silläkin aikaa, kun itse jäähdyttelin. Minulla on ollut vieraita! Vilkutus!

Eipä sillä, että adhd olisi mitenkään unohdettavissa oleva asia, mutta oli pakko painaa kaikki aiheeseen liittyvä taka-alalle niin paljon kuin mahdollista. Muuten olisi surettanut ja harmittanut liikaa kaikki tämä odottelu. Odottaminen ei ole minulle helppoa ikinä. (En varmaan ole ainoa addi, josta on lapsuuskuvia parkumassa ennen aikojaan avatun joulukalenterin vierellä.) Ja nyt viimein selvisi, että paperini olivat hukkuneet jonnekin. Ja että se ensimmäinen henkilö, joka puhelimessa lupasi selvittää tilannetta ei ikinä selvittänytkään tilannetta. Lupasi vain. Joka tapauksessa, tietoni ovat viimeinkin löytäneet perille, kaikki tulokset ovat valmiina ja saan hoitoa keskittymishäiriööni sitten, kun on kulunut vuosi ja kolme kuukautta diagnoosista. Kahden viikon päästä. Harmittaa tämä ylimääräinen kuukausien mittainen paperienhukkumisekoilu, mutta sekoiluista en osaa olla kenellekään kauhean kiukkuinen, koska harrastan sitä itsekin sen verran lahjakkaasti.

Näin viime yönä ensimmäisen selvästi adhd-aiheisen painajaiseni. Olin työhaastattelussa, uusi työpaikka olisi naisvaltainen toimisto. Olin tehnyt pienen koetyön ennen haastattelua ja haastattelija kyseli siitä. Mutta en löytänyt sanoja. En muistanut. Nolasin itseni ja puhuin kuin kaksivuotias. Ja vasta haastattelun lopussa huomasin, että olin keinunut koko haastattelun ajan vaarini kiikkutuolissa, siinä, missä hän aina keinui, koska oli ihan liian aktiivinen istumaan paikoillaan. Minä vain keinuin selin haastattelijaan.

Jostain mielenhäiriöstä minut kuitenkin pestattiin. Seuraava haaste oli kahvitunti. Naislauma norui kahvihuoneeseen ja minä juoksin edellä, liuin sukkasillani ihanan liukkaalla lattialla ja kurvailin. Tein upean äkkijarrutuksen kahvihuoneen ovella ja kiepsahdin ketterästi ovesta sisään. Naisjoukko tuli perässäni ja näin heidän ilmeistään: ei noin. Kahvitunnilla rupateltiin, minä puhuin liian kiihkeästi outouksia ja söin liikaa pullaa. Taas luin ilmeet: ei noin. Hymy etsautui kasvoilleni ja olin hiljaa, ajattelin muita asioita ja nyökyttelin. Ja odotin, että tauko loppuisi joskus ja pääsisin olemaan ihan yksin.

Sitten uusi pomo tuli juttelemaan kanssani. Hän oli olevinaan hauska, puhui yhtä asiaa ja tarkoitti toista. (Minulle on ihan turha puhua yhtä asiaa ja tarkoittaa toista, ymmärrän yleensä vain sen yhden asian tai sitten epäilen jotain kolmatta.) Tämän keskustelun ja kaikkien väärinymmärrysteni seurauksena toimenkuvani muuttui, ja uusi työni oli kantaa toimiston kellarista tyhjiä pulloja palautukseen. Pullojen kantamista riittäisi moneksi vuodeksi. Ja sitten heräsin.

Ja tiedättekö (tai ehkä arvaattekin): kaikki nuo painajaisen yksityiskohdat ovat asioita, joita minulle on tapahtunut jossain muodossa ihan oikeasti. Uni ei ollut mitenkään epärealistinen.

Olen viime aikoina pyöritellyt paljonkin mielessäni sitä, että millainen työympäristö minulle sopisi kaikkein parhaiten. Että saisin itsestäni eniten irti, mutta palamatta loppuun. Olen ollut työssä avotoimistossa. Ei toiminut. Ja olen hymyillyt seinäruusuna lukemattomissa työpaikan sosiaalisissa tilanteissa kuulumatta porukkaan. Se on rankkaa.
Seitsemänvuotias lapsukaiseni sanoo: - Tuntuu kuin olisi eri ulottuvuudessa kuin kaikki muu. Siltähän se tuntuu.